Matkalla elämään osa-1

Nyt on reissut reissattu ja aika palata kotikonnuille lomaa jatkamaan. On ehtinyt tapahtua niin paljon, etten tiedä oikein edes missä järjestyksessä kokemukset tulisi jakaa. Siksi tuntuu luontevimmalta aloittaa siitä, mihin täällä viimeksi jäätiin eli palataan siis kesäkuun alkuun ja Lapin ripariin.

Olin lopettanut jo uskomasta sellaiseen ihmeeseen, että usko tuntuu joltain, että se voisi puhutella, herättää tai sykähdyttää minua enää. Olen kaksi vuotta elänyt uskossani ehkä jopa pimennossa ja ravannut nuorten leireillä ja ripareilla odottaen, että tämä kaikki taas tuntuisi joltain, että Jumalan Sana oikeasti koskettaisi ja ajatellut, ettei sen enää ehkä kuulukkaan tehdä niin. Uskosta oli tullut liian arkista.

Rehellisesti olin ehkä maailman huonoin ja itsekkäin apuohjaaja, sillä hain Lappiin apuohjaajaksi lähinnä, koska halusin Lappiin ja mikäs sen parempaa kuin saada palkallinen loma tunturien keskellä. No en minä ihan vain siksi hakenut. Toinen syy oli kaipuu. Viimeinen riparini jätti hieman kurjan fiiliksen, enkä halunnut sen jäävän viimeiseksi. Ehkä salaa jopa kaipasin ripareita. Olen kai hullu, kun tykkään tietyllä tavalla siitä leirielämästä. Odotukseni eivät siis olleet järin korkeat leirin suhteen.

Isot asiat ja kokemukset tapahtuvat silloin, kun niitä vähiten osaa ennalta odottaa. Niin kävi tässäkin. Viikko riparilla Lapissa oli paras leirikokemukseni, eikä siihen edes liittynyt mitenkään mikään isosten leirihypetys vaan tunne siitä, että olin oikealla paikalla. Mulla oli aivan ihana apuripari, jonka kanssa keskustelut olivat valtavan syvällisiä ja joukko leiriläisiä, jotka antoivat mulla aihetta ajatella ja mennä hieman itseeni. Sain mokata, olla liian tiukka, oppia ja nähdä aina niin hämmästyttävää Lapin lumoa. Leiriyhteisö oli turvallinen ja minulla oli hyvä olla. Koin olevani tärkeä onnistuessani luomaan leiriläisille jotain tosi kokemusrikasta vain olemalla oma itseni ja nauttimalla itsekin siitä mitä leirillä olin rakantamassa.

Parasta oli ehkä ymmärtää se, ettei tämänkään leirin tarvitse olla se "viimeinen". Tämä on se juttu, jonka ympärillä olen saanut kasvaa nuoresta tytöstä nuoreksi naiseksi. Saan tulla jatkossakin kasvamaan, mitään yläikärajaa ei kuulemma ole. Sain huomata, että ripari ei tule puurtamalla, suunnittelemalla ja stressaamalla. Ripari onnistuu parhaiten, kun tulee leireilemään ja pitämään hauskaa ihan omana itsenään. Jumala kyllä hoitaa oman osuutensa.

En lähtenyt leiriltä haikeutta täynnä. Odottavaisin mielin kyllä. Edessä siinsi jo Kypros ja oman miehen jälleennäkeminen. Kaipasin jo kotia, vaikken haljennutkaan ikävästä. Tunturissa oli niin paljon helpompi hengittää. Paluu kaupunkiin tuntui oudolta. Tiesin, että juuri tuntureille olisi päästävä uudestaankin.

 
Kuva kertoo ehkä enemmän kuin tuhat sanaa, minun suhteesta Jumalaan. Vaikka usein kuljenkin kovin harmaassa, minun on hyvä olla juuri tässä. Kuva on Särkitunturin huipulta. Ei niin korkealta tunturilta näki todella kauas. Huipulle päästyämme alkoi satamaan kaatamalla. Silti pidimme kirjeen kuuntelemisen jälkeen kymmenen minuutin retriitin. Kaikki hajaantuivat omiin oloihinsa. Istuin hiljaa kovalla ja märällä kivenlohkareella. Kylmyys hellitti turkoosin sadeviitan alla. Olin päässyt noustessa tihkussa kastumaan liikaa, sillä tuulisella huipulla oli kylmempi kuin alhaalla puiden tasolla. Nyt pisarat ropisivat huppuun. Koko tunturi oli märkä, harmaa ja kylmä. Silti siinä tuntui hyvältä istua. Olla hiljaa ja katsoa, kun jossain korkealla näkyi hieman valoa. Olin turvassa kylmältä ja kastumiselta sadeviittani alla. Ei ollu kiire mihinkään. Tässä oli minun paikkani. Siinä istuessa ehti kelata elämäänsä ja miettiä kuka minä olen. Mietin haluanko palata kotiin ja kuka minä oikeastaan olen kotona. Tulin siihen tulokseen, että olen se joka jo olen ja että niin on hyvä.

Tästä pihasta oli hyvä jatkaa pitkää matkaa halki Suomen aina Kyprokselle asti.

Takaisin kotiin

Tänä syksynä matkat Kellarille ovat tuntuneet samalta kuin olisi palannut pitkältä reissulta takaisin kotiin. Viime vuosi oli uskon suhteen niin rankka ja vaikea, että seurakunnassa oleminen tuntui jopa ahdistavalta. Otin etäisyyttä seurakuntaan tarkoituksella ja se teki todella hyvää. Nyt kun oma suhde Jumalaan on kunnossa on helpompi palata kotiseurakunnan nuortentoimintaan vähän katsomaan millainen meininki siellä nykyään on.

Mä jäin nuorten seurakunnan toimintaan mukaan heti  rippikoulun jälkeen. Lapsuudessa olin kolunnut seurakunnan kerhot ja leirit läpi useaan kertaan, mutta vasta riparin jälkeen janosin tietää lisää Jumalasta ja uskosta. Toisena isosvuotenani palaset loksahtivat kohdalleen ja uskoni syveni oikein rytinällä. Elin silloin hyvin hektistä murrosvaihetta, johon liittyi paljon itsensä kanssa painimista erinäisten terveydellisten ongelmien vuoksi. Usko muutti minun elämäni täysin ja niiden muutosten hyväksymiseen tarvittiin aikaa ja kärsivällisyyttä. Samalla kun usko alkoi horjua, muutin omilleni kauas tutuista kuvioista ja oman uskonidentiteetin rakentaminen uudelle paikkakunnalle olikin kova paikka. En ole oikein vieläkään löytänyt uutta seurakuntayhteyttä opiskelupaikkakunnaltani, mutta en ole ottanut siitä liiemmin paineita. Uskoni ei kuollut ilman seurakuntayhteyttä, vaikka opin sen merkityksestä jotain uutta.

Uskossa kasvaminen tekee kipeää. Pitää uskaltaa muuttua ja luopua sellaisista ajatustavoista, jotka eivät tuota hyvää oloa. Mulle se tarkoitti luopumista kontrollista. Mulla oli hyvin selkeät suunnitelmat siitä, mihin pääsen opiskelemaan. Kuitenkin abivuonna sain huomata, että vaikka kuinka tein töitä opiskelupaikan eteen, en kertakaikkiaan pystynyt kontroilloimaan koko tulevaisuutta. Tuli esteitä, äikkä laski reippaasti opettajan arviosta, opo mokasi suoritusmerkinnöissä ja mä en päässytkään pääsykokeen ekaa vaihetta pidemmälle. Aloitin iltalukion, sillä ajatuksella nyt mä teen ihan valtavan työn ja nostan keskiarvoa ja korotan kirjoitusarvosanoja. Puolessa välin jaksoa mä kuitenkin ymmärsin tavoitteeni lähes mahdottomiksi ja mahdollisesti jopa hyödyttömiksi.  Syksyllä työt uhkasivat loppua, työkkäri pisti ovensa kiinni aloitettuani iltalukion ja mä jouduin jäämään tyhjän päälle, eli käytännössä putoamaan täysin Jumalan varaan. Ei autattanut kuin luottaa, että kyllä mä selviän. Ja niin sitä selvittiinkin. Se kaikkein pahin mahdollinen skenaario, jota mä olin pelännyt, tapahtui. Ja silti mä selvisin. Jumala kantoi kuitenkin ja elämä jatkui, vaikka suunnasta ei mulla ole vielä hajuakaan.

Syksyn tapahtumat saivat ajattelemaan elämäni suuntaa. Mikä on oikeasti minulle merkityksellistä ja tärkeää. Jostain syystä luulin tietäväni jopa Jumalaa paremmin, mikä minun suuntani on ja millaista polkua minun kuuluu kulkea. Siitä heittäytymisen taidosta olikin tullut suunnitelmiin kompastumista. Mun rakentamat turvakaaret eivät vain sittenkään kestäneet elämän arvaamattomuutta ja sattumaa. Jumala antoi mun yrittää aika kauan puskea läpi, mun omia suunnitelmia, vaikka niiden ei sitten ollutkaan tarkoitus toteutua, ainakaan juuri nyt.

Syksy toi mut myös lähemmäksi Jumalaa. Sai mut nauttimaan ja arvostamaan taas sitä tukiverkkoa, joka seurakunnasta löytyy. Oli mahtavaa laulaa yhdessä yhteislaulua ja yhtyä Isä meidän -rukoukseen. Ja vaikka tulevaisuus on epävarmaa ja ympärillä myrskyää, mä tiedän nyt seisovani turvakalliolla, jota tämä maailman myrskyt ei mun jalkojeni alta voi murentaa.