Takaisin kotiin

Tänä syksynä matkat Kellarille ovat tuntuneet samalta kuin olisi palannut pitkältä reissulta takaisin kotiin. Viime vuosi oli uskon suhteen niin rankka ja vaikea, että seurakunnassa oleminen tuntui jopa ahdistavalta. Otin etäisyyttä seurakuntaan tarkoituksella ja se teki todella hyvää. Nyt kun oma suhde Jumalaan on kunnossa on helpompi palata kotiseurakunnan nuortentoimintaan vähän katsomaan millainen meininki siellä nykyään on.

Mä jäin nuorten seurakunnan toimintaan mukaan heti  rippikoulun jälkeen. Lapsuudessa olin kolunnut seurakunnan kerhot ja leirit läpi useaan kertaan, mutta vasta riparin jälkeen janosin tietää lisää Jumalasta ja uskosta. Toisena isosvuotenani palaset loksahtivat kohdalleen ja uskoni syveni oikein rytinällä. Elin silloin hyvin hektistä murrosvaihetta, johon liittyi paljon itsensä kanssa painimista erinäisten terveydellisten ongelmien vuoksi. Usko muutti minun elämäni täysin ja niiden muutosten hyväksymiseen tarvittiin aikaa ja kärsivällisyyttä. Samalla kun usko alkoi horjua, muutin omilleni kauas tutuista kuvioista ja oman uskonidentiteetin rakentaminen uudelle paikkakunnalle olikin kova paikka. En ole oikein vieläkään löytänyt uutta seurakuntayhteyttä opiskelupaikkakunnaltani, mutta en ole ottanut siitä liiemmin paineita. Uskoni ei kuollut ilman seurakuntayhteyttä, vaikka opin sen merkityksestä jotain uutta.

Uskossa kasvaminen tekee kipeää. Pitää uskaltaa muuttua ja luopua sellaisista ajatustavoista, jotka eivät tuota hyvää oloa. Mulle se tarkoitti luopumista kontrollista. Mulla oli hyvin selkeät suunnitelmat siitä, mihin pääsen opiskelemaan. Kuitenkin abivuonna sain huomata, että vaikka kuinka tein töitä opiskelupaikan eteen, en kertakaikkiaan pystynyt kontroilloimaan koko tulevaisuutta. Tuli esteitä, äikkä laski reippaasti opettajan arviosta, opo mokasi suoritusmerkinnöissä ja mä en päässytkään pääsykokeen ekaa vaihetta pidemmälle. Aloitin iltalukion, sillä ajatuksella nyt mä teen ihan valtavan työn ja nostan keskiarvoa ja korotan kirjoitusarvosanoja. Puolessa välin jaksoa mä kuitenkin ymmärsin tavoitteeni lähes mahdottomiksi ja mahdollisesti jopa hyödyttömiksi.  Syksyllä työt uhkasivat loppua, työkkäri pisti ovensa kiinni aloitettuani iltalukion ja mä jouduin jäämään tyhjän päälle, eli käytännössä putoamaan täysin Jumalan varaan. Ei autattanut kuin luottaa, että kyllä mä selviän. Ja niin sitä selvittiinkin. Se kaikkein pahin mahdollinen skenaario, jota mä olin pelännyt, tapahtui. Ja silti mä selvisin. Jumala kantoi kuitenkin ja elämä jatkui, vaikka suunnasta ei mulla ole vielä hajuakaan.

Syksyn tapahtumat saivat ajattelemaan elämäni suuntaa. Mikä on oikeasti minulle merkityksellistä ja tärkeää. Jostain syystä luulin tietäväni jopa Jumalaa paremmin, mikä minun suuntani on ja millaista polkua minun kuuluu kulkea. Siitä heittäytymisen taidosta olikin tullut suunnitelmiin kompastumista. Mun rakentamat turvakaaret eivät vain sittenkään kestäneet elämän arvaamattomuutta ja sattumaa. Jumala antoi mun yrittää aika kauan puskea läpi, mun omia suunnitelmia, vaikka niiden ei sitten ollutkaan tarkoitus toteutua, ainakaan juuri nyt.

Syksy toi mut myös lähemmäksi Jumalaa. Sai mut nauttimaan ja arvostamaan taas sitä tukiverkkoa, joka seurakunnasta löytyy. Oli mahtavaa laulaa yhdessä yhteislaulua ja yhtyä Isä meidän -rukoukseen. Ja vaikka tulevaisuus on epävarmaa ja ympärillä myrskyää, mä tiedän nyt seisovani turvakalliolla, jota tämä maailman myrskyt ei mun jalkojeni alta voi murentaa.