Nyt on reissut reissattu ja aika palata kotikonnuille lomaa jatkamaan. On ehtinyt tapahtua niin paljon, etten tiedä oikein edes missä järjestyksessä kokemukset tulisi jakaa. Siksi tuntuu luontevimmalta aloittaa siitä, mihin täällä viimeksi jäätiin eli palataan siis kesäkuun alkuun ja Lapin ripariin.
Olin lopettanut jo uskomasta sellaiseen ihmeeseen, että usko tuntuu joltain, että se voisi puhutella, herättää tai sykähdyttää minua enää. Olen kaksi vuotta elänyt uskossani ehkä jopa pimennossa ja ravannut nuorten leireillä ja ripareilla odottaen, että tämä kaikki taas tuntuisi joltain, että Jumalan Sana oikeasti koskettaisi ja ajatellut, ettei sen enää ehkä kuulukkaan tehdä niin. Uskosta oli tullut liian arkista.
Rehellisesti olin ehkä maailman huonoin ja itsekkäin apuohjaaja, sillä hain Lappiin apuohjaajaksi lähinnä, koska halusin Lappiin ja mikäs sen parempaa kuin saada palkallinen loma tunturien keskellä. No en minä ihan vain siksi hakenut. Toinen syy oli kaipuu. Viimeinen riparini jätti hieman kurjan fiiliksen, enkä halunnut sen jäävän viimeiseksi. Ehkä salaa jopa kaipasin ripareita. Olen kai hullu, kun tykkään tietyllä tavalla siitä leirielämästä. Odotukseni eivät siis olleet järin korkeat leirin suhteen.
Isot asiat ja kokemukset tapahtuvat silloin, kun niitä vähiten osaa ennalta odottaa. Niin kävi tässäkin. Viikko riparilla Lapissa oli paras leirikokemukseni, eikä siihen edes liittynyt mitenkään mikään isosten leirihypetys vaan tunne siitä, että olin oikealla paikalla. Mulla oli aivan ihana apuripari, jonka kanssa keskustelut olivat valtavan syvällisiä ja joukko leiriläisiä, jotka antoivat mulla aihetta ajatella ja mennä hieman itseeni. Sain mokata, olla liian tiukka, oppia ja nähdä aina niin hämmästyttävää Lapin lumoa. Leiriyhteisö oli turvallinen ja minulla oli hyvä olla. Koin olevani tärkeä onnistuessani luomaan leiriläisille jotain tosi kokemusrikasta vain olemalla oma itseni ja nauttimalla itsekin siitä mitä leirillä olin rakantamassa.
Parasta oli ehkä ymmärtää se, ettei tämänkään leirin tarvitse olla se "viimeinen". Tämä on se juttu, jonka ympärillä olen saanut kasvaa nuoresta tytöstä nuoreksi naiseksi. Saan tulla jatkossakin kasvamaan, mitään yläikärajaa ei kuulemma ole. Sain huomata, että ripari ei tule puurtamalla, suunnittelemalla ja stressaamalla. Ripari onnistuu parhaiten, kun tulee leireilemään ja pitämään hauskaa ihan omana itsenään. Jumala kyllä hoitaa oman osuutensa.
En lähtenyt leiriltä haikeutta täynnä. Odottavaisin mielin kyllä. Edessä siinsi jo Kypros ja oman miehen jälleennäkeminen. Kaipasin jo kotia, vaikken haljennutkaan ikävästä. Tunturissa oli niin paljon helpompi hengittää. Paluu kaupunkiin tuntui oudolta. Tiesin, että juuri tuntureille olisi päästävä uudestaankin.
Kuva kertoo ehkä enemmän kuin tuhat sanaa, minun suhteesta Jumalaan. Vaikka usein kuljenkin kovin harmaassa, minun on hyvä olla juuri tässä. Kuva on Särkitunturin huipulta. Ei niin korkealta tunturilta näki todella kauas. Huipulle päästyämme alkoi satamaan kaatamalla. Silti pidimme kirjeen kuuntelemisen jälkeen kymmenen minuutin retriitin. Kaikki hajaantuivat omiin oloihinsa. Istuin hiljaa kovalla ja märällä kivenlohkareella. Kylmyys hellitti turkoosin sadeviitan alla. Olin päässyt noustessa tihkussa kastumaan liikaa, sillä tuulisella huipulla oli kylmempi kuin alhaalla puiden tasolla. Nyt pisarat ropisivat huppuun. Koko tunturi oli märkä, harmaa ja kylmä. Silti siinä tuntui hyvältä istua. Olla hiljaa ja katsoa, kun jossain korkealla näkyi hieman valoa. Olin turvassa kylmältä ja kastumiselta sadeviittani alla. Ei ollu kiire mihinkään. Tässä oli minun paikkani. Siinä istuessa ehti kelata elämäänsä ja miettiä kuka minä olen. Mietin haluanko palata kotiin ja kuka minä oikeastaan olen kotona. Tulin siihen tulokseen, että olen se joka jo olen ja että niin on hyvä.
Tästä pihasta oli hyvä jatkaa pitkää matkaa halki Suomen aina Kyprokselle asti.
