Sain vähän aikaa sitten haasteen, jossa yhtenä kysymyksenä oli, että olenko koskaan miettinyt lopettamista. Tällaisen haastekysymyspostauksen tekeminen on toki minulle hauskaa puuhaa miettiä omalla kohdalla vastauksia haastajan kysymyksiin, mutta koska niitä on tullut tehtyä jo useampia päätin jättää haasteeseen vastaamatta. Kuitenkin yksi kysymys sai minut miettimään omaa blogaamistani ja sitten päätinkin kirjoittaa vastauksen vain tähän yhteen kysymykseen.
Olenko koskaan miettinyt lopettamista?
No ensiksi täytyy ehkä hieman taustoittaa. Olen siis aloittanut ensimmäisen blogini vuonna 2011. Siitä ei tainnut mennä vuottakaan, kun vaihdoin blogia lennossa Courage to be just me nimiseksi blogiksi, ihan vain siksi että ensimmäinen blogini oli mielestäni silloin tosi nolo ja haluasin vaihtaa sen nimenkin. Seuraavan blogin nimen tein englanniksi, joka oli kovin tuttuilmiö siihen aikaan blogimaailmassa. Courage to be just me tuli äkkiä minulle rakas ja kirjoitin sinne todella rohkeasti taustoistani ja elämästäni. Kuitenkin tuli aika kääntää sivua elämässäni ja koska en halunnut tulla silloisen blogini aiheen perusteelle muistetuksi halusin vaihtaa blogia tähän nykyiseen.
En siis ole koskaa miettynyt lopettamista. Enemminkin olen miettinyt sitä, mistä haluan kirjoittaa ja kuinka paljon itsestäni jakaa. Olen usein solmussa itseni kanssa tässä asiassa. Vaikka en uskoa häpeä, ei siitä ole aina helppoa kirjoittaa. Vaikka naaman laittaminen nettiin on tätä päivää, minä pelkään, että katuisin sitä jälkeen päin. Se myös rajoittaa hieman kirjoittamisintoani. En ole tällä hetkellä järin tyytyväinen blogin ulkoasuun tai nimeen, mutta en tiedä vielä parempaakaan, joten näillä mennään.
En ole miettinyt lopettamista, mutta joskus olen miettinyt syitä jatkamiselle. Välillä käsite blogaaminen tuntuu vieraalta. Minulla ei ole tietääkseni takanani mitään mittaavan isoa lukiakaartia enkä voi sanoa, että blogaisin vain heitä varten. No miksi minä sitten blogaan? En oikein itsekkään tiedä. Ehkä tästä on tullut minulle harrastus ja tapa kertoa ja puhua jostain sellaisestakin, josta ääneen en aina osaa kertoa. Minulle on aina ollut luonnollista purkaa tuntemuksia ja ajatuksia kirjoittaen. En ole koskaan ollut mitenkään kieliopillisesti mestarikirjoittaja, mutta asioiden sanoiksi pukemisen olen kokenut helpoksi ja oivalliseksikin tavaksi välittää omia ajatuksiani. Uskokaa tai älkää, mutta kirjoitan joskus miehellenikin kirjeen, jos jotain asiaa on vaikea tunnekuohuissa ilmaista. Pidän myös valokuvista ja herättelevistä teksteistä. Siksi jaan niitä myös muille. Uskon, että vertaistuella ja näillä minun jakamisilla voi olla joskus joku pieni merkitys jollekulle toiselle. Siksi haluan kirjoittaa julkisesti, vaikken uskallakaan tehdä sitä omalla nimellä ja naamalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti