Ensimmäinen viikko taputeltu

Maantaina aloitin harjottelun terveyskeskuksen vuodeosastolla. Ja voi, että olen saanut koko viikon tuntea itseni ihan amotööriksi! Ja sitä varmasti vielä tässä perusharjoittelussa kuuluukin olla, mutta välillä harmittaa oma hitaus ja kömpelyys. Olen päässyt mittailemaan oikein urakalla verensokeria, pistämään, poistamaan kanyylia, toteuttamaan lääkehoitoa, jakamaan lääkkeitä, harjoittelemaan suojausta erityspotilaan hoidossa, opettelemaan haavan hoitoa, seuraamaan nestehoitoa ja verensiirtoja, vessattamaan ja tekemään vuodepesuja. Eli tekemään ihan kaikkea sitä, mitä koko kevät ja syksy on opeteltukin. Tosin moni juttu on päässyt unohtumaan ja mokailen aika huolella varsinkin työtehtävien järjestyksessä.

Maailman söpöimmät työkengät

Meillä on osastolla paljon katetrointia, kanylointi, avannetta ja happiviiksiä käytössä. Mulle nuo kaikki on sellaisia juttuja, joita on nähnyt kirjoissa, mutta en ole koskaan käytännössä päässyt hoitamaan. Kyllä sitä kädet tärisi, kun ensimmäistä kanyyliä poistin.

Nyt olen viikonlopun vapaalla ja tavannut lapsuudenystävää ja yrittänyt nollata aivoja. Harkan surittaminen on osoittautunut yllättävän stressaavaksi ja joka päivä olen kulkenut kotiin sellaisessa aivosumussa että ja yrittänyt olla nukahtamatta ennen seitsemää.

Syksyn ensimmäiset joulutortut

Loppuvuodesta odotan todella paljon Ryttylän Raamattu-breikkiä ja joulujuttujen askarteluja. Yritän askarrella itselleni Tampereen tarjonnasta jonkinmoisen seurakuntayhteyden, koska omani kuihtuu kohta kasaan, vaikka kuinka olen yrittänyt tekohengittää sitä ajamalla vanhan kotiseurakuntani raamiksiin. Tästä havahtuneena päätin skarpata ja herätä sunnuntaiaamuna messuun. 

Minulla ei ole paikkaa

Tiedätkö sen tunteen, kun olet kaveriporukan keskellä, mutta samalla aivan yksin? Minulla on sellainen tunne aina välillä riippumatta porukasta, jossa hengaan. Välillä tunnen itseni todella ulkopuoliseksi, enkä oikein tahdo löytää paikkaa porukassa. Toisinaan taas tunnen itseni outolinnuksi, jolla ei ole mitään sanottavaa puhuunaiheeseen ja jonka vitsit ymmärretään väärin. Tunnetta lisää se, etten koe olevani erityisen hyvä oikein missään. Kun en löydä itselleni tehtävää tai hommaa esimerkiksi seurakunnassa, koen helposti itseni turhaksi ja tarpeettomaksi.

Muistan elävästi yhden ala-asteen oppitunnin, jonka aiheena oli kirjoittaa siitä, missä on hyvä. Tämä tunti aiheutti minulle kovaa tuskaa ja ahdistusta, sillä en keksinyt yhtäkään asiaa, missä olisin kokenut olevani tarpeeksi hyvä, jotta olisin kehdannut siitä vihkoon kirjoittaa kokonaisen aineen. Lopulta kysyin opettajalta, mitä minun pitäisi tehdä. Selitin, etten voi kirjoittaa pianon soitostani, koska eräs toinen meidän luokalla oli siinä minusta parempi kuin minä, enkä voimisteluharrastuksestani, sillä yksi luokkatovereistani oli joukkueessani ja harrastanut lajia paljon kauemmin kuin minä. En muista kuinka aineeni kanssa kävi ja mistä lopulta kirjoitin, mutta muistan, että jo silloin vertasin itseni ihan liikaa muihin ja olin täysin hukassa itsetuntoni kanssa.

Yhtenä perjantaina katselin, kun Vain elämää -tähdet juhlistivat Suvi Teräsniskan päivää. Kappaleen Jos menet pois kohdalla omat kyynelkanavat aukenivat. Eivät siksi, että veto olisi koskettanut jotenkin erityisesti, vaan siksi että kappele on itselleni kovin henkilökohtainen ja muistuttaa yhdestä kipeästä elämänvaiheesta neljän vuoden takaa. Istuin silloin sairaalassa katsellen ikkunasta ulos, kun lokakuussa ensilumi leijaili maahan. Silloin tajusin, että elämä ja nuoruudesta nauttiminen on jossain aivan muuaalla kuin sairaalan seinien sisäpuolella. Olin elämäni risteyskohdassa, jossa ymmärsin kuinka kipeää luopuminen jostain elämässä pitkään läsnäolleessa on. Pelotti, onko minulla elämää sen kaiken ulkopuolella. Ja erityisesti se osaanko elämässä mitään muuta kuin laihduttamisen, sillä se oli ainoa asia, jonka koin hallitsevani ja jossa olin hyvä. Nyt neäjän vuoden jälkeen nuo pelot kuulostavat ihan hassuilta ja kaukaisilta, sillä juuri se elämä löytyi päästämällä irti menneestä.

Jaksossa Suvi puhui myös tunteestaan, että hän ei ole mitään, koska hän on vain laulaja. Samaistuin Suvin tunteeseen omasta riittämättömyydestä. On oikeasti hurjan vaikeaa sanoa ääneen, että mä olen hyvä jossain asiassa, vaikka se olisikin täysin totta. Se on kai jonkin suomalainen piirre, mutta ei kuitenkaan kovin itsetuntoa kohottavaa. Tunnen itseni usein sivustaseuraajaksi, joka kyllä tekee kaikenlaista osaamatta oikeasti kunnolla mitään. En vain koe yltäväni samalla tasolle kuin muut ja se lannistaa ja masentaa ja vähentää uskoa omiin kykyihini. Vaikka eihän siinä oikeasti ole mitään järkeä ajatella, että en voi soittaa hyvin pianoa, jos joku muu on siinä parempi. Jos joku muu osaa leipoa täytekakun paremmin kuin minä hienoa, mutta ei se minun kakkuni siitä pahemmalta ala maistua, vaikkei ehkä paras mahdollinen olekaan. Olisikon tässäkin kyse taas siitä itselleen vähän armollisemmasta asenteesta?

Vaikka Vain elämää sarjassa laulava Suvi ei ehkä pidä itse itseään tarpeeksi taitava, se ei silti tarkoita etteikö hän olisi sitä. Ja Suvin omasta epävarmuudesta huolimatta jollain hassulla tavalla Suvi on tämän kertaisen Vain elämää kauden henkilöistä itselleni se jota ihailen ja johon samastuin, sillä Suvi on aito. Lopulta omilla taidoilla tai osaamisella ei ole mitään merkitystä, jos ei pysty olemaan aidosti oma itsensä. Ehkä mäkin voin olla sellainen esimerkki jollekin, osaamatta edes laulaa yhtä hyvin kuin Suvi.

Ja jos mä saan tässä elämässä sen paikan nauttia muiden kyvyistä ja elää niiden mukana, vaikka sitten laulamalla niitä Suvin biisejä salaa autossa sillä keskinkertaisella äänelläni, osaan minä ainakin yhden asian: Mä osaan nauttia elämästäni.

Ensimmäinen hylätty

Ja heti luovutin (puoli litraa verta).

Niin kuin otsikko jo kertoo sain ensimmäisen hylättyni (jos ruotsin lähtötasotestiä ei lasketa). Kurjaltahan se tuntui, vaikka odotettavissa olikin. Lääkelaskut menevät nyt sitten uusintaan, koska mokasin niissä helpoissa yksikönmuunnoslaskuissa, jotka tavallisella tunnilla sujuivat kuin vettä vain. Tästä masentuneena menetin motivaationi lääkehoidon tenttia kohtaan ja suurella todennäköisyydellä siis uusin tämänkin kokeen. Harmittaa oma saamattomuus ja laiskuus lukemisen suhteen. Toisaalta tiedän tekeväni koulun kanssa enemmän töitä kuin koskaan aikaisemmin ja numeroissahan se on näkynyt. Kliininen hoitotyö 1 ja 3 suoritin loppuun arvosanoin viisi. Silti lukeminen jää usein viime tinkaan ja koetta edeltävänä iltana tehdään töitä noin viikon edestä yhdellä kerralla. Toivottavasti opin pois tästä toimintamallista.

Koulun lisäksi olen ehtinyt approilemaan Hämeenkadun legendaarisessa opiskelijatapahtumassa, hakemaan vihdoin saapuneet omat haalarit ja ompelemaan niihin useita merkkejä, vierailemaan pohjoisessa, nauttimaan syksyn väreistä ja luovuttamaan verta ekaa kertaa elämässäni. Tällä viikolla lomaillaan koulusta ja seuraavat neljä viikkoa työstetään opittuja taitoja perusharjoittelussa terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Myös oma suuntautuminen ja erikoistuminen ovat pohdituttaneet pitkin syksyä. On hassua kuinka oma ala ja kiinnostuksen kohteet sen sisällä alkavat muodostua. Kun hain ensimmäisen kerran halusin terkkariksi. Aloittaessani koulun luulin, että minusta tulee lastensairaanhoitaja. Nyt kiinnostukseni kohteena ovat naisten syöpätaudit, leikkuri, synnytyssali ja hedelmöityshoidot eli kätilön työ. No sairaanhoitajanakin näissä pystyy pääsääntöisesti työskentelemään lukuunottamatta synnäriä. Mutta paremmat mahdollisuudet työllistyä naistentaudeille olisi kätilön suuntautumisella. Siksi harkitsenkin kätilökoulutukseen "vaihtamista", joka siis tapahtuu tavallisen haun kautta, mutta siinä pienemmässä kiintiössä. No katsotaan miten käy. Kevääseen on vielä pitkä aika ja mieli ehtii vaihtua vielä moneen kertaan. Eikä koulutukseen pääseminen ole mikään itsestään selvyys, vaikka aina kannattaa yrittää. Mutta sen olen päättynyt, että huonon työllisyyden takia en kyllä jätä hakematta! Hoitoalalla on kyllä töitä. Vanhainkodeissa ja tk:n vuodeosastoilla voi kätilökoulutuksesta valmistuneena työskennellä sairaanhoitojana ja niissä aikakin on töitä jatkossakin. Hassua tässä on myös se, että aikanaan lukion toisella kätilö taisi olla se ensimmäinen vaihtoehto terveysalan opinnoissa, mitä harkitsin, mutten koskaan hakenut koulutukseen. Hyvä kysymys kuuluukin miksi. Kai minua silloin pelotti se iso vastuu, jota kätilö kantaa. En silloin tiennyt hoitotyöstä mitään, ja vähiten sen kuinka laaja työnkuva kätilöilläkin on.

Syksyä ja ensimmäistä vuotta on vielä jäljellä. Perusharjoittelun jälkeen palaan ensiavun, laskimosisäisen nestehoidon ja verensiirron orhatunneille ja suoritan injektioiden taitokokeen (ja ne ihka ihanat lääkelaskut). Tsemppiä pimenevään syksyyn ja seuraavassa postauksessa vähän jotain muutakin tiedossa kuin pelkkiä opiskelujuttuja.