Kun vuosi 2015 vaihtui olin vielä teini-ikäinen abiturientti, jolta elämänhallinta ja minäkuva olivat ihan hukassa. Olin edellisenä keväänä mennyt naimisiin ja syksyn tullen huomannut astuneeni ehkä vähän liian isoihin saappaisiin. Yhtäkkiä pitikin olla niin kovin itsenäinen ja omaksua valtavasti uusia asioita. Abivuonna koulukaan ei tuntunut sujuvan. En kokenut kuuluvani koulussa enää porukkaan ja tunsin itseni aivan mielettömän yksinäiseksi. Välillä jopa häpesin itseäni. Olin kamppailut koko syksyn jatkuvan flunssailun ja muiden kummallisten oireiden kanssa ja pienetkin vastoinkäymiset olivat alkaneet tuntua ylisepääsemättömiltä. Vuotta 2015 odotin kauhulla, sillä pelkäsin lähestyviä kirjoituksia ja sitä jos en keksisikään mitään lukion jälkeen.
Kevät olikin rankka, mutta siitä selvisin eniten liikunnan turvin. Olin löytänyt itsestäni osan sitä sairastamiseen kadotettua minuutta. Lenkkeilin ja kävin aikuisbalettitunneilla. Molemmista nautin aivan suunnattomasti. Koin, että liikunta on se mun juttu. Pian liikunnan myötä aloin kiinnittämään enemmän huomiota myös siihen, mitä suuhuni pistän. Rupesin laittamaan ravitsevampaa ruokaa ja syömään monipuolisemmin. Kiinnostuin ravitsemuksesta niin paljon, että otin selvää myös yliopiston ravitsemustieteen opinnoista.
Ylioppilaskirjoitusten tulokset saapuivat ja rehellisesti petyin. Olin odottanut parempia arvosanoja ja siksi pettymys oli niin suuri. Olin hakenut terveydenhoitajaksi ja sairaanhoitajaksi vain yhteen kouluun. Sain pääsykoekutsun sairaanhoitajaksi, mutten päässyt edes kokeen toiseen osioon. Olin pettynyt ja hukassa itseni kanssa. En halunnut viettää välivuotta, enkä nähdä tulevaisuuttani epävarmana.
Tein koko kevään ja kesän hulluna töitä. En uskaltanut oikein pitää lomaa, koska vuoroni olivat epäsäännöllisiä ja työn jatkuminen epävarmaa. Kesällä myös itkin tulevaa syksyä ja soimasin itseäni siitä, etten kelpaa mihinkään. Pelkäsin, etten koskaan pääse opiskelemaan minun alaani. Katselin läpi vaihtoehtoja syksylle, selvitin, mikä pääsykokeessa meni pieleen ja asetin kovat tavoitteet itselleni. Olin päättänyt haluavani terveydenhoitajaksi ja siksi syksyn tullen aloitinkin iltalukion, jotta voisin korottaa arvosanojani ja parantaa mahdollisuuksiani päästä kouluun.
Syksyllä en pystynyt täysillä nauttimaan opiskelusta, sillä mielessä pyörivät jatkuvasti omat uravalinnat ja koulupaikattomuus. Vaikka nautin lukemisesta ja motivaatio oli kohdallaan, harmitti kun tiesin, etteivät nämä opinnot johtaisi oikeasti mihinkään. Epäonnistuminen pelotti. Tiesin, että vaikka tekisin hurjasti töitä ja nostaisin keskiarvon pilviin, en siltikään voinut taata itselleni koulupaikkaa, sillä pääsykoe vaikuttaisi niin paljon. Syksyn yhteishaku tulikin liian nopeasti ja epävarmana laitoin hakupaperit menemään mahdollisimman moneen kouluun, tiedostaen että yksikään niistä ei ollut se haluamani koulu ja ala.
Syksyllä työt vähinivät ja huoli taloudesta kasvoi. Kävin illat koulua ja päivät olin yksinään kotona. Sosiaalinen elämäni kärsi aika tavalla. Olin todella kateellinen kaikille opiskeleville ja tunsin jääneeni paitsi kaikesta kivasta, mitä opiskelu toi muiden elämään. Kuvittelin olevani ainoa, joka ei päässyt kouluun ja pakkovälivuosi alkoi tympimään. Olin niin kypsä epävarmuuteen, että lopulta mikä vain opiskelupaikka olisi kelvannut.
Marraskuussa pääsin pääsykokeisiin ensimmäiseen vaihtoehtooni eli samoihin sairaanhoitajan pääsykokeisiin, joissa olin ollut kesän alussa. Tällä kertaa kirjallinen osuus meni nappiin ja en ollut uskoa korviani, kun kuulin pääseväni kokeen toiseenkin osioon eli haastatteluvaiheeseen. Olin niin onnessani kirjallisista, etten ehtinyt haastattelua sen kummemmin edes jännittää.
Pääsykokeiden jälkeen sain enemmän työvuoroja. Tällä kertaa pääsin tekemään keikkaa hoitoapulaisena hoitotyössä mm. saattohoidossa. Opin aivan valtavasti uusia asioita sairaanhoitajan työstä ja innostuin alasta entistä enemmän. Aloin miettimään terkkarin työtä, työllisyysnäkymiä ja sitä miksi halusin niin palavasti juuri terveydenhoitajaksi. Pitkän pohdinnan jälkeen ymmärsin, että siaraanhoitajantyö voisikin olla enemmän mun juttu. Jotenkin päähäni oli vain iskostunut, että on hienompaa olla terkkari, kun sinne on niin vaikea päästäkin. Hyväksyin sen, etten oikeasti tiedä, mitä haluan tehdä isona, ja ettei se asia miettimällä parane. Tärkein asia, minkä syksystä ymmärsin oli se, että mä rakastan tätä hoitotyötä ja haluan oppia siitä lisää. Hoitajana koin olevani oikealla paikalla.
Ensin sain ja otin vastaan hakemani lähihoitajan opiskelupaikan. Olin niin helpottunut, kun kevät alkoi selkiytymään, ettei ammattikouluun meno tuntunut edes huonolta vaihtoehdolta. Muutama viikko eteenpäin jännitin ihan hulluna korkeakouluhaun tuloksia ja kun ne viimein saapuivat itkin onnesta. Pääsin Tampereelle opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Olin innoissani ja onnellinen. Nyt olisi mun vuoro aloittaa opiskelut vihdosta viimein.
Loppu vuodesta toipuilin työn täyteisestä ja hurjasta kasvun vuodesta. Minulle on ollut hurjaa, että olin enemmän töissä kuin koulussa tämän vuoden aikana. Vuonna 2014 minusta tuli vaimo, mutta vuonna 2015 kasvoin epävarmasta nuoresta aikuisemmaksi ja tietoisemmaksi itsestäni ja omista rajoistani. Nyt tiedän kuka minä olen, mistä minä pidän ja mistä haaveilen. Olen oppinut myös luottamaan itseeni ja Jumalaan entistä enemmän. Siihen, että elämä kannattaa, vaikkei kaikkea edessä olevaa pystyisikään kontrolloimaan. Enää minua ei harmita yhtään, etten päässyt heti lukiosta opiskelemaan terkaksi tai sairaanhoitajaksi. Nyt tiedän, etten olisi ollut henkisesti valmis siihen vielä silloin. Tarvitsin aikaa kasvaa ja hyväksyä myös omat epäonnistumiseni osana ihan tavallista elämää.
Viime vuosi oli rankkaa kasvun aikaa. Olen kiitollinen siitä, että elämä hiukan heitti minua ja antoi haasteita. Vain muutoksen kautta Jumala kasvattaa. Seuraavasta vuodesta en tiedä. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti