Runnergirl

Kuka mä olen, kysytään. Ja mä vastaan, vaikken itsekkään ole varma:

Mä olen sellainen juoksijatyttönen tai oikeastaan vaimoke jo. Sellainen, joka uskoo askeleitaan kannattelevan Jumalan olemassaoloon. Sellainen juoksija, joka välillä pysäyttää kellon, hidastaa askeleita ja ihailee kaunista maisemaa.

Minne mä sitten juoksen tässä valmiissa maailmassa? 

Mä juoksen ehkä eteenpäin, kohti tulevaa. Välillä askel kulkee liian vauhdikkaasti alamäessä ja nilkka nyrjähtää. Silloin mä pysähdyn hetkeksi miettimään mihin mun kuuluisi mennä.

Mä juoksen usein vailla suuntaa. Kurkotan kohti tähtiä ja kuuta ja petyn, kun en saavuttanutkaan sitä, mitä haluaisin. Toisinaan mä jatkan juoksemista, vaikka sattuu ja ylämäki hidastaa vauhtia. Mä olenkin sellainen sitkeä juoksija, joka juoksisi vaikka suon läpi, jotta saisi unelmistaan edes hetkeksi kiinni. 

Mä myös juoksen usein suunapäänä. Mä kuulemma hosun liikaa, juoksen liian lujaa ja uuvutan itseni. Toiset ihmettelevät, mihin mulla on aina kiire, kun en osaa pysähtyä ollenkaan ja kaikkialle pitäisi ehtiä sinkoilemaan.

Mä juoksen karkuun, pakoon lopullisuutta ja päätöksen tekoa. Mä juoksen pakoon ikävää maailmaa, ahdistusta, masennusta ja pelkoa. Mä haluan poispäin siitä, mikä jo taakseni jäi.

Mä juoksen, koska mulla ei ole paikkaa eikä oikein suuntaakaan.

Mulle juokseminen on keino selvitä. Lenkki aikaa pohtia sitä, kuka mä todella olen ja miksi mä haluan tulla. Lenkillä kelataan elämää, mielessä kaikuvat askeleet.

Mä juoksen kehoa kuntoon. Parannan hapenottokykyä, kasvatan reisilihaksia ja kestävyysvoimaa.

Juostessa mä pääsen aina itseni voittajana maaliin.