Minulla ei ole paikkaa

Tiedätkö sen tunteen, kun olet kaveriporukan keskellä, mutta samalla aivan yksin? Minulla on sellainen tunne aina välillä riippumatta porukasta, jossa hengaan. Välillä tunnen itseni todella ulkopuoliseksi, enkä oikein tahdo löytää paikkaa porukassa. Toisinaan taas tunnen itseni outolinnuksi, jolla ei ole mitään sanottavaa puhuunaiheeseen ja jonka vitsit ymmärretään väärin. Tunnetta lisää se, etten koe olevani erityisen hyvä oikein missään. Kun en löydä itselleni tehtävää tai hommaa esimerkiksi seurakunnassa, koen helposti itseni turhaksi ja tarpeettomaksi.

Muistan elävästi yhden ala-asteen oppitunnin, jonka aiheena oli kirjoittaa siitä, missä on hyvä. Tämä tunti aiheutti minulle kovaa tuskaa ja ahdistusta, sillä en keksinyt yhtäkään asiaa, missä olisin kokenut olevani tarpeeksi hyvä, jotta olisin kehdannut siitä vihkoon kirjoittaa kokonaisen aineen. Lopulta kysyin opettajalta, mitä minun pitäisi tehdä. Selitin, etten voi kirjoittaa pianon soitostani, koska eräs toinen meidän luokalla oli siinä minusta parempi kuin minä, enkä voimisteluharrastuksestani, sillä yksi luokkatovereistani oli joukkueessani ja harrastanut lajia paljon kauemmin kuin minä. En muista kuinka aineeni kanssa kävi ja mistä lopulta kirjoitin, mutta muistan, että jo silloin vertasin itseni ihan liikaa muihin ja olin täysin hukassa itsetuntoni kanssa.

Yhtenä perjantaina katselin, kun Vain elämää -tähdet juhlistivat Suvi Teräsniskan päivää. Kappaleen Jos menet pois kohdalla omat kyynelkanavat aukenivat. Eivät siksi, että veto olisi koskettanut jotenkin erityisesti, vaan siksi että kappele on itselleni kovin henkilökohtainen ja muistuttaa yhdestä kipeästä elämänvaiheesta neljän vuoden takaa. Istuin silloin sairaalassa katsellen ikkunasta ulos, kun lokakuussa ensilumi leijaili maahan. Silloin tajusin, että elämä ja nuoruudesta nauttiminen on jossain aivan muuaalla kuin sairaalan seinien sisäpuolella. Olin elämäni risteyskohdassa, jossa ymmärsin kuinka kipeää luopuminen jostain elämässä pitkään läsnäolleessa on. Pelotti, onko minulla elämää sen kaiken ulkopuolella. Ja erityisesti se osaanko elämässä mitään muuta kuin laihduttamisen, sillä se oli ainoa asia, jonka koin hallitsevani ja jossa olin hyvä. Nyt neäjän vuoden jälkeen nuo pelot kuulostavat ihan hassuilta ja kaukaisilta, sillä juuri se elämä löytyi päästämällä irti menneestä.

Jaksossa Suvi puhui myös tunteestaan, että hän ei ole mitään, koska hän on vain laulaja. Samaistuin Suvin tunteeseen omasta riittämättömyydestä. On oikeasti hurjan vaikeaa sanoa ääneen, että mä olen hyvä jossain asiassa, vaikka se olisikin täysin totta. Se on kai jonkin suomalainen piirre, mutta ei kuitenkaan kovin itsetuntoa kohottavaa. Tunnen itseni usein sivustaseuraajaksi, joka kyllä tekee kaikenlaista osaamatta oikeasti kunnolla mitään. En vain koe yltäväni samalla tasolle kuin muut ja se lannistaa ja masentaa ja vähentää uskoa omiin kykyihini. Vaikka eihän siinä oikeasti ole mitään järkeä ajatella, että en voi soittaa hyvin pianoa, jos joku muu on siinä parempi. Jos joku muu osaa leipoa täytekakun paremmin kuin minä hienoa, mutta ei se minun kakkuni siitä pahemmalta ala maistua, vaikkei ehkä paras mahdollinen olekaan. Olisikon tässäkin kyse taas siitä itselleen vähän armollisemmasta asenteesta?

Vaikka Vain elämää sarjassa laulava Suvi ei ehkä pidä itse itseään tarpeeksi taitava, se ei silti tarkoita etteikö hän olisi sitä. Ja Suvin omasta epävarmuudesta huolimatta jollain hassulla tavalla Suvi on tämän kertaisen Vain elämää kauden henkilöistä itselleni se jota ihailen ja johon samastuin, sillä Suvi on aito. Lopulta omilla taidoilla tai osaamisella ei ole mitään merkitystä, jos ei pysty olemaan aidosti oma itsensä. Ehkä mäkin voin olla sellainen esimerkki jollekin, osaamatta edes laulaa yhtä hyvin kuin Suvi.

Ja jos mä saan tässä elämässä sen paikan nauttia muiden kyvyistä ja elää niiden mukana, vaikka sitten laulamalla niitä Suvin biisejä salaa autossa sillä keskinkertaisella äänelläni, osaan minä ainakin yhden asian: Mä osaan nauttia elämästäni.