Kun se vapaus vihdoin koitti

Mieletön jännittäminen ennen itse lakitusta. Haikeutta jättää se kaikki taakse. Kolme vuotta oli kuitenkin minulle nopea, mutta samalla pitkä ja opettavainen ajanjakso. Hyvästi Tyk. Se oli sitten siinä.

Vitsit kun olin kolme vuotta sitten onneni kukkuloilla, kun aamulla netistä löysin nimeni Tampereen yhteiskoulun lukion uusien oppilaiden listalta. Olin päässyt ihan huippu kouluun, jonka tuotemerkkinä komeili ilmaisutaito ja juuri TV:ssä esitetyn Stage musikaalikilpailun voitto. Minä olin loppuun asti ollut lähes varma siitä, ettei harrastuspisteeni ja keskiarvoni kyseiseen kouluun riitä. Toisin kävi. Pääsin sisään heittämällä 259 muun opiskelijan tavoin.

Lukioaikoina opin ehkä eniten itsestäni ja omista rajoistani. Opin nauttimaan vapaa-ajasta ystävien kanssa ja ettei koulussa aina tarvitse pingottaa. Opin myös olemaan keskiverto-oppilas. Tykissä en todellakaan ollut enää se paras. Sain myös huomata, ettei yksityisessä "eliitti" lukiossa kaikki asiat ole paremmin. Kyllä sielläkin kiusataan, jäädään yksin, säästötoimet rajoittavat ja opettajien ammattitaito on välillä hieman kyseenalainen. Joka tapauksessa uskon, että kaikesta huolimatta, se oli paras paikka, jossa minä saatoin kolme vuotta kasvaa ja oppia elämään.

Lukio oli minulle valtava kasvun paikka. Kotikunnasta ison kaupungin lukioon lähteminen oli jo itsessään hyppy tuntemattomaan. Ja kun toisena lukiovuotenani muutin omilleni, sain kokeilla omia siipiäni ihan tosissaan.
Lukion aikana myös aikuistuin. Tein sen, mitä moni ikäiseni tekee vasta kolmekymppisenä. Menin naimisiin. Parisuhteen vakiintuminen, häät ja yhteenmuuttaminen muuttivat niin muiden suhtautumista minuun kuin minun suhtautumista muihin. Elämän prioriteetit menivät uusiksi. Olin aivan eri elämäntilanteessa kuin muut ystäväni, ja se harmittikin välillä.

Viimeinen vuosi oli rankin henkisesti. Tein kovasti töitä, jotta saisin lukioni kolmeen vuoteen mahdutettua. Olin kiukkuinen, väsynyt ja kärttyinen abiturientti, joka oli aivan hukassa itseltään ja jota tulevaisuuden tuoma epävarmuus pelotti. Kirjoitukset kuitenkin selätettiin ja hyvillä arvosanoilla valmistuttiin. Enää minä en hakenut stipendiä hyvästä koulumenestyksestä. Minä sain jotain parempaa. Olin oppinut ottamaan jopa kirjoitukset rennosti ja hyväksymään sen, etten todellakaan osaa kaikkea. Laudaturien sijaan oli kasvanut ja kehittynyt pienestä ja epävarmasta tytöstä aviovaimoksi,  joka tiesi mitä elämältään halusi.

Tykin jälkeen tiesin, etten ikinä halua taiteilijaksi. Rakastan tanssia, laulaa, valokuvata, esiintyä ja kirjoittaa, mutten koskaan halua tulla sellaiseksi taiteilijaksi, millaisen kuvan tämä koulu minulle antoi. Minä en halua tulla kopeaksi, itsekkääksi, enkä tallata muita alleni, jotta voisin menestyä. Minä en halua koskaan ajatella, että se mitä minä tykkään tehdä elämässäni olisi tärkeämpää kuin se mitä muut tekevät. En haluaisi muuttua ihmiseksi, joka katsoo vertaisiaan alaspäin. Toki taiteilija voi olla ilman näitäkin piirteitä. Eikä tarkoitukseni ole sanoa, että taiteella ei olisi mitään arvoa. Koulun antama kuva itsensä ilmaisusta ei vaan aina sopinut minuun, ja se jätti aika vahvan tunteen siitä, että tätä minä en ainakaan halua elämässäni tehdä.

Lauantaina oli haikeuttu ilmassa. En kaipaa koulua ollenkaan, kaipaan niitä ihmisiä joiden kanssa sen kolme vuotta jaoin. Sain paljon ystäviä ja tutustuin hyvin monenlaisiin persooniin ja siksi tuntuu hyvin haikealta todeta, että ehkä me joskus jossain tavataan. Lisäksi on haikeaa myös jatkaa eteenpäin, päästä irti ja hypätä uuteen. Muutos on aina pelottavaa, mutta minä luulen, että tällä hetkellä se on tervetulleempaa kuin kolme vuotta sitten.

Ja yhden ystävän sanoin: "Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti."

Pikakuulumiset

Huh, kun mulla on teille niin paljon kerrottavaa, että nyt varoituksena saattaa tulla ähkytäytetty sekava ja täysin aivoista ruudulle vuodattamani kuulumispläjäys.

Mulle kuuluu kiirettä, työtouhua, mutta samalla oikein hyvää. Viikko sitten tulivatkin ylioppilastulokset ja kyllä mä niistä M-paperit itselleni nappasin. Muutama aine laski opettajien arviosta, mikä oli toki pettymys, mutta aina ei voi olla se paras. Tällä viikolla pitäisi valitakoekutsun tulla, jos on tullakseen. Olen hieman pessimistinen kutsun suhteen ja suunnitellut syksyllä aloittavani saman alan opinnot avoimen puolella, jos tutkintopaikkaa en saakaan.

Kun sanon olleeni kiireinen, tarkoitan sitä todella ja oikein isolla K:lla. Sain loppukuulle mahtavan työtarjouksen tehdä viikonloppujen lisäksi arkipäiviä, kunnes uusi työntekijä vanhojen tilalle löytyy. Vaikka rakastan työtäni, sain äkkiä huomata, miksi viikonloppu on aina kaksi vapaata putkeen. Omat päivän vapaani siellä sun täällä eivät antaneet sitä kaivattua lepoa. Lisäksi ylioppilasjuhlien järjestelyt ovat pitäneet minut vauhdissa lähes joka ilta aina raskaan työpäivän jälkeen. Ollaankin äidin kanssa leivottu jo kaikki kaurakeksit, sämpylät, prinsessakakut ja haettu Ikeasta niin lasit kuin kuohuvat juomatkin.

Liikunta oli toissa viikolla hieman tauolla töistä saamani vatsapöpön vuoksi. Tämäkin viikko on ohjelmoitu lähes täyteen, eikä tekemisen puute ainakaan pääse yllättämään. Kuitenkin tälle viikolle haluan jotain raskaampaa treeniä jonnekin mahduttaa, koska lihakseni huutavat päästä liikkeelle kunnolla lyhyen tauon jälkeen.

Kirjoittelen aina niissä väleissä, kun ehdin. Ensi viikolla pitäisi jo kiireen helpottaa, joten malttakaa odottaa. Minulla on tuhat ja yksi postausideaa vireillä ja monta ihanaa kuvaa julkaisematta. Toivotaan, että jo pian saan huilittua aivoni tuottamaan jotain ihanaa teillekin. Ja onnea kaikille tänä keväänä valmistuville ylioppilaille!

PS. Nyt tätäkin blogia pääsee seuraamaan Bloglovin kautta. Painike löytyy sivupalkista.