Se pahin mahdollinen

 Oksettaa, kädet tärisee ja vatsassa lentelee perhosia. Aula on täynnä meitä motivoituneita, innokkaita, mutta samalla hyvin jännittyneitä sairaanhoitajan tutkinto-opiskelijaksi haluavia. Tänne mun on pakko päästä, on soinut päässäni siitä asti, kun sain kutsun valintakokeeseen. Ei ollut ykkösala, mutta opiskelupaikka kelpaisi kuitenkin. Aamu menee sähellyksessä, hälinässä ja lopulta jännitys purkaantuu erilaisiin testeihin ja lyhyisiin kokeisiin. Viisituntinen koeaika häviää hetkessä ja kun ensimmäinen vaihe on ohi huomaan vatsani tarvitsen kipeästi ruokaa. Tunnin odottelun jälkeen listat julkaistaan. Omaa nimeäni ei löydy, vaikka käyn molemmat seinät tarkistamassa. Pettymys on sanoin kuvaamaton. En odottanut lainkaan, että tippuisin jo heti alussa.

Olen jo puolitoista vuotta haaveillut sosiaali- ja terveysalan opinnoista. Valintaa on harkittu tarkkaan ja eri aloja punnittu niin fysioterapeutista kätilöksi asti. Viime syksynä vahvistui haave päästä lukemaan terveydenhoitajaksi ja sen jälkeen mahdollisesti jatkaa ravitsemustieteitä yliopistossa. Ties vaikka joskus minusta tulisi ravitsemusterapeutti! Tänä keväänä harmittelin kovasti hakua, sillä tiesin opiskelukaupungissani olevan kova tunku juuri haluamalleni alalle. Alalle oli vain kaksikymmentä tutkintopaikkaa, ja tuhansien halukkaiden lomasta oli vaikea erottua keskivertopapereilla. Onneksi vaihto B:nä oli sairaanhoitajan koulutus. Nyt paikka ei kuitenkaan auennut kumpaankaan ja se kamalin pelkäämäni asia kävi toteen. Mulle tuli välivuosi.

Itkun ja paniikin jälkeen olen alkanut sulatella uutista ja kehitellä vastausta kysymykseen: Mitäs nyt? Ala kiinnostaa. Sen olen töissä saanut huomata ja kuulla. Kuitenkaan juuri haluamaani kouluun en välttämättä realistisesti tule ensi keväänäkään pääsemään. On pakko harkita myös muiden ammattikorkeiden terveydenhoitajalinjoja. Se tarkoittaisi meidän perheelle hyvin ongelmallista tilannetta. Raha ja tunteet ovat aika tiukilla, jos ollaan jo naimisissa, mutta asutaan erillään. Onhan se kurjaa, mutta elämässä pitää pyrkiä opiskelemaan alaa, joka aidosti kiinostaa, eikä jumittua elämään täällä vain olosuhteiden pakosta.

Jumala ottaa, Jumala antaa. Tällä on varmasti joku tarkoitus, yritän itselleni hokea, vaikka syvällä sisimmässäni jäytääkin pelko ja epävarmuus tulevasta. Laskut ja vuokra pitäisi hoitaa, vaikka opintotukea en saa, ja työpaikan pysyvyydestä ei ole mitään varmuutta. Jumala osasi heittää mut kyllä hankalaan tilanteeseen. Itseasissa juuri sellaiseen tilanteeseen, jossa mun ei auta kuin luottaa, että asiat järjestyy, ja juuri tätä mä eniten pelkäsin. Haluan kovasti kulkea Jumalan viitoittamaa tietä. Tämä se ei nyt ollut, ainakaan vielä. Uudestaan aion ehdottomasti hakea. Nyt syksyllä katsotaan pääsisinkö Helsinkiin tai Turkuun. Diakoniammattikorkeakoulussa olisi syksyn haussa juuri sopivasti monimuotoisena terveydenhoitajan tutkinto haussa. Helsinki kieltämättä jännittää suurena pääkaupunkina, mutta ehkä mun pitää itsekkin jo uskoa, että mä pärjään.

Syksystä en tiedä vielä varmaksi mitään. Toivottavasti työt jatkuu ja ehkä minua odottaa paluu lukiomaailmaan iltalukion kautta korottamaan numeroita ja jatkamaan kemian ja bilsan opinnot loppuun. Johdatusta kaivaten keskityn lenkkeilyyn ja askelkyykkyihin. Kesäkin menee niin nopeasti ohi. Ehkä tämä on se mun hetki kasvaa ja oppia, ettei asiat tapahdu aina niin suoraviivaisesti kuin olisin toivonut.

Välivuosi, here I come!

Kiitos

Yhtenä maanantaina kuulin aivan mahtavaa opetusta kiitollisuudesta. Itse olen liian usein sellainen murehtija ja etukäteen asioista huolestuva persoona. Olen oppinut jo lapsesta sivuuttamaan onnistumisen ilon olkien kohautuksella ja tarkertumaan liiaksi niihin virheisiin ja vääryyksiin joita itse koen tai toteutan. Omaan huonon itsetunnon ja helposti jään jumiin epäilyksiini itsestäni ja osaamisestani. Minulle kun ei mikään riitä. Ja kun aina haluan olla parempi, unohdan olla tyytäväinen siihen, mitä jo olen ja mitä minulla on.

Sain eräänä huhtikuisena päivältä äidiltäni pyynnön. Hän halusi käyttää sairastelun tuoman luppoajan hyväksi, ja pyysi minua hakemaan kirjakaupasta kirjan nimeltä Tuhat lahjaa. Siinä kirjoittaja aloitti kirjanpitämisen kiitollisuusaiheista. Ideana oli kiinnittää enemmän huomiota arjessa asioihin, joista saattoi olla kiitollinen. Me voisimme yrittää enemmin kiittää kuin pyytä asioita niin Jumalan kuin toistemme edessä. Raamatussa myös jokaista ihmettä edelsi kiitos.

Kirja ei ainoastaan muistuttanut kiitoksesta vaan muutti äitini ajattelutavan ja asenteen elämistä kohtaan. Ja kun hän maanataina kertoi kirjasta, minäkin innostuin. Kiittäminen on niin äärettömän helppoa onnistuessa ja iloisten tapahtumien keskellä, mutta entäs sitten, kun tapahtuu jotain ikävää. Kuinka siitä muka voisi kiittää? Jos uskomme pohjautuu siihen, että Jumalalla on suunnitelmansa jokaisen meidän elämälle ja että se suunnitelma on hyvä, kuinka me voimme olla kiittämättä siitä tuli eteemme sitten mitä tahansa.

Kiitollisuus kolahti minuun liian hyvin. Olin juuri saanut tiedon ylioppilaskokeiden tuloksista ja aloittanut aamuni itkulla, kun äidinkielen arvosanani ei ollut sitä toivuttua laatua. Jouduin nyt oikeastimiettimään, kumpi on tärkeämpää iloita valkolakista vai itkeä, kun en saanutkaan juuri sitä, mitä toivoin. Mieleeni muistui tuossa hetkessä itse asettamat tavoitteeni ylioppalaskirjoituksille. Olin päättänyt, että tuli mitä tuli, haluan olla kaikesta huolimatta ylpeä itsestäni. Nyt en kuitenkaan sitä osannut.

Asioilla on tapana järjestyä. Tuttu mutta vaikeissa pettymyksissä niin ärsyttävä sanonta. Se kuitenkin piti paikkansa. Harmituksen jälkeen ei auttanut kuin hyväksy ja jatkaa juhlien järjestämistä. Yritin kiittää siitäkin arvosanasta, vaikka ihan täydestä sydämestä se ei tullutkaan. Kuitenkin kiitosta seurasi ihme, sillä pääsin kuin pääsinkin haluamani alan pääsykokeisiin, vaikka arvosani eivät olleet sitä parhainta tasoani.

Avain onkin ehkä juuri kiitoksessa. Kun elämässä keskittyy aina kaikessa siihen hyvään ja yrittää olla kiitollinen jokaisesta hetkestä, ei takerru niihin negatiivisiin asioihin, jotka syövät itseä sisältä. Aina olosuhteille ei vaan voi mitään. Silloin on mentävä niillä eväillä, jotka meille on annettu.