Kun se vapaus vihdoin koitti

Mieletön jännittäminen ennen itse lakitusta. Haikeutta jättää se kaikki taakse. Kolme vuotta oli kuitenkin minulle nopea, mutta samalla pitkä ja opettavainen ajanjakso. Hyvästi Tyk. Se oli sitten siinä.

Vitsit kun olin kolme vuotta sitten onneni kukkuloilla, kun aamulla netistä löysin nimeni Tampereen yhteiskoulun lukion uusien oppilaiden listalta. Olin päässyt ihan huippu kouluun, jonka tuotemerkkinä komeili ilmaisutaito ja juuri TV:ssä esitetyn Stage musikaalikilpailun voitto. Minä olin loppuun asti ollut lähes varma siitä, ettei harrastuspisteeni ja keskiarvoni kyseiseen kouluun riitä. Toisin kävi. Pääsin sisään heittämällä 259 muun opiskelijan tavoin.

Lukioaikoina opin ehkä eniten itsestäni ja omista rajoistani. Opin nauttimaan vapaa-ajasta ystävien kanssa ja ettei koulussa aina tarvitse pingottaa. Opin myös olemaan keskiverto-oppilas. Tykissä en todellakaan ollut enää se paras. Sain myös huomata, ettei yksityisessä "eliitti" lukiossa kaikki asiat ole paremmin. Kyllä sielläkin kiusataan, jäädään yksin, säästötoimet rajoittavat ja opettajien ammattitaito on välillä hieman kyseenalainen. Joka tapauksessa uskon, että kaikesta huolimatta, se oli paras paikka, jossa minä saatoin kolme vuotta kasvaa ja oppia elämään.

Lukio oli minulle valtava kasvun paikka. Kotikunnasta ison kaupungin lukioon lähteminen oli jo itsessään hyppy tuntemattomaan. Ja kun toisena lukiovuotenani muutin omilleni, sain kokeilla omia siipiäni ihan tosissaan.
Lukion aikana myös aikuistuin. Tein sen, mitä moni ikäiseni tekee vasta kolmekymppisenä. Menin naimisiin. Parisuhteen vakiintuminen, häät ja yhteenmuuttaminen muuttivat niin muiden suhtautumista minuun kuin minun suhtautumista muihin. Elämän prioriteetit menivät uusiksi. Olin aivan eri elämäntilanteessa kuin muut ystäväni, ja se harmittikin välillä.

Viimeinen vuosi oli rankin henkisesti. Tein kovasti töitä, jotta saisin lukioni kolmeen vuoteen mahdutettua. Olin kiukkuinen, väsynyt ja kärttyinen abiturientti, joka oli aivan hukassa itseltään ja jota tulevaisuuden tuoma epävarmuus pelotti. Kirjoitukset kuitenkin selätettiin ja hyvillä arvosanoilla valmistuttiin. Enää minä en hakenut stipendiä hyvästä koulumenestyksestä. Minä sain jotain parempaa. Olin oppinut ottamaan jopa kirjoitukset rennosti ja hyväksymään sen, etten todellakaan osaa kaikkea. Laudaturien sijaan oli kasvanut ja kehittynyt pienestä ja epävarmasta tytöstä aviovaimoksi,  joka tiesi mitä elämältään halusi.

Tykin jälkeen tiesin, etten ikinä halua taiteilijaksi. Rakastan tanssia, laulaa, valokuvata, esiintyä ja kirjoittaa, mutten koskaan halua tulla sellaiseksi taiteilijaksi, millaisen kuvan tämä koulu minulle antoi. Minä en halua tulla kopeaksi, itsekkääksi, enkä tallata muita alleni, jotta voisin menestyä. Minä en halua koskaan ajatella, että se mitä minä tykkään tehdä elämässäni olisi tärkeämpää kuin se mitä muut tekevät. En haluaisi muuttua ihmiseksi, joka katsoo vertaisiaan alaspäin. Toki taiteilija voi olla ilman näitäkin piirteitä. Eikä tarkoitukseni ole sanoa, että taiteella ei olisi mitään arvoa. Koulun antama kuva itsensä ilmaisusta ei vaan aina sopinut minuun, ja se jätti aika vahvan tunteen siitä, että tätä minä en ainakaan halua elämässäni tehdä.

Lauantaina oli haikeuttu ilmassa. En kaipaa koulua ollenkaan, kaipaan niitä ihmisiä joiden kanssa sen kolme vuotta jaoin. Sain paljon ystäviä ja tutustuin hyvin monenlaisiin persooniin ja siksi tuntuu hyvin haikealta todeta, että ehkä me joskus jossain tavataan. Lisäksi on haikeaa myös jatkaa eteenpäin, päästä irti ja hypätä uuteen. Muutos on aina pelottavaa, mutta minä luulen, että tällä hetkellä se on tervetulleempaa kuin kolme vuotta sitten.

Ja yhden ystävän sanoin: "Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti."