Olen jossain täällä

 

Tänään aloitin työt Mummon Kammarissa. Toimin diakonia-avustajana ikäihmisten parissa kuukauden päivät. Tänään pääsin mukaan äiti Teresan peittotalkoisiin ja yhdelle avustuskeikalle yhdessä työparin kanssa. Muuten työtehtäviini kuuluu kaupassa käyminen ja erilaisiin palveluihin saattaminen. Saan kohdata ikäihmisiä laidasta laitaan ja tavata erilaisissa elämän tilanteissa olevia. Vaikka työ ei ole hoitotyötä, olen tästä kokemuksesta aivan mahdottoman innoissani. Mummon Kammari on siis paikka, jossa ikäihmiset saavat kohdata ja joka pyörii pääosin vapaaehtoisten voimin. Kammarin muutamat työntekijät organisoivat vapaaehtoisten toimintaa ja järjestävät apua tarvitsevalle auttajan. Aika huikeeta, että kuka tahansa voi ilmoittaa itsensä, vaikkapa kauppa- tai kahviseuraksi yksinäiselle vanhukselle. Usein sitä ulkoistetaan liian paljon ikäihmisistä huolehtiminen kotihoidolle ja palvelutaloille, vaikka me kaikki voisimme itsekin pitää huolta toisistamme myös vanhuksista. Kotihoito ja vanhaikodit ovat kuitenkin palveluita, joiden tarkoitus on tarjota mm. hoidollista tukea eikä niinkään seuraa tai kaveria. Kumpaakin tarvitaan, mutta seura on usein se, mitä ikäihmiset kaipaavat ja mikä heiltä usein myös puuttuu. Vapaaehoisena voi siis ruveta, vaikka yhden mummon tai papan kaveriksi. Lyhytkin kohtaaminen voi pelastaa toisen ihmisen päivän tai koko elämän. Siksi tämä toiminta kuulostaa musta ihan huipulta.

Mulla on ollut viime aikoina kova ikävä kotia ja erityisesti Vilma-koiraa. Kun tuntuu yksinäiseltä tai väsyneeltä, tällainen karvakuono saa kyllä hymyilemään sen juostessa häntä heiluen vastaan.

Mulla on viime aikoina ollut hieman yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Usein se johtuu siitä, että omat arvoni ovat hyvin erilaiset muiden ikäisteni kanssa ja siitä kuinka erilaisessa elämäntilanteessa olen. Karua, mutta totta, että avioliitto tekee musta muiden silmissä ihan hirveän paljon vanhemman ja kypsemmän, mitä todellisuudessa edes olen. Toissa viikolla sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa lähtemään eo-iltaan täällä Tampereella. Oli helpottavaa vihdoin löytää se seurakuntayhteys kaupungista. Tätä ennen olen ajanut monta kilometria maalle takaisin kotiseurakuntaan. Nyt se aika on ilmeisesti väistymässä pois tieltä, koska keskiviikkoisin Kellarin sijasta matkustan bussilla keskustaan Luther-talolle. Katsotaan kuinka kotiudun sinne. Jos ei paikka tunnu kodilta, niin sitten vaan siirryn seuraavaan. On vaan oikeasti paljon helpompaa kuulua porukkaan, jossa on muitakin opiskelijoita ja samaa elämäntilannetta jakavia. Kellarilla nuoret vaihtuvat tiuhaan ja meitä vanhoja käy vain harvakseltaan enää. Enkä oikein tunne kuuluvani samalla tavalla niin monta vuotta nuorempien porukkaan.

Vappu menikin ystävien seurassa ja sain työkaverilta vappukukkia, kun kävimme syömässä aika herkullisia vohveleita. Jäätelöä, munkkeja ja suklaata kului vappuna aika tavalla. Tänään palasinkin arkiruokaan ja eväiden tekorumbaan (kun käy töissä saa sanoa hyvästit ihanille ja edullisille deli-salaateille kampuksella). No omatekemässä ruuassa on se hyvä puoli, että tiedän tasan tarkkaan, mitä syön. Vähän vatsaoireet ovat alkaneet tehdä paluuta, johon pidän syynä liikaa sokeria ja epäsäännöllisiä ruoka-aikoja. Katsotaan menevätkö ohi sokerin vähentämisellä, vai pitääkö syksyllä hakeutua johonkin tutkimuksiin, jotta saadaan kivut kuriin.

Näillä eväillä onkin hyvä jatkaa juuri alkanutta viikkoa.