Kakkupalojen luvattu appro

Luulen, että olen vihdoin oppinut nauttimaan ihan tavallisesta arjesta. Kylminä ja laittoman aikaisina kouluaamuina, kun poljen alamäkeä alas hymyilyttää auringonpilkahdukset usvaisten pusikoiden takaa. Ja vaikka jo pukkarissa työvaatteita vaihtaessa tiedän jälkihien puskevan viimeistään orhaluokkaan vievissä portaissa, en voi olla aamuisin polkematta sydämeni kyllyydestä ja haukkomatta sitä raitista ja viileää ulkoilmaa. Joka viikko yllätyn omasta osaamisestani samalla tajuten kuinka vähän todella tiedän potilaiden hoitamisesta. Teoriassa kaikki näyttää niin yksinkertaiselta, mutta käytännössä pelkkä steriilien suojakäsineiden pukeminen on välillä todellinen taikatemppu. Vaikka aina ei luennoilla jaksaisi keskittyä aiheeseen ja loputtomalta tuntuva tehtävien tekeminen uuvuttaa, osaan jollain ihmeellisellä tavalla nauttia tästäkin. Ehkä juuri siksi, että tiedän miltä se opiskelupaikottomuus tuntui silloin viime syksynä.

Huomenna meidän luokalla alkaa living lab niminen viikon mittainen harjoittelujakso, jossa syvennämme kliinistä osaamistamme ja suoritamme verenpaineen otosta näyttökokeen, joka tehdään ihan oikealle potilaalle. Suoraan sanottuna olen aika hermona. Eniten jännitän verenpaineen ottoa, joka tehdään manuaalisesti stetoskoopilla kuunnellen. Meidän pienryhmällä opetus mittaamiseen käytiin vasta perjantaina eli itsenäistäharjoitteluun ei juurikaan ole jätetty aikaa. Varsinkin kun itseltään on manuaalisesti lähes mahdotonta kuunnella mitään.

Edellinen tiistai meni namiapproillessa kierrellen Tampereen kahviloita. Ilma oli ihana ja makeaa tuli syötyä koko mahan edestä. Koska en ole mikään alkoholin suurkuluttaja, yllätyin positiivisesti, että opiskelijoille on ainakin täällä monia alkoholittomiakin tapahtumia. Harmiksi moni niistä ajoittautui tälle samalle viikolle, enkä tenttien ja läsnäolopakkojen vuoksi ehtinyt kuin kakkuja maistelemaan tällä viikolla. Opiskelijatapahtumista intoutuneena tilasin myös muutaman muumihaalarimerkin haalarimerkkitorista. Haalareita odotellessa siis. Tai kasvavan haalamerkkipinon nähtyäni en enää tiedä odotanko haalareita ja ompelutalkoita enää niin innolla. Toivottavasti sormeni ja hermoni kestävät sitten kun on sen aika.