Olen huomannut kirjoittavani nykyisin niin laajasti eri aiheista, joten laitoin sivupalkkiin vähän kyselä siitä, mitä aiheita täällä kävijät tykkäävät lukea eniten, jotta saisin osviittaa siitä, mistä kirjoittaisin. Jos sieltä puuttu jokin sinulle tärkeä aihealue tai tiedät jotain parempaa, mistä haluaisit minun kirjoittavan pistähän kommmenttiboksiin ajatuksesi näkyville niin katsotaan, mitä voin tehdä.
Mutta aiheesta toiseen. Nyt olisi ehkä parempi, jos mä en rustaisi tätä postausta vaan kertaisin fysiologiassa ja anatomiassa käsiteltyjä kudoksia tai kirjoittaisin sitä ryhmätyötä tubi-rokotteista, mutta koin vain tänään jotain ihanaa ja nyt on pakko päästä siitä kirjoittamaan. (Musta oivalluksissa on parasta, kun niitä pääsee jakamaan, vaikkei ne kovin kummosia olisikaan!)
Tänään mä todella tajusin olevani oikealla paikalla! Viime syksy oli kasvun aikaa ja nyt mä alan päästä nauttimaan siitä kasvun tuloksesta. Ajattelen, että ehkä elämässä nyt alkaa "helpompi" vaihe, kuka tietää, mutta ainakin tällä hetkellä mä kuljen kovin luottavaisin askelin eteenpäin. Mulla on siis joku haju määräänpäästä. Siitä lähtien, kun tulin uskoon, ajattelen Jumalan kasvattaneen mua jotakin varten. Ei se kasvu toki koskaan lopu (onneksi), mutta nyt on alkamassa se vaihe, kun mä saan alkaa toimia siinä Jumalan asettamalla paikalla vähän enemmänkin.
Olen kipuillut hieman sen kanssa, että haluan lukea sairaanhoitajaksi. Mun maailmassa se on iso juttu, mutta väkisinkin tulee myös mietittyä, mitä ne muut tästäkin uravalinnasta ajattelevat. Olen yrittänyt sivuuttaa ajatuksen siitä, ettei ammattivalintani ole ehkä hienoin tai akateemisin, ja keskittyä enemmän siihen, että se on juuri sitä, mitä mä oikeasti tahdon tehdä. Siksi tänään tuntui niin mahtavalta, kun pääsin seurakuntanyyttäreillä kahvipöydässä vastamaan vierustoverille, joka kysyi onko tämä sitä, mistä mä oon haaveillut, täysin sydämin, että ON!
Olen saanut jo ensimmäisen viikon aikana koulussa todeta, että olen opiskelemassa oikeaa alaa. Että tämä on todella, se mitä haluan. Olen aivan mielettömän kiinnostunut imemään itseeni kaiken mahdollisen tiedon, mitä koulussa ja sen ulkopuolella työstä opin. Olen siis oikealla paikalla tässä ammatissa. Nyyttäreillä myös ymmärsin lähestyvän Kyproksen lähetysmatkan ja ammattini valmistavan minua kovasti lähetyskenttien suuntaan. Tämä tapahtunut lähes huomaamattani ja vasta nyt ymmärsin toisen kommentista, että hupsista mähän olen jo lähempänä mun haavetta, jota en uskonut edes mahdolliseksi. Olen haaveillut melkeinpä salaa lähetystyöstä ja siksi tuntui erityisen hyvältä saada kannustusta vanhemmilta kristityiltä tätä haavetta varten. Ja nyt kun Jumalakin tuntuu potkivan minua oikeaan suuntaan taidan todella ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen suunnata kohti harjoitusvaihtoa vaikkapa Keniaan (sinne nyt ainakin meidän koulusta lähetetään).
Nyt ymmärrän jotain siitä, mitä on kun Jumala kutsuu johonkin. Tuntuu väärältä sanoa, että musta tuntuu, että Jumala kutsuu, koska Jumalan kutsu ei millään tasolla vaadi oikeanlaista tunnetta. Ei sen tarvitse tuntua mitenkään erikoiselta. Koen myös liian vahvaksi sanoa, että tiedän Jumalan kutsuvan mua. Se kuulostaa jo niin lopulliselta, ja en mä koe itseäni niin varmaksi, vaikka arka varma tästä asiasta olenkin. Se että lähdenkö aikanaan sitten lähetiksi jää Jumalan varaan, mutta ainakin mut on kutsuttu tätä polkua kulkemaan ja olen hyvin onnellinen siitä.
maanantai 18. tammikuuta 2016
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
Parasta juuri nyt
* valokuvaus *
*se että huomenna mä aloitan koulun (apua!)*
*pakkaset ja lumi, sillä rakastan talvea*
*ensi kesänä siintävä Kypsoksen lähetysmatka*
*ystävä, joka kutsui minut vegaanin ruokavalion luennolle*
*syksyllä opiskeltu solubiologia, joka kerrataan nyt anatomissa ja fysiologiassa, onkin mulle tuttua*
*ihana hummus, johon ihastuin missiopajassa*
*uusi penaali uusine kynineen tekee koulun alusta ihan huippua*
*silmälasit, jotka sain vähän ennen joulua, auttavat kummasti tekstiviestien kirjoittamiseen*
*siisti koti uutta viikkoa varten*
*Jumala, joka siunaa, vaikken aina jaksaisikaan rukoilla tai tarttua Raamattuun*
*ystävä, jonka kanssa voi luistella pitkin järvenjäätä*
sunnuntai 3. tammikuuta 2016
Vuoden mittainen kasvutarina
Kun facebook alkoi täyttyä uudenvuodenlupaajista ja blogit vuosikertauspostauksista, ajattelin etten omaani taida tehdä. Kuitenkin lukiessani kavereiden kertomuksia ja kasvuatarinoita vuodesta 2015 en voinut olla miettimättä omaa vuottani ja sitä kuinka opettavainen vuosi olikaan. Ja pian huomasinkin jo kirjoittavani siitä teille.
Kun vuosi 2015 vaihtui olin vielä teini-ikäinen abiturientti, jolta elämänhallinta ja minäkuva olivat ihan hukassa. Olin edellisenä keväänä mennyt naimisiin ja syksyn tullen huomannut astuneeni ehkä vähän liian isoihin saappaisiin. Yhtäkkiä pitikin olla niin kovin itsenäinen ja omaksua valtavasti uusia asioita. Abivuonna koulukaan ei tuntunut sujuvan. En kokenut kuuluvani koulussa enää porukkaan ja tunsin itseni aivan mielettömän yksinäiseksi. Välillä jopa häpesin itseäni. Olin kamppailut koko syksyn jatkuvan flunssailun ja muiden kummallisten oireiden kanssa ja pienetkin vastoinkäymiset olivat alkaneet tuntua ylisepääsemättömiltä. Vuotta 2015 odotin kauhulla, sillä pelkäsin lähestyviä kirjoituksia ja sitä jos en keksisikään mitään lukion jälkeen.
Kevät olikin rankka, mutta siitä selvisin eniten liikunnan turvin. Olin löytänyt itsestäni osan sitä sairastamiseen kadotettua minuutta. Lenkkeilin ja kävin aikuisbalettitunneilla. Molemmista nautin aivan suunnattomasti. Koin, että liikunta on se mun juttu. Pian liikunnan myötä aloin kiinnittämään enemmän huomiota myös siihen, mitä suuhuni pistän. Rupesin laittamaan ravitsevampaa ruokaa ja syömään monipuolisemmin. Kiinnostuin ravitsemuksesta niin paljon, että otin selvää myös yliopiston ravitsemustieteen opinnoista.
Ylioppilaskirjoitusten tulokset saapuivat ja rehellisesti petyin. Olin odottanut parempia arvosanoja ja siksi pettymys oli niin suuri. Olin hakenut terveydenhoitajaksi ja sairaanhoitajaksi vain yhteen kouluun. Sain pääsykoekutsun sairaanhoitajaksi, mutten päässyt edes kokeen toiseen osioon. Olin pettynyt ja hukassa itseni kanssa. En halunnut viettää välivuotta, enkä nähdä tulevaisuuttani epävarmana.
Tein koko kevään ja kesän hulluna töitä. En uskaltanut oikein pitää lomaa, koska vuoroni olivat epäsäännöllisiä ja työn jatkuminen epävarmaa. Kesällä myös itkin tulevaa syksyä ja soimasin itseäni siitä, etten kelpaa mihinkään. Pelkäsin, etten koskaan pääse opiskelemaan minun alaani. Katselin läpi vaihtoehtoja syksylle, selvitin, mikä pääsykokeessa meni pieleen ja asetin kovat tavoitteet itselleni. Olin päättänyt haluavani terveydenhoitajaksi ja siksi syksyn tullen aloitinkin iltalukion, jotta voisin korottaa arvosanojani ja parantaa mahdollisuuksiani päästä kouluun.
Syksyllä en pystynyt täysillä nauttimaan opiskelusta, sillä mielessä pyörivät jatkuvasti omat uravalinnat ja koulupaikattomuus. Vaikka nautin lukemisesta ja motivaatio oli kohdallaan, harmitti kun tiesin, etteivät nämä opinnot johtaisi oikeasti mihinkään. Epäonnistuminen pelotti. Tiesin, että vaikka tekisin hurjasti töitä ja nostaisin keskiarvon pilviin, en siltikään voinut taata itselleni koulupaikkaa, sillä pääsykoe vaikuttaisi niin paljon. Syksyn yhteishaku tulikin liian nopeasti ja epävarmana laitoin hakupaperit menemään mahdollisimman moneen kouluun, tiedostaen että yksikään niistä ei ollut se haluamani koulu ja ala.
Syksyllä työt vähinivät ja huoli taloudesta kasvoi. Kävin illat koulua ja päivät olin yksinään kotona. Sosiaalinen elämäni kärsi aika tavalla. Olin todella kateellinen kaikille opiskeleville ja tunsin jääneeni paitsi kaikesta kivasta, mitä opiskelu toi muiden elämään. Kuvittelin olevani ainoa, joka ei päässyt kouluun ja pakkovälivuosi alkoi tympimään. Olin niin kypsä epävarmuuteen, että lopulta mikä vain opiskelupaikka olisi kelvannut.
Marraskuussa pääsin pääsykokeisiin ensimmäiseen vaihtoehtooni eli samoihin sairaanhoitajan pääsykokeisiin, joissa olin ollut kesän alussa. Tällä kertaa kirjallinen osuus meni nappiin ja en ollut uskoa korviani, kun kuulin pääseväni kokeen toiseenkin osioon eli haastatteluvaiheeseen. Olin niin onnessani kirjallisista, etten ehtinyt haastattelua sen kummemmin edes jännittää.
Pääsykokeiden jälkeen sain enemmän työvuoroja. Tällä kertaa pääsin tekemään keikkaa hoitoapulaisena hoitotyössä mm. saattohoidossa. Opin aivan valtavasti uusia asioita sairaanhoitajan työstä ja innostuin alasta entistä enemmän. Aloin miettimään terkkarin työtä, työllisyysnäkymiä ja sitä miksi halusin niin palavasti juuri terveydenhoitajaksi. Pitkän pohdinnan jälkeen ymmärsin, että siaraanhoitajantyö voisikin olla enemmän mun juttu. Jotenkin päähäni oli vain iskostunut, että on hienompaa olla terkkari, kun sinne on niin vaikea päästäkin. Hyväksyin sen, etten oikeasti tiedä, mitä haluan tehdä isona, ja ettei se asia miettimällä parane. Tärkein asia, minkä syksystä ymmärsin oli se, että mä rakastan tätä hoitotyötä ja haluan oppia siitä lisää. Hoitajana koin olevani oikealla paikalla.
Ensin sain ja otin vastaan hakemani lähihoitajan opiskelupaikan. Olin niin helpottunut, kun kevät alkoi selkiytymään, ettei ammattikouluun meno tuntunut edes huonolta vaihtoehdolta. Muutama viikko eteenpäin jännitin ihan hulluna korkeakouluhaun tuloksia ja kun ne viimein saapuivat itkin onnesta. Pääsin Tampereelle opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Olin innoissani ja onnellinen. Nyt olisi mun vuoro aloittaa opiskelut vihdosta viimein.
Loppu vuodesta toipuilin työn täyteisestä ja hurjasta kasvun vuodesta. Minulle on ollut hurjaa, että olin enemmän töissä kuin koulussa tämän vuoden aikana. Vuonna 2014 minusta tuli vaimo, mutta vuonna 2015 kasvoin epävarmasta nuoresta aikuisemmaksi ja tietoisemmaksi itsestäni ja omista rajoistani. Nyt tiedän kuka minä olen, mistä minä pidän ja mistä haaveilen. Olen oppinut myös luottamaan itseeni ja Jumalaan entistä enemmän. Siihen, että elämä kannattaa, vaikkei kaikkea edessä olevaa pystyisikään kontrolloimaan. Enää minua ei harmita yhtään, etten päässyt heti lukiosta opiskelemaan terkaksi tai sairaanhoitajaksi. Nyt tiedän, etten olisi ollut henkisesti valmis siihen vielä silloin. Tarvitsin aikaa kasvaa ja hyväksyä myös omat epäonnistumiseni osana ihan tavallista elämää.
Viime vuosi oli rankkaa kasvun aikaa. Olen kiitollinen siitä, että elämä hiukan heitti minua ja antoi haasteita. Vain muutoksen kautta Jumala kasvattaa. Seuraavasta vuodesta en tiedä. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan.
Kun vuosi 2015 vaihtui olin vielä teini-ikäinen abiturientti, jolta elämänhallinta ja minäkuva olivat ihan hukassa. Olin edellisenä keväänä mennyt naimisiin ja syksyn tullen huomannut astuneeni ehkä vähän liian isoihin saappaisiin. Yhtäkkiä pitikin olla niin kovin itsenäinen ja omaksua valtavasti uusia asioita. Abivuonna koulukaan ei tuntunut sujuvan. En kokenut kuuluvani koulussa enää porukkaan ja tunsin itseni aivan mielettömän yksinäiseksi. Välillä jopa häpesin itseäni. Olin kamppailut koko syksyn jatkuvan flunssailun ja muiden kummallisten oireiden kanssa ja pienetkin vastoinkäymiset olivat alkaneet tuntua ylisepääsemättömiltä. Vuotta 2015 odotin kauhulla, sillä pelkäsin lähestyviä kirjoituksia ja sitä jos en keksisikään mitään lukion jälkeen.
Kevät olikin rankka, mutta siitä selvisin eniten liikunnan turvin. Olin löytänyt itsestäni osan sitä sairastamiseen kadotettua minuutta. Lenkkeilin ja kävin aikuisbalettitunneilla. Molemmista nautin aivan suunnattomasti. Koin, että liikunta on se mun juttu. Pian liikunnan myötä aloin kiinnittämään enemmän huomiota myös siihen, mitä suuhuni pistän. Rupesin laittamaan ravitsevampaa ruokaa ja syömään monipuolisemmin. Kiinnostuin ravitsemuksesta niin paljon, että otin selvää myös yliopiston ravitsemustieteen opinnoista.
Ylioppilaskirjoitusten tulokset saapuivat ja rehellisesti petyin. Olin odottanut parempia arvosanoja ja siksi pettymys oli niin suuri. Olin hakenut terveydenhoitajaksi ja sairaanhoitajaksi vain yhteen kouluun. Sain pääsykoekutsun sairaanhoitajaksi, mutten päässyt edes kokeen toiseen osioon. Olin pettynyt ja hukassa itseni kanssa. En halunnut viettää välivuotta, enkä nähdä tulevaisuuttani epävarmana.
Tein koko kevään ja kesän hulluna töitä. En uskaltanut oikein pitää lomaa, koska vuoroni olivat epäsäännöllisiä ja työn jatkuminen epävarmaa. Kesällä myös itkin tulevaa syksyä ja soimasin itseäni siitä, etten kelpaa mihinkään. Pelkäsin, etten koskaan pääse opiskelemaan minun alaani. Katselin läpi vaihtoehtoja syksylle, selvitin, mikä pääsykokeessa meni pieleen ja asetin kovat tavoitteet itselleni. Olin päättänyt haluavani terveydenhoitajaksi ja siksi syksyn tullen aloitinkin iltalukion, jotta voisin korottaa arvosanojani ja parantaa mahdollisuuksiani päästä kouluun.
Syksyllä en pystynyt täysillä nauttimaan opiskelusta, sillä mielessä pyörivät jatkuvasti omat uravalinnat ja koulupaikattomuus. Vaikka nautin lukemisesta ja motivaatio oli kohdallaan, harmitti kun tiesin, etteivät nämä opinnot johtaisi oikeasti mihinkään. Epäonnistuminen pelotti. Tiesin, että vaikka tekisin hurjasti töitä ja nostaisin keskiarvon pilviin, en siltikään voinut taata itselleni koulupaikkaa, sillä pääsykoe vaikuttaisi niin paljon. Syksyn yhteishaku tulikin liian nopeasti ja epävarmana laitoin hakupaperit menemään mahdollisimman moneen kouluun, tiedostaen että yksikään niistä ei ollut se haluamani koulu ja ala.
Syksyllä työt vähinivät ja huoli taloudesta kasvoi. Kävin illat koulua ja päivät olin yksinään kotona. Sosiaalinen elämäni kärsi aika tavalla. Olin todella kateellinen kaikille opiskeleville ja tunsin jääneeni paitsi kaikesta kivasta, mitä opiskelu toi muiden elämään. Kuvittelin olevani ainoa, joka ei päässyt kouluun ja pakkovälivuosi alkoi tympimään. Olin niin kypsä epävarmuuteen, että lopulta mikä vain opiskelupaikka olisi kelvannut.
Marraskuussa pääsin pääsykokeisiin ensimmäiseen vaihtoehtooni eli samoihin sairaanhoitajan pääsykokeisiin, joissa olin ollut kesän alussa. Tällä kertaa kirjallinen osuus meni nappiin ja en ollut uskoa korviani, kun kuulin pääseväni kokeen toiseenkin osioon eli haastatteluvaiheeseen. Olin niin onnessani kirjallisista, etten ehtinyt haastattelua sen kummemmin edes jännittää.
Pääsykokeiden jälkeen sain enemmän työvuoroja. Tällä kertaa pääsin tekemään keikkaa hoitoapulaisena hoitotyössä mm. saattohoidossa. Opin aivan valtavasti uusia asioita sairaanhoitajan työstä ja innostuin alasta entistä enemmän. Aloin miettimään terkkarin työtä, työllisyysnäkymiä ja sitä miksi halusin niin palavasti juuri terveydenhoitajaksi. Pitkän pohdinnan jälkeen ymmärsin, että siaraanhoitajantyö voisikin olla enemmän mun juttu. Jotenkin päähäni oli vain iskostunut, että on hienompaa olla terkkari, kun sinne on niin vaikea päästäkin. Hyväksyin sen, etten oikeasti tiedä, mitä haluan tehdä isona, ja ettei se asia miettimällä parane. Tärkein asia, minkä syksystä ymmärsin oli se, että mä rakastan tätä hoitotyötä ja haluan oppia siitä lisää. Hoitajana koin olevani oikealla paikalla.
Ensin sain ja otin vastaan hakemani lähihoitajan opiskelupaikan. Olin niin helpottunut, kun kevät alkoi selkiytymään, ettei ammattikouluun meno tuntunut edes huonolta vaihtoehdolta. Muutama viikko eteenpäin jännitin ihan hulluna korkeakouluhaun tuloksia ja kun ne viimein saapuivat itkin onnesta. Pääsin Tampereelle opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Olin innoissani ja onnellinen. Nyt olisi mun vuoro aloittaa opiskelut vihdosta viimein.
Loppu vuodesta toipuilin työn täyteisestä ja hurjasta kasvun vuodesta. Minulle on ollut hurjaa, että olin enemmän töissä kuin koulussa tämän vuoden aikana. Vuonna 2014 minusta tuli vaimo, mutta vuonna 2015 kasvoin epävarmasta nuoresta aikuisemmaksi ja tietoisemmaksi itsestäni ja omista rajoistani. Nyt tiedän kuka minä olen, mistä minä pidän ja mistä haaveilen. Olen oppinut myös luottamaan itseeni ja Jumalaan entistä enemmän. Siihen, että elämä kannattaa, vaikkei kaikkea edessä olevaa pystyisikään kontrolloimaan. Enää minua ei harmita yhtään, etten päässyt heti lukiosta opiskelemaan terkaksi tai sairaanhoitajaksi. Nyt tiedän, etten olisi ollut henkisesti valmis siihen vielä silloin. Tarvitsin aikaa kasvaa ja hyväksyä myös omat epäonnistumiseni osana ihan tavallista elämää.
Viime vuosi oli rankkaa kasvun aikaa. Olen kiitollinen siitä, että elämä hiukan heitti minua ja antoi haasteita. Vain muutoksen kautta Jumala kasvattaa. Seuraavasta vuodesta en tiedä. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan.
lauantai 2. tammikuuta 2016
Reseptiongelma
Tiedätkö sen tunteen, kun jääkaappi on tyhjentyy hälyyttävällä vauhdilla ja pian pitäisi taas keksiä, mitä raaka-aineita kaupasta ostaa pään lyödessä ihan tyhjää? Haluaisit keksiä jotain helppoja ja nopeaa, josta riittäisi vielä usealle päivälle, mutta ainoa ruoka jonka keksit on makaroonilaatikko, jota muistat syöneesi jo edellisellä viikolla.
Minulle tämä tunne on liiankin tuttu. Tiedän paljon hyviä ja kivoja reseptejä. Niitä on tallennettu vanhaan köksän vihkoon, puhelimen muistiin, word-tiedostoihin ja niille iki-ihanille aina hukkuville paperilappusille keittiön yläkaappiin reseptikirjojen sekaan. Silti silloin kun pitäisi kehitellä kauppalistaa ja suunnitella seuravan viikon ruuat en keksi muuta syötävää kuin makronilaatikko. Nälkäisenä kauppaan lähteminen minun tapauksessani on rikos, jonka seurauksena sorrun herkkuihin tai nopeaan makaronitonnikalamössöön, jonka ravintoarvot ovat aika heikoilla eikä yleensä edes riitä seuraavaan päivään.
Juttelimme tästä mieheni siskon kanssa, sillä hän jakoi saman ongelman. Ratkaisuksi keksimme silloin oman reseptikirjan. Olisi mahtavaa, jos kaikki omat lempiruokaohjeet olisivat samoissa kansissa helposti selattavissa silloin kun kauppalistaa täytyisi kehitellä. Minä innostun vain ideasta, mutta mieheni sisko rupesi oikeasti tällaista kirjaa itselleen kokoamaan ja nyt minäkin päätin tehdä samoin.
Koneelle on helppo kerätä vaikkapa word-tiedotoon omia lempiohjeita, joita usein tulee tehtyä. Kun kaikki ohjeet löytyvät samoista kansista ei kadonneita pikkuleipäreseptejä tarvitse enää mesästää kissojen ja koirien kanssa. Uusi ruokavalioni tuo mukanaan myös paljon uusia raaka-aineita ja jatkuvaa uusien reseptejen kokeilua. Jotta parhaat reseptit jäävät mieleeni ja pysyvästi arkiruuikseni, ne on parempi kirjoittaa ylös.
Aloitin kirjan kirjoittamisen käymällä läpi sitä keittiön yläkaapin paperinippua ja erilaisia reseptikirjoja. Sämpylät ja kauraleipäohjeet tallentuivat jo tietokoneelle. Myöhemmin kun reseptejä on tarpeeksi niitä voi alkaa tulostamaan ja laittamaan vaikka kansion väliin, mihin uusia reseptejä on helppo lisätä ja vanhoja vaivattomasti muokata. Ehkä joskus jos intoa riittää ruuat voisi kuvata ja tehdä ihan oikeaksi reseptikirjaseksi itselle.
Vinkki: Kokeilin tänään maustaa ruokaa sitruunalla. Esimerkiksi riisistä tai ohrasta saa paljon maukkaampaa, kun siihen lisää hieman sitruunamehua tai limettiä puristettuna.
Minulle tämä tunne on liiankin tuttu. Tiedän paljon hyviä ja kivoja reseptejä. Niitä on tallennettu vanhaan köksän vihkoon, puhelimen muistiin, word-tiedostoihin ja niille iki-ihanille aina hukkuville paperilappusille keittiön yläkaappiin reseptikirjojen sekaan. Silti silloin kun pitäisi kehitellä kauppalistaa ja suunnitella seuravan viikon ruuat en keksi muuta syötävää kuin makronilaatikko. Nälkäisenä kauppaan lähteminen minun tapauksessani on rikos, jonka seurauksena sorrun herkkuihin tai nopeaan makaronitonnikalamössöön, jonka ravintoarvot ovat aika heikoilla eikä yleensä edes riitä seuraavaan päivään.
Juttelimme tästä mieheni siskon kanssa, sillä hän jakoi saman ongelman. Ratkaisuksi keksimme silloin oman reseptikirjan. Olisi mahtavaa, jos kaikki omat lempiruokaohjeet olisivat samoissa kansissa helposti selattavissa silloin kun kauppalistaa täytyisi kehitellä. Minä innostun vain ideasta, mutta mieheni sisko rupesi oikeasti tällaista kirjaa itselleen kokoamaan ja nyt minäkin päätin tehdä samoin.
Koneelle on helppo kerätä vaikkapa word-tiedotoon omia lempiohjeita, joita usein tulee tehtyä. Kun kaikki ohjeet löytyvät samoista kansista ei kadonneita pikkuleipäreseptejä tarvitse enää mesästää kissojen ja koirien kanssa. Uusi ruokavalioni tuo mukanaan myös paljon uusia raaka-aineita ja jatkuvaa uusien reseptejen kokeilua. Jotta parhaat reseptit jäävät mieleeni ja pysyvästi arkiruuikseni, ne on parempi kirjoittaa ylös.
Aloitin kirjan kirjoittamisen käymällä läpi sitä keittiön yläkaapin paperinippua ja erilaisia reseptikirjoja. Sämpylät ja kauraleipäohjeet tallentuivat jo tietokoneelle. Myöhemmin kun reseptejä on tarpeeksi niitä voi alkaa tulostamaan ja laittamaan vaikka kansion väliin, mihin uusia reseptejä on helppo lisätä ja vanhoja vaivattomasti muokata. Ehkä joskus jos intoa riittää ruuat voisi kuvata ja tehdä ihan oikeaksi reseptikirjaseksi itselle.
Hyvää uutta vuotta kaikille!
Vinkki: Kokeilin tänään maustaa ruokaa sitruunalla. Esimerkiksi riisistä tai ohrasta saa paljon maukkaampaa, kun siihen lisää hieman sitruunamehua tai limettiä puristettuna.
Tilaa:
Kommentit (Atom)