Oli niin rauhallista ja hyvä istua siinä bussin penkillä matkalla kohti kotia, että minua alkoi melkein itkettää. Rinnasta oli väistynyt ahdistus, kun koulutehtävät olivat rankan viikon lopuksi onnellisesti saatettu loppuun ja edessä häämöttäisi enää yksi orhatunti verikoikeita ottaen ja viiden päivän viikonloppu. Enää en osannut ottaa taakakseni mieheni lentoa tai sitä tiskivuorta, joka minua kotona odottaisi. Stressin väistyttyä tajusin, että ei se elämä helpolla päästä, mutta kaikesta selviää ihan varmasti.
Tämä kevät on ollut mulle henkisesti todella raskasta, mutta opettavaista aikaa. Liian usein seinät ovat tuntuneet kaatuvan päälle, milloin minkäkin asian tiimoilta. Välillä suurin murheen aihe on ollut parisuhde välillä koulu ja toisinaan jopa oma jaksaminen. Asiat eivät sinällään ole olleet isoja tai maailman mittakaavassa vaikeita, vaan niitä minulle raskaista asioita on ollut liian monta kerralla vähän haastavassa vaiheessa. Vasta viime viikolla ymmärsin, että kaikki ne tuntemukset ja itkut eivät loppujen lopuksi olekaan yhtään kummallisia tai vieraita. Niitä on takuulla itkenyt ja käynyt läpi joku toinenkin ja tämä tieto helpotti aivan mielettömästi.
En ole kauheasti puhunut parisuhteestani täällä blogin puolella. Enkä usko, että sen avaaminen tarkasti täällä olisi edes tarpeellista. Ymmärsin kuitenkin, että vertaistuessa on aivan mieletön voima ja siksi haluan jotain näistä tunteistani jakaa. Ei ollut kauhean helppoa mennä kahdeksantoistavuotiaana naimisiin ihmisen kanssa, jota en ollut tuntenut edes kovin pitkään. En kyllä usko, että naimisiin meneminen välttämättä olisi sen helpompaa sitten vanhempanakaan. Ongelmat voivat vain olla hieman erilaisia. Eikä tätä ole helppoa edes ääneen myöntää. Jotenkin olen ulkopuolisille joutunut hirveästi todistelemaa, että kyllä kahdeksantoistavuotiaskin voi mennä naimisiin ja onnistua parusuhteessa. Ehkä se todistelu on joltain osin mennyt jopa niin pitkälle, etten ole uskaltanut myöntää kenellekkään, että välillä on myös todella vaikeaa, koska juuri niinä vaikeina päivinä en jaksaisi kuulla sitä kuinka ei olisi kannattanut mennä niin nopeasti ja nuorena naimisiin. Silloin syyllistäminen ei jotenkin yhtään lohduta, jos sitten koskaan. Koska olen halunnut olla pärjäävä ja heti valmis ja täydellinen vaimo, minun on ollut vaikea kestää omaa vajavaisuuttani ja keskenkasvuisuuttani tai edes hyväksyä sitä, ettei parisuhteen tarvitse olla täysin riidaton tai ongelmaton. On siis ihan normaalia, että välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa, ilman että kyse olisi mistään maailman lopusta tai edes erosta.
Bussissa meinasivat tulla onnen kyyneleet. Tunnen olevani niin siunattu tällä hetkellä. Välillä on vaikeaa itsekin luottaa, että seitsemäntoista kesäisenä alkanut parisuhde voisi kestää. Varsinkin kun ympärillä olevat parit eroavat toinen toisensa perään. En usko, että meissä on mitään sen ihmeellisempää kuin kaikissa niissä eronneissa pareissakaan. Hyvinä päivinä on helppoa tahtoa, huonoina sitä tahtoa saa etsiä oikein urakalla. Silti jotain on toisin, kun me edelleen jaksetaan katsoa toisiamme ja sanoa välillä ne kolme pientä sanaa. Siitä olen todella kiitollinen. On todella tuntunut siltä joku on katsonut meidän perään ja kuullut ne hiljaiset toiveet vaikeinakin aikoina.
Kevään on tehnyt raskaaksi opiskelujen aloittaminen ja sen myötä taas muuttunut arki. Minun on ollut todella vaikea hyväksyä sitä, että aina en pärjää kokeissa niin hyvin kuin olisin halunnut ja että korkeakoulussa kaikki asiat eivät aina mene oikeudenmukaisesti tai edes sujuvasti. Myös aihealueet ovat olleet niin laajoja, että on ollut pakko hyväksyä, että en voi hoitojana tietää aina kaikesta kaikkea. Opiskelutahti on ollut välistä todella kovaa ja tehtävät vaativia ja aikaa vieviä. Stressikynnys on minulla edelleen todella matala ja ei ole ollut mitenkään tavatonta minulle, että olen saanut yöllä herätä sydämen tykytyksiin. Tämän asian suhteen minulla on vielä paljon tekemistä. Stressi on kuitenkin hallittavissa olevaa ja kiire yleensä itse aiheutettua. Kun vain oppisin sietämään epämääräisyyttä ja suhtautumaan asioihin hieman rennommalla kädellä. Pienen paineen alla kuitenkin pystyn antamaan parastani.
Kotiin tultua havahduin, että ihan kohta on vappu ja toukokuu. Ensi viikolla aloitan kesätyöt Mummon kammarilla ja koulussakaan ei enää ole kuin muutama tentti jäljellä. Sitten alkaakin kesäloma. Kaikki on järjestynyt kevään mittaan vähän itsestäänkin. Ihan turhaan olen ottanut niistä huolta ja stressia kannettavaksi. Töitäkin sain ja vielä todella mieluisasta työpaikasta. Elämä on kauhean lyhyt murehtimiseen, on joku minullekin joskus sanonut. Jos vain lakkaisin itse järjestämästä elämääni liikaa, voisin ottaa sen vastaan sellaisena kuin se minulle annetaan.
