Elämän hyllyttämistä

Aamulla juoksin tukka hulmuten kohti bussipysäkkiä. Lenkkareista virtasi kylmä tuuli läpi ja ohuen kevättakin alle olin ilmiselvästi valinnut liian ohuen paidan. Kevät sää on niin petollinen, mutta kun on kevät, oli pakko ottaa käyttöön ne talven vaatekomeron perällä pölyyntyneet lenkkarit ja uutukaiselta tuntuva takki käyttöön. Varsinkin kun eilen olin tuntenut valtavaa epätoivoa katsellessani niitä suuren suuria räntähiutaleita, jotka kastelivat juuri kuivaneen asfaltin. Silloin olin päättänyt, että minähän en talvivaatteisiin tänään palaa, vaikka lenkkarit kastuisivatkin kotimatkalla.

Kevät on mennyt haaveillessa ja suunnitelmat vaihtuneet siihen tahtiin, ettei mieskään taida pysy perässä niiden suhteen. Viimeksi tänään sain villin ajatuksen opiskeluvaihtokuvioistani, jotka jo melkein hautasin tammikuussa. Entä jos sittenkin lähtisin kolmeksi kuukaudeksi harjoitteluvaihtoon vaikkapa Espanjaan tai Portugaliin? Täällä harjoittelupaikkoja on aivan liian vähän ja kun pientä ja vähän suurempaakin matkakuumetta olen potenut jo pidemmän aikaa, ei luovuttaminen vaihtoonlähdön kanssa olisi ehkä se mielekkäin vaihtoehto. Omia haaveita haudatessa vain usein katkeroituu jälkeenpäin. Miksi on niin vaikeaa heittäytyä ja kokeilla jotain uutta, mistä on pitkään jo haaveillutkin? Mikä on se voima, joka saa asiat sitten kun tai ehkä joskus tasolle useiksi vuosiksi jopa loppuelämäksi?

Kliseistä ehkä, mutta elämä on liian lyhyt odottamaan hyllyllä oikeaa hetkeä. Silloin kun kevättakista ja lenkkareista pystyy nauttimaan, pitää ottaa kaikki irti. Vaikka huomenna takatalvi palaisi ja joutuisin kaivamaan komerosta juuri sinne pakaamani talvikengät takaisin, tänään nautin lenkkareista ja keväisestä auringosta.

Lähetys

Olen huomannut kirjoittavani nykyisin niin laajasti eri aiheista, joten laitoin sivupalkkiin vähän kyselä siitä, mitä aiheita täällä kävijät tykkäävät lukea eniten, jotta saisin osviittaa siitä, mistä kirjoittaisin. Jos sieltä puuttu jokin sinulle tärkeä aihealue tai tiedät jotain parempaa, mistä haluaisit minun kirjoittavan pistähän kommmenttiboksiin ajatuksesi näkyville niin katsotaan, mitä voin tehdä.

Mutta aiheesta toiseen. Nyt olisi ehkä parempi, jos mä en rustaisi tätä postausta vaan kertaisin fysiologiassa ja anatomiassa käsiteltyjä kudoksia tai kirjoittaisin sitä ryhmätyötä tubi-rokotteista, mutta koin vain tänään jotain ihanaa ja nyt on pakko päästä siitä kirjoittamaan. (Musta oivalluksissa on parasta, kun niitä pääsee jakamaan, vaikkei ne kovin kummosia olisikaan!)

Tänään mä todella tajusin olevani oikealla paikalla! Viime syksy oli kasvun aikaa ja nyt mä alan päästä nauttimaan siitä kasvun tuloksesta. Ajattelen, että ehkä elämässä nyt alkaa "helpompi" vaihe, kuka tietää, mutta ainakin tällä hetkellä mä kuljen kovin luottavaisin askelin eteenpäin. Mulla on siis joku haju määräänpäästä. Siitä lähtien, kun tulin uskoon, ajattelen Jumalan kasvattaneen mua jotakin varten. Ei se kasvu toki koskaan lopu (onneksi), mutta nyt on alkamassa se vaihe, kun mä saan alkaa toimia siinä Jumalan asettamalla paikalla vähän enemmänkin.

Olen kipuillut hieman sen kanssa, että haluan lukea sairaanhoitajaksi. Mun maailmassa se on iso juttu, mutta väkisinkin tulee myös mietittyä, mitä ne muut tästäkin uravalinnasta ajattelevat. Olen yrittänyt sivuuttaa ajatuksen siitä, ettei ammattivalintani ole ehkä hienoin tai akateemisin, ja keskittyä enemmän siihen, että se on juuri sitä, mitä mä oikeasti tahdon tehdä. Siksi tänään tuntui niin mahtavalta, kun pääsin seurakuntanyyttäreillä kahvipöydässä vastamaan vierustoverille, joka kysyi onko tämä sitä, mistä mä oon haaveillut, täysin sydämin, että ON!

Olen saanut jo ensimmäisen viikon aikana koulussa todeta, että olen opiskelemassa oikeaa alaa. Että tämä on todella, se mitä haluan. Olen aivan mielettömän kiinnostunut imemään itseeni kaiken mahdollisen tiedon, mitä koulussa ja sen ulkopuolella työstä opin. Olen siis oikealla paikalla tässä ammatissa. Nyyttäreillä myös ymmärsin lähestyvän Kyproksen lähetysmatkan ja ammattini valmistavan minua kovasti lähetyskenttien suuntaan. Tämä tapahtunut lähes huomaamattani ja vasta nyt ymmärsin toisen kommentista, että hupsista mähän olen jo lähempänä mun haavetta, jota en uskonut edes mahdolliseksi. Olen haaveillut melkeinpä salaa lähetystyöstä ja siksi tuntui erityisen hyvältä saada kannustusta vanhemmilta kristityiltä tätä haavetta varten. Ja nyt kun Jumalakin tuntuu potkivan minua oikeaan suuntaan taidan todella ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen suunnata kohti harjoitusvaihtoa vaikkapa Keniaan (sinne nyt ainakin meidän koulusta lähetetään).

Nyt ymmärrän jotain siitä, mitä on kun Jumala kutsuu johonkin. Tuntuu väärältä sanoa, että musta tuntuu, että Jumala kutsuu, koska Jumalan kutsu ei millään tasolla vaadi oikeanlaista tunnetta. Ei sen tarvitse tuntua mitenkään erikoiselta. Koen myös liian vahvaksi sanoa, että tiedän Jumalan kutsuvan mua. Se kuulostaa jo niin lopulliselta, ja en mä koe itseäni niin varmaksi, vaikka arka varma tästä asiasta olenkin. Se että lähdenkö aikanaan sitten lähetiksi jää Jumalan varaan, mutta ainakin mut on kutsuttu tätä polkua kulkemaan ja olen hyvin onnellinen siitä.