Tule sellaiseksi kuin olet

Näin minulle sanottiin eräässä nuortenleirin opetussessiossa. Lausahdus, elämänneuvo (miksi sitä nyt nyt pitäisikään kutsua) jäi mieleeni, koska se kertoo mielestäni jotain oleellista siitä kuinka olla omaitsensä.

Kävin eilen katsomassa ihanan Kerro minulle jotain hyvää (Me before you) elokuvan. Se pohjautuu Jojo Moyesin samannimiseen kirjaan. Kirjailijalta olen aikaisemmin lukenut yhden toisen opuksen, josta tykkäsin erittäin paljon. Itse sain kuitenkin leffakutsun ystävältäni niin yllättäen, etten tätä kirjaa ehtinyt käsiini saada, mutta toisaalta jopa hyvä niin. Usein sitä kirjan luettuaan pettyy elokuvaan ja näin jälkikäteenkin luettuna kirja voi avata jotain aivan uutta ja olla samalla hyvä. Kirjaa lukemattakin elokuva oli mielestäni aivan ihana, vaikka hyvin surullinen ja paljon ajatuksia herättävä.

Vaikka elokuvan pääasiallinen aihe taisi pohjautua rakkauteen, joka voi muuttaa toisen ihmisen ja elämän peruskysymyksiin siitä, kuka saa päättää kenenkin elämästä ja kuolemasta, minulle se myös kertoi rohkeudesta olla juuri se omaitsensä. Päähenkilö Louisa oli värikkäästi pukeutuva, hymyä täynnä oleva nuori nainen, joka ei oikein aina sopinut brittiläistä aksenttia puhuvien linnoissa häitään viettävien seurapiiriläisten muottiin. Mutta se ei näyttänyt haittaavan tätä nuorta naista yhtään. Jollain tapaa itse jopa kadehdin ja samalla samaistuin tuohon lapsenomaiseen innostukseen tarttua uusiin mahdollisuuksiin ja iloita niistä täysillä. Louisan kauhu kokeilla snorklaamista elämänsä ensimmäistä kertaa ja sen jälkeinen riemu siitä kuinka kivaa sukeltaminen olikaan oli jotain, mitä ei voinut hymyilemättä katsoa.

Huonon laadun kera, 60-luvun teemajuhlista. Voisimpa useamminkin pukeutua näin!

Mä kirjoitin edellistä blogia nimellä Courage to be just me, eikä se nimi voisi paremmin tähänkään tekstiin sopia. Silloin haaveilin siitä rohkeudesta olla omaitseni. Olin lähtenyt tielle, jossa opin vain vihaamaan sitä millainen olin. En hyväksynyt omaa kehonmuotoani enkä luennettani. Pelkäsin, etten riittäisi minuna muille, vaikka eniten en riittänyt itselleni. Nuoruudessa kuuluukin olla epävarma ja varmuus tulee usein ajan kanssa. Samalla tulee myös aikuisuus, johon minä ainakin yhdistän jäykkyyden, rauhallisuuden ja jonkinasteisen tunteettomuuden tai tunteiden näyttämättömyyden. Hyvin usein aikuisuus vie mukanaan sen spontaaniuden ja innon, joka näkyy pienillä lapsilla. Ei enää uskalletakaan olla itsejämme vaan yritetään käyttäytyä niin ettei kenenkään tarvitsisi hävetä. Aikuisuus jopa yhdistetään tylsyyteen. Onneksi näin ei tarvitse olla, sillä muuten en varmasti haluaisi aikuistua ikinä. Olisi ihanaa saada olla luonnonlapsi vielä vanhana mummonakin.

Kalareissulla innoissaan.

Liian usein jumitun siihen, mitä muut ajattelevat. Jos etsisin aina kaikkien hyväksyntää olemiselleni tai tekemisilleni, saisin etsiä sitä koko loppuelämäni. Viimeksi pari päivää sitten hermostuin, kun en löytänyt sopivaa päällepantavaa sovittuun tapaamiseen, jossa minun oli tarkoitus vaihtaa muutama sana valokuvauskurssista ja hakea voittamani haalarimerkki. Pienestä jutusta tulikin iso ongelma. En voinut laittaa norsuhousuja, koska en halunnut antaa itsestäni mitään hippikuvaa, enkä pikkiä paitaa, etten olisi liian pinkki ja lopulta päädyin reikäfarkkuihin, joita kaduin jo matkalla solulle, koska pelkäsin, etten näytä tarpeeksi fiksulta. Kaikki nuo vaatteet olivat kuitenkin rakkaita ja ihania minulle, mutta minua pelotti mennä omine vaateineni tapaamaan uutta ihmistä, etten vain antaisi hänellä huonoa kuvaa siis sitä kuvaa itsestäni millainen todella olen. Nyt naurattaa, vaikka silloin tuo oli ihan "oikea ongelma".

Ruokapöydässä joku naurattaa.

Hassu sattuma, että muutama päivä myöhemmin istun leffateatterissa katsomassa elokuvaa, jossa päähenkilö laittaa musta-keltaraidalliset sukkahousut jalkaan iloiten, ja mietin, mikä estää minua tekemästä samoin.

PS. Tässä postauksessa tehtiin historiaa. Nyt mun naama on netissä.