Yhtenä maanantaina kuulin aivan mahtavaa opetusta kiitollisuudesta. Itse olen liian usein sellainen murehtija ja etukäteen asioista huolestuva persoona. Olen oppinut jo lapsesta sivuuttamaan onnistumisen ilon olkien kohautuksella ja tarkertumaan liiaksi niihin virheisiin ja vääryyksiin joita itse koen tai toteutan. Omaan huonon itsetunnon ja helposti jään jumiin epäilyksiini itsestäni ja osaamisestani. Minulle kun ei mikään riitä. Ja kun aina haluan olla parempi, unohdan olla tyytäväinen siihen, mitä jo olen ja mitä minulla on.
Sain eräänä huhtikuisena päivältä äidiltäni pyynnön. Hän halusi käyttää sairastelun tuoman luppoajan hyväksi, ja pyysi minua hakemaan kirjakaupasta kirjan nimeltä Tuhat lahjaa. Siinä kirjoittaja aloitti kirjanpitämisen kiitollisuusaiheista. Ideana oli kiinnittää enemmän huomiota arjessa asioihin, joista saattoi olla kiitollinen. Me voisimme yrittää enemmin kiittää kuin pyytä asioita niin Jumalan kuin toistemme edessä. Raamatussa myös jokaista ihmettä edelsi kiitos.
Kirja ei ainoastaan muistuttanut kiitoksesta vaan muutti äitini ajattelutavan ja asenteen elämistä kohtaan. Ja kun hän maanataina kertoi kirjasta, minäkin innostuin. Kiittäminen on niin äärettömän helppoa onnistuessa ja iloisten tapahtumien keskellä, mutta entäs sitten, kun tapahtuu jotain ikävää. Kuinka siitä muka voisi kiittää? Jos uskomme pohjautuu siihen, että Jumalalla on suunnitelmansa jokaisen meidän elämälle ja että se suunnitelma on hyvä, kuinka me voimme olla kiittämättä siitä tuli eteemme sitten mitä tahansa.
Kiitollisuus kolahti minuun liian hyvin. Olin juuri saanut tiedon ylioppilaskokeiden tuloksista ja aloittanut aamuni itkulla, kun äidinkielen arvosanani ei ollut sitä toivuttua laatua. Jouduin nyt oikeastimiettimään, kumpi on tärkeämpää iloita valkolakista vai itkeä, kun en saanutkaan juuri sitä, mitä toivoin. Mieleeni muistui tuossa hetkessä itse asettamat tavoitteeni ylioppalaskirjoituksille. Olin päättänyt, että tuli mitä tuli, haluan olla kaikesta huolimatta ylpeä itsestäni. Nyt en kuitenkaan sitä osannut.
Asioilla on tapana järjestyä. Tuttu mutta vaikeissa pettymyksissä niin ärsyttävä sanonta. Se kuitenkin piti paikkansa. Harmituksen jälkeen ei auttanut kuin hyväksy ja jatkaa juhlien järjestämistä. Yritin kiittää siitäkin arvosanasta, vaikka ihan täydestä sydämestä se ei tullutkaan. Kuitenkin kiitosta seurasi ihme, sillä pääsin kuin pääsinkin haluamani alan pääsykokeisiin, vaikka arvosani eivät olleet sitä parhainta tasoani.
Avain onkin ehkä juuri kiitoksessa. Kun elämässä keskittyy aina kaikessa siihen hyvään ja yrittää olla kiitollinen jokaisesta hetkestä, ei takerru niihin negatiivisiin asioihin, jotka syövät itseä sisältä. Aina olosuhteille ei vaan voi mitään. Silloin on mentävä niillä eväillä, jotka meille on annettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti