Anna kaikelle tarkoitus - katsaus menneeseen kesään

Löysin vanhoja tektejä selatessa tällaisen luonnoksen viime kesältä. Vaikka tekstistä on aikaa ja ajatukset muuttuneet, löysin tästä tekstistäni tänään jotain todella minua puhuttelevaa ja haluankin jakaa sen kanssanne. 

Elokuussa 2015

 Mä olen pitkin vuotta miettinyt maailman menoa, kyseenalaistanut sitä onko missään mitään järkeä ja voiko maailmassa oikeasti olla mitään hyvää tai kaunista. Liian usein sisällä on todella tyhjä ja lohduton olo. En kestä katsoa ja kuunneella kuinka asiat menevät päin seinää niin valtioiden kuin yksittäisten ihmisten kohdalla. Haluaisin peittää vain silmäni kurjilta ihmiskohtaloilta. Silti tahtoisin auttaa, lohduttaa tai sanoa, että kaikki selviää kyllä varmasti. Mutta voinko sanoa toiselle sellaista, josta en itse voi olla varma? Voiko elämästä edes selvitä ehjänä tai edes tulla rikkinäisenä onnelliseksi?

Minä näen itsessäni ja ympärilläni jatkuvasti itsekkyyttä, pinnallisuutta, kurjuuttua, oravanpyöriä, kiirettä, stressiä, päämärrättömyyttä, säästämistä, resurssipulaa, yksinäisyyttä, epävarmuutta ja pelkoa. Tähän moni voisikon kysyä, no missäs se rakastava Jumala sitten on. Mä haluan uskoa, että sellainen Jumala täällä maan päällä kaikesta huolimatta vaikuttaa ja johdattaa. Ja mä haluan uskoa, että kaikki, mitä Jumala mun eteen tuo hyvää ja parasta, mitä mulle voi sattua. Tästä joku kovia kokenut saattaisikin loukkaantua siitä, kuinka kehtaan väittää kaiken vääryydenkin olevan sittenkin jotain hyvää ja parasta. En mä halua sanoa, että vääryys tai kurjuus olisivat jotenkin hyviä juttuja vaan haluan vähän yksikertaisesti uskoa, että kaikella on loppujen lopuksi tarkoitus. Sellainen tarkoitus, jota mä en ainakaan läheskään aina tiedä. Mutta siitäkin huolimatta mä haluan uskoa, että jokin mua suurempi pitää kyllä langat käsissään ja tietää tasan tarkkaan, miksi sen kaiken lapsilleen sallii. Mä haluan uskoa näin silläkin uhalla, ettei se pidä paikkaansa. Mä vain tiedän omasta kokemuksesta, että mä kävisin jokaisen rankan kokemuksen jälkeen todella pohjalla, jos en ajattelisi että sillä tuskankin tuntemisella olisi jotain suurempaa merkitystä.

Tämä viimeinen vuosi on ollut uskon kanssa todellista kanppailu. Olen kyseenalaistanut kaiken ja joutunut oikeasti perustelemaan itselleni, että miksi mä edes haluan uskoa. On tapahtunut sellaisia asioita, joita mä en todellakaan tahtonut mun elämään. Jumala on sallinut sellaisia asioita, joita ei toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan. On ollut niin vaikeaa, että olen halunnut useaan otteeseen heittää koko uskon romukoppaan. Ei tää ollutkaan yhtä kivaa kuin silloin nuorten leirillä viistoistavuotiaana!  Silti mä haluan edelleen uskoa. Sillä vain sen uskon turvin mä jaksan katsella tämän maailma epäokeudenmukaisuutta, koska tiedän mitä lopussa tapahtuu ja kuinka tämä taistelu tulee päättymään onnellisesti. Toivo on aika ihmeellinen asia.

 Tänä kesänä olen myös oivaltanut kuinka kiitollinen näistä ajatuksista ja kokemuksista. Vaikka välillä elämässä tapaahtuukin kamalia asioita, mulla on silti moni asia paremmin kuin ansaitsisin. Haluaisin oppia huomioimaan nämä kiittollisuusaiheet paremmin arjessani. Jos uskon, että Jumalalla on hyvä suunnitelma mun varalle, kuinka voin silloin ottaa vastoinkäymiset vastaan torjuten?

Lähetys

Olen huomannut kirjoittavani nykyisin niin laajasti eri aiheista, joten laitoin sivupalkkiin vähän kyselä siitä, mitä aiheita täällä kävijät tykkäävät lukea eniten, jotta saisin osviittaa siitä, mistä kirjoittaisin. Jos sieltä puuttu jokin sinulle tärkeä aihealue tai tiedät jotain parempaa, mistä haluaisit minun kirjoittavan pistähän kommmenttiboksiin ajatuksesi näkyville niin katsotaan, mitä voin tehdä.

Mutta aiheesta toiseen. Nyt olisi ehkä parempi, jos mä en rustaisi tätä postausta vaan kertaisin fysiologiassa ja anatomiassa käsiteltyjä kudoksia tai kirjoittaisin sitä ryhmätyötä tubi-rokotteista, mutta koin vain tänään jotain ihanaa ja nyt on pakko päästä siitä kirjoittamaan. (Musta oivalluksissa on parasta, kun niitä pääsee jakamaan, vaikkei ne kovin kummosia olisikaan!)

Tänään mä todella tajusin olevani oikealla paikalla! Viime syksy oli kasvun aikaa ja nyt mä alan päästä nauttimaan siitä kasvun tuloksesta. Ajattelen, että ehkä elämässä nyt alkaa "helpompi" vaihe, kuka tietää, mutta ainakin tällä hetkellä mä kuljen kovin luottavaisin askelin eteenpäin. Mulla on siis joku haju määräänpäästä. Siitä lähtien, kun tulin uskoon, ajattelen Jumalan kasvattaneen mua jotakin varten. Ei se kasvu toki koskaan lopu (onneksi), mutta nyt on alkamassa se vaihe, kun mä saan alkaa toimia siinä Jumalan asettamalla paikalla vähän enemmänkin.

Olen kipuillut hieman sen kanssa, että haluan lukea sairaanhoitajaksi. Mun maailmassa se on iso juttu, mutta väkisinkin tulee myös mietittyä, mitä ne muut tästäkin uravalinnasta ajattelevat. Olen yrittänyt sivuuttaa ajatuksen siitä, ettei ammattivalintani ole ehkä hienoin tai akateemisin, ja keskittyä enemmän siihen, että se on juuri sitä, mitä mä oikeasti tahdon tehdä. Siksi tänään tuntui niin mahtavalta, kun pääsin seurakuntanyyttäreillä kahvipöydässä vastamaan vierustoverille, joka kysyi onko tämä sitä, mistä mä oon haaveillut, täysin sydämin, että ON!

Olen saanut jo ensimmäisen viikon aikana koulussa todeta, että olen opiskelemassa oikeaa alaa. Että tämä on todella, se mitä haluan. Olen aivan mielettömän kiinnostunut imemään itseeni kaiken mahdollisen tiedon, mitä koulussa ja sen ulkopuolella työstä opin. Olen siis oikealla paikalla tässä ammatissa. Nyyttäreillä myös ymmärsin lähestyvän Kyproksen lähetysmatkan ja ammattini valmistavan minua kovasti lähetyskenttien suuntaan. Tämä tapahtunut lähes huomaamattani ja vasta nyt ymmärsin toisen kommentista, että hupsista mähän olen jo lähempänä mun haavetta, jota en uskonut edes mahdolliseksi. Olen haaveillut melkeinpä salaa lähetystyöstä ja siksi tuntui erityisen hyvältä saada kannustusta vanhemmilta kristityiltä tätä haavetta varten. Ja nyt kun Jumalakin tuntuu potkivan minua oikeaan suuntaan taidan todella ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen suunnata kohti harjoitusvaihtoa vaikkapa Keniaan (sinne nyt ainakin meidän koulusta lähetetään).

Nyt ymmärrän jotain siitä, mitä on kun Jumala kutsuu johonkin. Tuntuu väärältä sanoa, että musta tuntuu, että Jumala kutsuu, koska Jumalan kutsu ei millään tasolla vaadi oikeanlaista tunnetta. Ei sen tarvitse tuntua mitenkään erikoiselta. Koen myös liian vahvaksi sanoa, että tiedän Jumalan kutsuvan mua. Se kuulostaa jo niin lopulliselta, ja en mä koe itseäni niin varmaksi, vaikka arka varma tästä asiasta olenkin. Se että lähdenkö aikanaan sitten lähetiksi jää Jumalan varaan, mutta ainakin mut on kutsuttu tätä polkua kulkemaan ja olen hyvin onnellinen siitä.

Parasta juuri nyt

* valokuvaus *

*se että huomenna mä aloitan koulun (apua!)*

*pakkaset ja lumi, sillä rakastan talvea*

*ensi kesänä siintävä Kypsoksen lähetysmatka*

*ystävä, joka kutsui minut vegaanin ruokavalion luennolle*

*syksyllä opiskeltu solubiologia, joka kerrataan nyt anatomissa ja fysiologiassa, onkin mulle tuttua*

*ihana hummus, johon ihastuin missiopajassa*

*uusi penaali uusine kynineen tekee koulun alusta ihan huippua*

*silmälasit, jotka sain vähän ennen joulua, auttavat kummasti tekstiviestien kirjoittamiseen*

*siisti koti uutta viikkoa varten*

*Jumala, joka siunaa, vaikken aina jaksaisikaan rukoilla tai tarttua Raamattuun*

*ystävä, jonka kanssa voi luistella pitkin järvenjäätä*