Minustako valokuvaaja?

Mikset sä hae opiskelemaan valokuvausta? Ootko koskaan ajatellut jotain alaa johon valokuvaus liittyisi? Hei sunhan pitäis opiskella taittajaksi tai johonkin missä saat hyödyksi nuo taitosi näpertää kollaaseja!

Näin moni tuttu kyseli ja ihmetteli ääneen viime syksynä, kun mulla ei ollut vielä opiskelupaikkaa ja tulevaisuus näytti ovensa apposen auki. Eihän siinä mitään pahaa ollut kysellä. Mä vain olin jo kiven kovaa väittänyt (lähinnä itselleni), että musta tulee terkkari ja kuvien räpsintä on vain mun harrastus.

No ei musta terkkari- eikä valokuvaajaopiskelijaa tullut, mutta oman alani löysin ja siihen tykästyin. Nyt kuultuani kesällä uudestaan saman kysymyksen, huomasinkin jo leikkivä ajatuksella opiskella jotain ihan muuta.

Ei musta voi tulla valokuvaajaa, koska niille ei oo töitä. Kumma kyllä samoilla syillä perustelin monta muutakin ammattia kannattomiksi opiskella (myös sen terkkarin työn). Väärin! Oikeasti peittelin sillä harmitusta epäonnistuneesta valintakokeesta ja katkaisin viimeisetkin siivit unelmiltani, joista varmasti olisi voinut tulla totta, jos olisin yrittänyt enemmän ja uskonut itseeni. Vaikka terkaksi haikin, valokuvauksen opinnoista en uskaltanut edes haaveilla. Toki valokuvaajilla on varmasti kova kilpailu työpaikoista, mutta niin tuntuu olevan nykyään lähes jokaisella alalla ja jopa kesätöillä. Työtilanne ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, miksi kahdeksantoista kesäisenä en voinut kuvitella itseäni valokuvaajana.

Kolme vuotta ilmaisutaidon lukiossa sai minut suhtautumaan taiteeseen negatiivisesti. Se johtui omista huonoista kokemuksistani ja elämäntilanteestani sekä hieman siitä kuvasta jonka koulu taiteilijoista ja taiteesta antoi. Siksi lukion jälkeen en halunnut mistään hinnasta ruveta taiteilijaksi enkä siis valokuvaajaksikaan. En myöskään luottanut omiin kykyihini alkuunkaan. Olihan oikein tosissani kuvannut vasta pari vuotta. Tykkäsin vain kuvata, mutta kaikessa muussa olinkin vasta-alkaja.

Aloitin kuvaamisen aikanaan isäni vanhalla pokkarilla ja jatkoin lahjaksi saamallani videokameralla. Kuvan muokkaamisesta tai ISO-arvoista en silloin tiennyt vielä mitään. Pidin silti kovasti kuvaamisesta ja kehityinkin hieman (ainakin tarentamaan kohteeseen taustan sijaan). Lukion ensimmäisellä sain uuden puhelimen. Se oli sitä aikaa, kun Nokian luureihin tuli hienot linssit ja paljon pikseleitä lisää. Kuvasin niin ahkerasti kännykällä, että Lapin reissulla särjin sen näytön tunturikivikossa. Nälkä kasvoi syödessä ja mieheni kuvausta seuraten päätin kokeilla vihdoin järkkärillä kuvausta. Samoihin aikoihin osallistuin valokuvauskurssille lukiossani ja opin hirveästi uusia juttuja. Ensiksi tietenkin sen kuinka haastavaa hyvän kuvan ottaminen voi olla ja toiseksi sen kuinka vaikeaa kameran ominaisuuksia on hallita.

Nyt tuosta järkkärin haltuunotosta on kaksi vuotta. Tosin järkkäri on vaihtunut omaan (ensimmäinen oli lainajärkkäri) ja malli uudempaan. Objektiivekin on tullut haalittua kaksi lisää. Varustelun ohella olen oikeasti oppinut kuvaamaan hurjasta noista videokamera-ajoista. Ja nyt kehitys on siinä pisteessä, että kaipaisin jotain ohjattua opetusta, jotta voisin syventää tietojani ja parantaa osaamistani. Kansanopiston kurssi tai vuoden mittainen opiskelujakso kiinnostaisi hurjasti. Harmiksi useat valokuvauskurssit ovat joko suunnattu vasta-alkajille tai niiden hinta on omastamielestäni aika sulainen näin opiskelevalle.

Olen kuitenkin havainnut oman valtavan kehityksen, joka motivoi ja innostaa jatkamaan tätä harrastusta. Ehkä tästä joskus tulee minulle ammatti. Ainakin ensin mä aion opiskellatämän nykyisen tutkinnon loppuun. Kenties sen jälkeen voisin opiskella lisää, vaikkapa valokuvaajaksi asti. Onneksi tällä valokuvaajana voi työskennellä myös itseoppineena ja oppiminen tässä harrastuksessa ei taastunti lopu koskaan. Ehkä mä joskus keksin tavan yhdistää valokuvauksen ja hoitoalan juuri mulle sopivaksi ammattiksi.

Kehonkuvassa

Kaikki alkoi siitä, kun viime viikolla vanha ja uskollinen puhelimeni lakkasi toimimasta kunnolla menemällä lopulta käyttökelvottomaksi. No uuttahan piti ruveta miettimään ja nopella aikataululla (eihän sitä ilman kännykkää kauaa pärjää) sellainen sitten löytyikin. Minulla oli jo entuudestaan käytössäni älypuhelin, mutta niin vanha kuitenkin, että upouudessa luurissa oli paljon sellaisia toimintoja, joista en ollut ikänä kuullutkaan. Yksi näistä uusista hienouksista on etukameraa (selfiekameraa) käyttäessä ruudulle ilmestyvä kauneussäätö, jolla saan vaikka heti herättyä maalattua itselleni täydellisen sileän meikkivoiteen kasvoille vain ruutua hipaisemalla. Kätevää, eikö vain?

Suomen kesässä tuulipuku päällä, ei haittaa vaikka sataa, koska huipulla (tosin matalalla, mutta kuitenkin huipulla) ollaan.

Aluksi tuo puhelimen säätö huvitti, sillä en ole mikään selfieiden suurkuluttuja. Muutaman pohdinnan jälkeen alkoi jo hieman hirvittämään. Onko oikeasti niin, että nykyään myös nettiin laitettavat kuvat itsestään pitää muokata viimeisen päälle, jotta ne on sopivaa julkaista? Millaisenkohan kehonkuvan tuollainen säätö iskostaa nuorten mieleen, kun puhelin auttaa muokkaumaan kasvoista kauniimmat? Eivätkö ne olekaan kauniit jo sellaisenaan?

Kyproksen lämmössä ihan tavallisessa suklaalla hankitussa rantakunnossa.

Olen aika herkkä ulkonäkökeskeisyyteen painottavissa asioissa. Se juotaan juurensa teini-ikään, jossa minulla niin kuin varmasti monilla muillakin oli vaikeaa sopeutua joukkoon ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Minun kehonkuvani oli teininä hyvinkin vääristynyt ja sen korjailuun (ei siis kehon vaan kehonkuvan) on mennyt vuosia. Havahduin tuossa keväällä siitä kuinka tyytyväinen olen omaan painooni ja ulkonäkööni tällä hetkellä. Jotain oleellista on selvästi tapahtunut, koska nyt minun hyvä olla itseni kanssa. Minulle se havainto oli henkilökohtaisesti iso juttu, sillä näin ei todellakaan ole aina ollut. Enkä nyt puhu sellaisesta itsensä hyväksymisestä, jossa joka päivä näkisin itseni aina kauniina ja hyvännäköisenä ja minne menisinkin minun olisi aina helppoa kantaa kehoani. Vaan tarkoitan enemmänkin sellaista tervettä hyväksymistä, että välillä voin nähdä itseni peilistä hyvinkin kauniina ja sopivan kokoisena. Sellaista hyväksymistä, jossa vaa´an lukema ei harmita eikä kaupassa ole väliä, vaikka xs-koon housut eivät ole mahtuneet jalkaan enää pitkään aikaan. Edelleen koen epämiellyttäväksi, jos joskus vatsaa turvottaa ja se näyttää pömpöttävän tai otsaan puhkeaa juuri tärkeänä päivänä liikaa finnejä yhtä aikaa, mutta nekään asiat eivät harmita ainakaan kovin kauaa. Mun elämäni ei ole pitkään aikaan enää pyörinyt liian isojen reisien tai vatsamakkaroiden ympärillä ja siitä olen todella kiitollinen.

Mulla on kuulemma lyhyet jalat ja liian pitkä selkä, ei kuulemma kannattais käyttää pitkää toppia minisortsien kanssa, mutta kun tykkään tosta topista ja oli kova helle.

Siksi mua niin kovasti ärsyttää tai enemminkin surettaa liian pitkälle menevä ulkonäkökeskeisyys, joka vääristää kehonkuvaa ja latistaa itsetuntoa. Eivät kaikki omaa huonoa itsetuntoa käyttämällä selfiekameran kauneussäätöä, tai ei sellainen säätö vääristä automaattisesti kaikien kehonkuvaa, mutta varmasti säätö, joka nimetään vielä kauneus sanalla, saa monille iskostumaan sellaisen kuvan, että kaunista on vain sileä, rypytön ja kuulas iho ilman tummia silmänalusia. Normaalista tulee jotain epänormaalia. Valokuvatessa minäkin haluan tuoda esiin itsestäni ne parhaat puolet, mutta en haluaisi ajatella, että somea varten valokuvaa itsestään kuuluisi kuvamanipulaatiota käyttäen muokata kuin mainoskuvaa. En näy muokkaamista mitenkään vääränä vaan olen aidosti huolissani siitä millaista ajatusmallia se päähämme kauneudesta antaa. Riitänkö sellaisena kuin olen? Kaunista olisi se, että kuvissa voisi olla myös aitona finnien, ryppyjen ja mustien silmänalusten kanssa tuntematta itseään rumaksi ja sanoa: Minä kelpaan.

After sauna olkaa hyvät.

Hyvää kesänjatkoa teille ja kannattaa joskus peilin edessä rohkaistua sanomaan itselleen ne kolme pientä sanaa: Sinä olet kaunis.

Matkalla elämään osa 2

Lapista suuntasin vuorokauden levon jälkeen matkani kohti Kyproksen lämpöä ja Sat 7 studiota. Kaikki ei kuitenkaan mennyt yhtä saumattomasti kuin Lapin reissussa, sillä jo lentokoneessa aloin voimaan todella pahoin ja toisen reissupäivän vietinkin kuumeessa hotellihuoneessa.

Kummallisten apteekkireissujen ja loputtomien särkylääkkeiden jälkeen pääsin jaloilleni hieman nuhaisena ja toipilaana tutustumalla Sat 7:n toimistoon ja pienempään studioon. Sat 7 on siis televisiostudio, joka tekee medialähetystä mm. Irakiin, Iraniin ja Turkkiin. Lähetyksellä tuetaan kristittyjä maissa, joissa kristinuskoa on vaikeaa tai jopa kiellettyä harjoittaa. Ohjelmia tehdään laajasti eri kielillä ja eri ikäisille suunnattuina. Me saimme pääosin tutustua parsin kielisten lastenohjelmien tekemiseen.

Toimistossa avautui kuinka monipuolista lähetystyö voi olla. Yleisin käsitys kai on, että pappi tai lääkäri matkustaan jonnekin päin Afrikkaa saarnaamaan tai parantamaan. Toimistolla työskenteli eri media-alojen ihmisiä toimittajista videoiden editoijiin. Täällä lähetystyön merkitys painottui lähinnä jo uskovien kristittyjen tukemiseen ei niinkään kristinuskon levittämiseen. Lähettimme, joka toimi matkamme "oppaana" kertoi, ettei lähetystyö ole saarnaamista vaan elämistä kristittynä kohde maassa. Siksi voidaankin ajatella, että jokainen tekee lähetystyötä jo ihan kotimaassaan. Toinen asia, mikä herätti ajattelemaan oli videonpätkä, jonka saimme katsoa toimistossa. Se esitteli koulutustyötä, jota tehdään television kautta pakolaisleireille. Havahdutti nähdä se lasten ilo siitä, että he voivat käydä koulua, opetella aakkosia ihan vain ohjelman kautta. Oli myös huimaa taas ymmärtää, kuinka etuoikeutettu olen käydessäni ilmaista koulua näin monta vuotta. Lasten ilo ja jano päästä opiskelmaan oli jotain käsin kosketeltavaa. Heille kuten meillekin koulutus on avain parempaa tulevaisuuteen. Ilman minkäänlaista koulutusta mahdollisuudet saada töitä on lähes mahdottomat.

Toimistolla kiertelyn lisäksi tutustuimme paikalliseen kulttuuriin ja ylitin itseni maistamalla erilaisia makuja. Olen ollut pienenä todella nirso, joten tämä oli minulle iso asia nauttia uusista ruuista. Vierailimme myös moskeijassa Turkin puolella. En ollut aikaisemmin käynyt moskeijassa, joten tämäkin oli minulle uutta ja silmiä avaavaa.

Seuraava päivänä oli livekuvaukset. Meidän ryhmä oli jollain tapaa pioneeriryhmä, sillä koskaan aikaisemmin Sat 7 ei ollut ryhmiä vieraillut tekemässä ohjelmaa. Siksi meillä ei alun alkaen ollut kauheasti käsitystä kuinka paljon pääsimme ohjelmaan osallistumaan. Meihin oli ilmeisen kova luotto, sillä pääsimme kuvaamaan, ohjaamaan ja näyttelemään puolentoista tunnin suorassa lähetyksessä. Koska liveshow on aina suora lähetys, piti kaikkien todella tarkkaan tietää, mitä milloinkin kuuluu tehdä. Enkä olisi ikänä arvannut, että tätä parsinkielistä lastenohjelmaa katsoi sillä kertaa yli 3 miljoonaa katsojaa.

Kyseinen jakso kertoi Suomesta ja meidän vierailusta studiolla. Oli liikuttavaa kuinka lapset innostuivat soittamaan studioon ja arvailemaan meidän pantomiimiesityksen aiheita niin paljon, että laahasimme hieman aikataulusta jäljessä. Kuvaukset menivät kuitenkin hyvin, eikä kukaan mennyt lavalle väärään aikaan tai katsonut väärään kameraan. Ihailin ja ihmettelin sitä kuinka vanhemmat ja lapset osallistuvat niin paljon ohjelmaan soittamalla ja lähettämällä kuvia, vaikka niiden vuoksi he voisivat menettää kotimaassaan henkensä. Moni vanhempi onkin kiitellyt ja ylistänyt tätä lastenohjelmaa, sillä osa siellä esitetyistä paikallisista ohjelmista opettaa lapsille kuinka heistä tulee itsemurhapommittajia. Ero on siis valtava verrattuna Sat 7 parsin ohjelmaan, jossa leikitään ja pohditaan lasten kanssa ajankohtaisia uutisia lasten näkökulmasta ilman väkivaltaista sisältöä. 

Mörkö ja Angry Bird pääsivät ohjelmaan mukaan osana suomalaisuutta. En ollut oikein varma ymmärsikö studioväki, mikä mörkö on, mutta nimen opetteluun ja tavaamiseen meni hiukan aikaa juontajillakin ö-äänteen vuoksi.

Liveshown jälkeen, kun työt oli tehty, lähdettiin snorklaamaan ja viettämään rantapäivää. Samalla tutustuttiin sikäläiseen hurjaan ajokulttuuriin ja hotellille palatessa saimme todistaa useaa kolaria moottoritiellä. Snorklauspäivän jälkeen vietimme loput lomasta kaupunkiin tutustuen, shoppaillen, altailla lököillen ja kuvia ottaen. Sunnuntaina kävimme myös paikallisen seurakunnan messussa. Messu muistutti eniten vapaakirkkon toimintaa, mutten ole varma mihin kristilliseen liikkeeseen se kuului.

Matkan aikana kipinä lähteä lähetystyöhön kasvoi ja seuraavaksi haaveilenkin opiskeluvaihdosta Keniaan. Mulla on ollut pitkään jo halu lähteä oli se sitten työskennellä ulkomailla tai tehdä töitä lähettinä. Se on ollut sellainen kaukainen haave, jonka olen monta kertaa jo haudannut mahdottomana. Nyt sain kuitenkin varmuutta siitä, ettei tämäkään haave mahdoton ole. Minä pärjäsin englannillani hyvin, eikä yksin matkustaminenkaan tunnu enää niin hurjalta ajatukselta. Myös perheen perustaminen ulkomailla ei enää ajatuksena pelota. Kyllä Jumala omistaan huolen pitää, jos hän jonnekin lähettää. Meidän lähetti Kyproksella sanoikin hyvin, että Jumalan suunnitelma meidän elämällemme ei ole aina  jotain joka tapahtuu sitten joskus tulevassa. Se on tässä ja nyt. Jos jonkun on tarkoitus auttaa vähäosaisia, ei siihen tarvitse odottaa oikeaa aikaa tai hetkeä. Sen voi aloittaa heti. Odottamalla liian kauan oikeaa hetkeä ohittaa tämän hetken monta kertaa.

Sopivasti onnellinen

Hoen tuota otsikkoa, joka paikassa. Se on musta aivan ihana ja kuvaa mun olotilaa hyvinkin usein. "Sopivasti" tuo jotenkin onnisuuden helpommaksi tuntua ja lähemmäksi arkea. Mutta niihin oikeisiin asioihin (kirjoittelen lähetysmatkasta, kun jaksan käydä läpi yli 800 kuvaa ja videoklippiä).

Juhannus meni mökillä ja tällä viikolla olen ehtinyt viettää aikaa kotonakin. Ollaan miehen kanssa käyty taas Arboretumilla kuvailemassa, käyty raamiksessa kotikonnuilla ja syöty mansikoita ja jäätelöä papalla. Kesä on tuntunut oikealta kesältä, sillä ilmat ovat sallineet ja mulla on ollut vapaata kunnolla ja pitään ehkä ensimmäistä kertaa ainakin vuoteen. Loma on kyllä tullut tarpeeseen ja piristänyt niinkin kummasti, että olen alkanut jo kaipailemaan takaisin koulun penkille. Hullu kun olen.

Tänään mun kavereista moni sai iloisia uutisia koskien syksyn koulupaikkoja. Olen yllättänyt omasta suuresta riemusta muiden puolesta. Vitsit että jonkun toisen onni voi tuntua itsestäkin näin hyvältä! Samalla olen palannut omiin fiiliksiin vuoden takaisesta kirjeestä, jossa kerrottiin, etten saisi syksyksi opiskelupaikkaa ollenkaan. Onneksi asiat ovat nyt toisin. Silloin välivuosi tuntui maailman lopulta ja rehellisesti olin hirveän stressaantunut, epätoivoinen siitä etten koskaan saisi opiskelupaikkaa ja koko puolenvuoteen en oikein muuta pystynyt ajattelemaan kuin mahdollisia opiskelupaikkoja. Jos nyt saisin sanoa jotain itselleni vuosi takaperin se kuulostaisi jotakuinkin tältä:

"Elämässä ei ole kiire. Etkä sinä todellakaan ole ainoa, joka ei vasta ensimmäisessä haussa saanut paikkaa. Huomio: vasta ENSIMMÄISESSÄ ei viimeisessä. Vaikka tälllä kertaa et onnistunut, se ei tarkoita, ettetkö joskus voisi myös onnistua. Asiat kyllä järjestyvät omalla tahdillaan, vaikkei niitä jatkuvasti itse olisi järjestämässä. Välivuosi on mahdollisuus ei rangaistus. Elämässä ei kauhean montaa samanlaista vuotta vastaan tule, joten silloin kannattaa ottaa vuodesta kaikki irti. Älä unohda levätä ja tehdä niitä asioita, joihin sinulla ei ennen ollut aikaa. Äläkä luovu unelmistasi. Jos haluat vaikkapa poliisiksi ja nyt ei onnistanut, muista että jokainen saa yrittää uudelleen. Älä siis luovuta vaan jatka yrittämistä. Ei kannata myöskään sulkea kaikkia muita ovia loppullisesti. Vuosi on niin pitkä aika, että saatat vaikkapa innostua vaatesuunnittelusta ja opiskella siitä itsellesi ammatin. Sinun vuorosi kyllä tulee. Usko pois! Mitään ei tarvitse päättää lopullisesti. Sen jälkeekin, kun on painanut opistopolussa "otan opiskelupaikan vastaan sitovasti" -painiketta tai saanut valmistumis kukkia on vieläkin mahdollisuus vaihtaa alaa ja hakea uudestaan."

Jos joku olis kertonut tämän mulle vuosi takaperin, mun välivuodesta olisi voinut tulla rennompi. No menihän se näinkin. Nyt mulla kuitenkin on todella levollinen olo. Vaikka etäinen haave terveydenhoitajasta edelleen putkahtaa mieleen, tiedän ettei se olisi ainakaan viime syksynä eikä nyt tulevanakaan olisi ollut tai tulisi olemaan mun juttu. Olen tyytyväinen sairaanhoitajaopiskelija, ja just siinä mun kuulukin olla. Näin jälkeenpäin on helppo huokaista, onneksi mä en päässyt ekassa haussa opiskelemaan, koska silloin mä opiskelisin mulle väärää alaa.