Löysin vanhoja tektejä selatessa tällaisen luonnoksen viime kesältä. Vaikka tekstistä on aikaa ja ajatukset muuttuneet, löysin tästä tekstistäni tänään jotain todella minua puhuttelevaa ja haluankin jakaa sen kanssanne.
Elokuussa 2015
Mä olen pitkin vuotta miettinyt maailman menoa, kyseenalaistanut sitä onko missään mitään järkeä ja voiko maailmassa oikeasti olla mitään hyvää tai kaunista. Liian usein sisällä on todella tyhjä ja lohduton olo. En kestä katsoa ja kuunneella kuinka asiat menevät päin seinää niin valtioiden kuin yksittäisten ihmisten kohdalla. Haluaisin peittää vain silmäni kurjilta ihmiskohtaloilta. Silti tahtoisin auttaa, lohduttaa tai sanoa, että kaikki selviää kyllä varmasti. Mutta voinko sanoa toiselle sellaista, josta en itse voi olla varma? Voiko elämästä edes selvitä ehjänä tai edes tulla rikkinäisenä onnelliseksi?
Minä näen itsessäni ja ympärilläni jatkuvasti itsekkyyttä, pinnallisuutta, kurjuuttua, oravanpyöriä, kiirettä, stressiä, päämärrättömyyttä, säästämistä, resurssipulaa, yksinäisyyttä, epävarmuutta ja pelkoa. Tähän moni voisikon kysyä, no missäs se rakastava Jumala sitten on. Mä haluan uskoa, että sellainen Jumala täällä maan päällä kaikesta huolimatta vaikuttaa ja johdattaa. Ja mä haluan uskoa, että kaikki, mitä Jumala mun eteen tuo hyvää ja parasta, mitä mulle voi sattua. Tästä joku kovia kokenut saattaisikin loukkaantua siitä, kuinka kehtaan väittää kaiken vääryydenkin olevan sittenkin jotain hyvää ja parasta. En mä halua sanoa, että vääryys tai kurjuus olisivat jotenkin hyviä juttuja vaan haluan vähän yksikertaisesti uskoa, että kaikella on loppujen lopuksi tarkoitus. Sellainen tarkoitus, jota mä en ainakaan läheskään aina tiedä. Mutta siitäkin huolimatta mä haluan uskoa, että jokin mua suurempi pitää kyllä langat käsissään ja tietää tasan tarkkaan, miksi sen kaiken lapsilleen sallii. Mä haluan uskoa näin silläkin uhalla, ettei se pidä paikkaansa. Mä vain tiedän omasta kokemuksesta, että mä kävisin jokaisen rankan kokemuksen jälkeen todella pohjalla, jos en ajattelisi että sillä tuskankin tuntemisella olisi jotain suurempaa merkitystä.
Tämä viimeinen vuosi on ollut uskon kanssa todellista kanppailu. Olen kyseenalaistanut kaiken ja joutunut oikeasti perustelemaan itselleni, että miksi mä edes haluan uskoa. On tapahtunut sellaisia asioita, joita mä en todellakaan tahtonut mun elämään. Jumala on sallinut sellaisia asioita, joita ei toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan. On ollut niin vaikeaa, että olen halunnut useaan otteeseen heittää koko uskon romukoppaan. Ei tää ollutkaan yhtä kivaa kuin silloin nuorten leirillä viistoistavuotiaana! Silti mä haluan edelleen uskoa. Sillä vain sen uskon turvin mä jaksan katsella tämän maailma epäokeudenmukaisuutta, koska tiedän mitä lopussa tapahtuu ja kuinka tämä taistelu tulee päättymään onnellisesti. Toivo on aika ihmeellinen asia.
Tänä kesänä olen myös oivaltanut kuinka kiitollinen näistä ajatuksista ja kokemuksista. Vaikka välillä elämässä tapaahtuukin kamalia asioita, mulla on silti moni asia paremmin kuin ansaitsisin. Haluaisin oppia huomioimaan nämä kiittollisuusaiheet paremmin arjessani. Jos uskon, että Jumalalla on hyvä suunnitelma mun varalle, kuinka voin silloin ottaa vastoinkäymiset vastaan torjuten?
