Aina ei jaksa auttaa

Keskiviikkona törmäsin hassuun tunteeseen. Olin väsyneen ja kiireisen harjoittelupäivän jälkeen lähtenyt kaupungille rentoutumaan ja tapaamaan ystäviä. Perillä eteeni tuli nuori mies kerjäämään rahaa. Ajattelin, että raha ei olisi se oikea apu tähän tilanteeseen. Stereotyyppisesti oletin, että hän käyttäisi sen viinaan, tupakkaan tai kovempiin aineisiin. Pelkäsin myös, että pankkiautomaatilla voisin tulla ryöstetyksi, jos nyt lähtisin nostamaan rahaa tälle miehelle. Nykyään kun harvoin tulee kannettua käteistä mukanaan. Olisin toki voinut neuvoa hänet sosiaalipalvelujen ja diakonia-avun piiriin rahan antamisen sijaan. Tai olisin voinut istua alas, kuunnella ja katsoa hänen tilannettaan yhdessä. Mutta en yksinkertaisesti jaksanut juuri silloin auttaa ketään. Harmitti, miksi ihmeessä minun piti olla se ihminen, jolta tämä minulle tuntematon pyytää apuaan juuri sinä iltana! Oma mukavuuden halu ja liian isot epäluulot voittivat, enkä tehnyt mitään sen ihmisin hyväksi. Kävelin vain pois, toivoen, että minun ei tarvitsisi auttaa tai huomioida ketään.

Jälkeenpäin tuosta tapahtumasta jäi huono-omatunto. Eikä ihmekään. Ei toisen hädän katsominen sivusta ole koskaan helppoa. Saati sitten huomata toimivansa todella itsekkäästi ja myöntää olevansa joissain tilanteissa todella ennakkoluuloinen. Tuli myös todella tekopyhä olo, ja minä sanon itseäni vielä kristityksi.

Tuona iltana myös ymmärsin oman työni varjopuolen. Kun auttaa muita päivästä toiseen, kuuntelee, ymmärtää, pitää heikomman puolta, ottaa vastaa omaisten valituksen, potilaan kuoleman pelon ja saattaa omaiset vainajan luo kylmiöön, ei vaan kertakaikkiaan jaksa olla se auttava ja ihana vielä siiviilissäkin. Tuntui kurjalta ja itsekkältä. Onko mulla auttamisessa jokin kiintiö, joka juuri silloin tuli täyteen? Toivottavasti ei!

Ehkä mun ammatillinen kasvu on vielä vaiheessa ja joskus työelämässä jaksan olla auttaja ja ymmärtäjä myös työelämän ulkopuolellakin. Mä toivon sydämestäni, että minä en omalla väsymykselläni pilannut tämän ihmisen päivää tai koko elämää. Ehkä jo ensikerralla mä uskallan avata kukkaroni apua tarvitsevalle tai kuunnella toisen murheita edes hetkisen.

Minulla ei ole paikkaa

Tiedätkö sen tunteen, kun olet kaveriporukan keskellä, mutta samalla aivan yksin? Minulla on sellainen tunne aina välillä riippumatta porukasta, jossa hengaan. Välillä tunnen itseni todella ulkopuoliseksi, enkä oikein tahdo löytää paikkaa porukassa. Toisinaan taas tunnen itseni outolinnuksi, jolla ei ole mitään sanottavaa puhuunaiheeseen ja jonka vitsit ymmärretään väärin. Tunnetta lisää se, etten koe olevani erityisen hyvä oikein missään. Kun en löydä itselleni tehtävää tai hommaa esimerkiksi seurakunnassa, koen helposti itseni turhaksi ja tarpeettomaksi.

Muistan elävästi yhden ala-asteen oppitunnin, jonka aiheena oli kirjoittaa siitä, missä on hyvä. Tämä tunti aiheutti minulle kovaa tuskaa ja ahdistusta, sillä en keksinyt yhtäkään asiaa, missä olisin kokenut olevani tarpeeksi hyvä, jotta olisin kehdannut siitä vihkoon kirjoittaa kokonaisen aineen. Lopulta kysyin opettajalta, mitä minun pitäisi tehdä. Selitin, etten voi kirjoittaa pianon soitostani, koska eräs toinen meidän luokalla oli siinä minusta parempi kuin minä, enkä voimisteluharrastuksestani, sillä yksi luokkatovereistani oli joukkueessani ja harrastanut lajia paljon kauemmin kuin minä. En muista kuinka aineeni kanssa kävi ja mistä lopulta kirjoitin, mutta muistan, että jo silloin vertasin itseni ihan liikaa muihin ja olin täysin hukassa itsetuntoni kanssa.

Yhtenä perjantaina katselin, kun Vain elämää -tähdet juhlistivat Suvi Teräsniskan päivää. Kappaleen Jos menet pois kohdalla omat kyynelkanavat aukenivat. Eivät siksi, että veto olisi koskettanut jotenkin erityisesti, vaan siksi että kappele on itselleni kovin henkilökohtainen ja muistuttaa yhdestä kipeästä elämänvaiheesta neljän vuoden takaa. Istuin silloin sairaalassa katsellen ikkunasta ulos, kun lokakuussa ensilumi leijaili maahan. Silloin tajusin, että elämä ja nuoruudesta nauttiminen on jossain aivan muuaalla kuin sairaalan seinien sisäpuolella. Olin elämäni risteyskohdassa, jossa ymmärsin kuinka kipeää luopuminen jostain elämässä pitkään läsnäolleessa on. Pelotti, onko minulla elämää sen kaiken ulkopuolella. Ja erityisesti se osaanko elämässä mitään muuta kuin laihduttamisen, sillä se oli ainoa asia, jonka koin hallitsevani ja jossa olin hyvä. Nyt neäjän vuoden jälkeen nuo pelot kuulostavat ihan hassuilta ja kaukaisilta, sillä juuri se elämä löytyi päästämällä irti menneestä.

Jaksossa Suvi puhui myös tunteestaan, että hän ei ole mitään, koska hän on vain laulaja. Samaistuin Suvin tunteeseen omasta riittämättömyydestä. On oikeasti hurjan vaikeaa sanoa ääneen, että mä olen hyvä jossain asiassa, vaikka se olisikin täysin totta. Se on kai jonkin suomalainen piirre, mutta ei kuitenkaan kovin itsetuntoa kohottavaa. Tunnen itseni usein sivustaseuraajaksi, joka kyllä tekee kaikenlaista osaamatta oikeasti kunnolla mitään. En vain koe yltäväni samalla tasolle kuin muut ja se lannistaa ja masentaa ja vähentää uskoa omiin kykyihini. Vaikka eihän siinä oikeasti ole mitään järkeä ajatella, että en voi soittaa hyvin pianoa, jos joku muu on siinä parempi. Jos joku muu osaa leipoa täytekakun paremmin kuin minä hienoa, mutta ei se minun kakkuni siitä pahemmalta ala maistua, vaikkei ehkä paras mahdollinen olekaan. Olisikon tässäkin kyse taas siitä itselleen vähän armollisemmasta asenteesta?

Vaikka Vain elämää sarjassa laulava Suvi ei ehkä pidä itse itseään tarpeeksi taitava, se ei silti tarkoita etteikö hän olisi sitä. Ja Suvin omasta epävarmuudesta huolimatta jollain hassulla tavalla Suvi on tämän kertaisen Vain elämää kauden henkilöistä itselleni se jota ihailen ja johon samastuin, sillä Suvi on aito. Lopulta omilla taidoilla tai osaamisella ei ole mitään merkitystä, jos ei pysty olemaan aidosti oma itsensä. Ehkä mäkin voin olla sellainen esimerkki jollekin, osaamatta edes laulaa yhtä hyvin kuin Suvi.

Ja jos mä saan tässä elämässä sen paikan nauttia muiden kyvyistä ja elää niiden mukana, vaikka sitten laulamalla niitä Suvin biisejä salaa autossa sillä keskinkertaisella äänelläni, osaan minä ainakin yhden asian: Mä osaan nauttia elämästäni.

Matkalla elämään

Näin tänään bussin ikkunasta kuinka ilta-aurinko oli alkanut sateen jälkeen taas paistamaan ja värjäsi taivaan kirkkaan siniseksi. Jotenkin pitkästä aika huomion sen kauneuden ja hetken ainutlaatuisuuden. Jokaisen sateen ja myrskyn jälkeen aurinko paistaa jälleen.

Oli niin rauhallista ja hyvä istua siinä bussin penkillä matkalla kohti kotia, että minua alkoi melkein itkettää. Rinnasta oli väistynyt ahdistus, kun koulutehtävät olivat rankan viikon lopuksi onnellisesti saatettu loppuun ja edessä häämöttäisi enää yksi orhatunti verikoikeita ottaen ja viiden päivän viikonloppu. Enää en osannut ottaa taakakseni mieheni lentoa tai sitä tiskivuorta, joka minua kotona odottaisi. Stressin väistyttyä tajusin, että ei se elämä helpolla päästä, mutta kaikesta selviää ihan varmasti.

Tämä kevät on ollut mulle henkisesti todella raskasta, mutta opettavaista aikaa. Liian usein seinät ovat tuntuneet kaatuvan päälle, milloin minkäkin asian tiimoilta. Välillä suurin murheen aihe on ollut parisuhde välillä koulu ja toisinaan jopa oma jaksaminen. Asiat eivät sinällään ole olleet isoja tai maailman mittakaavassa vaikeita, vaan niitä minulle raskaista asioita on ollut liian monta kerralla vähän haastavassa vaiheessa. Vasta viime viikolla ymmärsin, että kaikki ne tuntemukset ja itkut eivät loppujen lopuksi olekaan yhtään kummallisia tai vieraita. Niitä on takuulla itkenyt ja käynyt läpi joku toinenkin ja tämä tieto helpotti aivan mielettömästi.

En ole kauheasti puhunut parisuhteestani täällä blogin puolella. Enkä usko, että sen avaaminen tarkasti täällä olisi edes tarpeellista. Ymmärsin kuitenkin, että vertaistuessa on aivan mieletön voima ja siksi haluan jotain näistä tunteistani jakaa. Ei ollut kauhean helppoa mennä kahdeksantoistavuotiaana naimisiin ihmisen kanssa, jota en ollut tuntenut edes kovin pitkään. En kyllä usko, että naimisiin meneminen välttämättä olisi sen helpompaa sitten vanhempanakaan. Ongelmat voivat vain olla hieman erilaisia. Eikä tätä ole helppoa edes ääneen myöntää. Jotenkin olen ulkopuolisille joutunut hirveästi todistelemaa, että kyllä kahdeksantoistavuotiaskin voi mennä naimisiin ja onnistua parusuhteessa. Ehkä se todistelu on joltain osin mennyt jopa niin pitkälle, etten ole uskaltanut myöntää kenellekkään, että välillä on myös todella vaikeaa, koska juuri niinä vaikeina päivinä en jaksaisi kuulla sitä kuinka ei olisi kannattanut mennä niin nopeasti ja nuorena naimisiin. Silloin syyllistäminen ei jotenkin yhtään lohduta, jos sitten koskaan. Koska olen halunnut olla pärjäävä ja heti valmis ja täydellinen vaimo, minun on ollut vaikea kestää omaa vajavaisuuttani ja keskenkasvuisuuttani tai edes hyväksyä sitä, ettei parisuhteen tarvitse olla täysin riidaton tai ongelmaton. On siis ihan normaalia, että välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa, ilman että kyse olisi mistään maailman lopusta tai edes erosta.

Bussissa meinasivat tulla onnen kyyneleet. Tunnen olevani niin siunattu tällä hetkellä. Välillä on vaikeaa itsekin luottaa, että seitsemäntoista kesäisenä alkanut parisuhde voisi kestää. Varsinkin kun ympärillä olevat parit eroavat toinen toisensa perään. En usko, että meissä on mitään sen ihmeellisempää kuin kaikissa niissä eronneissa pareissakaan. Hyvinä päivinä on helppoa tahtoa, huonoina sitä tahtoa saa etsiä oikein urakalla. Silti jotain on toisin, kun me edelleen jaksetaan katsoa toisiamme ja sanoa välillä ne kolme pientä sanaa. Siitä olen todella kiitollinen. On todella tuntunut siltä joku on katsonut meidän perään ja kuullut ne hiljaiset toiveet vaikeinakin aikoina.

Kevään on tehnyt raskaaksi opiskelujen aloittaminen ja sen myötä taas muuttunut arki. Minun on ollut todella vaikea hyväksyä sitä, että aina en pärjää kokeissa niin hyvin kuin olisin halunnut ja että korkeakoulussa kaikki asiat eivät aina mene oikeudenmukaisesti tai edes sujuvasti. Myös aihealueet ovat olleet niin laajoja, että on ollut pakko hyväksyä, että en voi hoitojana tietää aina kaikesta kaikkea. Opiskelutahti on ollut välistä todella kovaa ja tehtävät vaativia ja aikaa vieviä. Stressikynnys on minulla edelleen todella matala ja ei ole ollut mitenkään tavatonta minulle, että olen saanut yöllä herätä sydämen tykytyksiin. Tämän asian suhteen minulla on vielä paljon tekemistä. Stressi on kuitenkin hallittavissa olevaa ja kiire yleensä itse aiheutettua. Kun vain oppisin sietämään epämääräisyyttä ja suhtautumaan asioihin hieman rennommalla kädellä. Pienen paineen alla kuitenkin pystyn antamaan parastani.

Kotiin tultua havahduin, että ihan kohta on vappu ja toukokuu. Ensi viikolla aloitan kesätyöt Mummon kammarilla ja koulussakaan ei enää ole kuin muutama tentti jäljellä. Sitten alkaakin kesäloma. Kaikki on järjestynyt kevään mittaan vähän itsestäänkin. Ihan turhaan olen ottanut niistä huolta ja stressia kannettavaksi. Töitäkin sain ja vielä todella mieluisasta työpaikasta. Elämä on kauhean lyhyt murehtimiseen, on joku minullekin joskus sanonut. Jos vain lakkaisin itse järjestämästä elämääni liikaa, voisin ottaa sen vastaan sellaisena kuin se minulle annetaan.

Opiskelu-epävarmuus-ahdistusmöykky

"Anna mun etsiä ja olla epävarma.

Anna mun nähdä maailmaa.

Anna mun tieltä joskus harhaan horjahdella.

Anna mun löytää takaisin!"

-Pekka Ruuska

Huh, mikä viikko! Ajatukset ovat menneet taas sellaista vuoristorataa ihan epätoivoon asti. Koulupaikattomuus ja välivuosi ahdistavat. Mieltä ovat kalvaneet typerääkin typerämmät ajatukset siitä kuinka musta ei ikinä tuu mitään. Etsiessäni omaa paikkaa tässä yhteiskunnassa ja selaillessani tammikuussa alkavia koulutuksia, olen joutunut myöntämään, ettei mulla todellisuudessa ole mitään hajua siitä, mitä elämä tuo tullessaan ensi syksynä tai sitä seuraavana keväänä. 

Hoitoala kiinnostaa edelleen. Samoin kaikki, mikä pyörii terveyden edistämisen eli ravitsemuksen ja liikunnan ympärillä. Jos pitäisi miettiä, missä näkisin itseni kymmenen vuoden päästä, kertoisin sairaanhoitajana toimivani veripalvelussa verenluovuttajien kanssa ja luennoisin siinä ohella ehkä jossain liikuntaan liittyvissä seminaareissa. Haaveilen myös edelleen, että joskus pääsisin edistämään terveydenhuoltoa kehitysmaissa. Haluasin päästä opastamaan ja neuvomaan ihmisiä, kuinka paljon omilla elintavoillaan on merkitystä sairauksien ja tautien hoidossa ja ennalta ehkäisyssä. Meidän monimutkaistakin monimutkaisempi kehomme tarvitsee voidakseen hyvin kolmea yksinkertaista asiaa lepoa, ravitsevaa ruokaa ja monipuolista aktivointia liikunnan avulla. Jos nämä kolme asiaa ovat kohdillaan, mahdollisuutemme voida hyvin paranevat huomattavasti oli elämäntilanteemme, mikä tahansa. Vaikka näkemykset tulevaisuudesta ja omista kiinnostuksista ovat selvät, oman koulutuspaikan valinta on edelleen ihan hakusessa. Haluan ehkä liian laajassa mittakaavassa opiskella vähän kaikkea otsikolla terveys.

Kun lomalla pää on mietteissä ja opiskelupaikanvalinta ahdistaa, on pakko vaihtaa maisemaa ja saada ajatuksia muualle. Tiistaina mä valloitan Powerparkin eli Pohjanmaa kutsuu!

Nautinnollista kesää teille!