Poskiontelopöpö

Mitä kuluneeseen viikkoon on kuulunut? No koulua! (ja sairastamista) Oon varmaan ihan lusmu opiskelija, kun tuun kipeeksi pari päivää koulujen alun jälkeen. Stressi ja epäonnistunut unirytmin siirto vain antoivat jollekin koulun nurkissa lymyävälle pöpölle taas mahdollisuuden. Ja ai että mä taas muistin kuinka inhoan sairastamista. Kaikkea siinä. Enää ei auta mitkään kuuman mehun ryystämiset ja Disney-leffat. Nenä vuosi solkenaan ja räkä löysi jotenkin kummalisesti tiensä aina sinne poskionteloon ja sitten loppu olikin soutamista ja huopaamista särkylääkkeiden, kurkkupastillien ja nenäsuihkeiden kanssa. Eikä kauheasti lohduttanut maata kotona kuolleena sängyssä, kun samalla opettajat hiillostavat jo lisätehtävillä pienryhmäpoissaolojen vuoksi. No mä selvisin kuitenkin raahautumalla kuumeisena laskemaan pari pakollista lääkelaskua ja keräämään siitä kaksi suoritusmerkintää taskuun. No ei siinä mitään järkeä ollut, mutta ainakin valmistun ajallani.

Tuossa kuumeisena ja lisätehtävistä kiukkuisena tuli pohdittua sitä kuinka nykyään tuntuu olevan valloillaan niin töissä kuin kouluissa ajatus siitä, että sairastaminen ja varsinkin sen vuoksi kotiin jääminen ei ole hyvä asia. Läsnäolo tuntuu olevan joka sekuntilta niin tärkeää, että jopa oma hyvinvointi jää kakkoseksi.

Aikanaan en jäänyt kotiin kuin äärimmäisestä pakosta. Paiskin hommia särkylääkkeen voimalle, koska uskoin jokaisen opetettavan asian olevan niin tärkeä, että yksikin poissaolo voisi pudottaa minut täysin kärryiltä. No eihän se ihan näin mene. Usein se etten ehtinyt heti sairastaa, johti siihen että sairastin myöhemmin enemmän ja pidemmän aikaa kuin olisi tarvinnut. Jälkitaudit eivät oikeasti ole kivoja. Nykyään luotan omaan kehooni ja heti pienestäkin flunssasta yritän mahdollisuuksien mukaan levätä ja nukkua paljon. Usein jo yhdet pidemmät yöunet auttavat ja poissaolojakaan ei tarvita. Jos taas olen kuumeessa, jään kotiin ja lepään, jotta muut eivät saisi tartuntaa ja keho oikeasti toipuisi kunnolla. Kuume on yhtä iso rasite elimistölle kuin maratonin juokseminen, joten en todellakaan halua kuormittaa sitä yhtään enempää juoksemalla kipeänä luennoilla.

Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Nytkin lääkehoitoon kuuluvien matikan osuuksien uoritusmerkinnät oli vain pakko puertaa läpi nyt tai sitten keväällä pyöritellä peukkuja, kun toisen vuoden opinnoissa ei pääse ainakaan harjoitteluihin, jos lääkelaskutentit on tekemättä. Onneksi pääsin autokyydillä oven eteen ja koulussa oli lounaana kurkkukipuiselle täydellistä kukkakaalikeittoa.

Multa jäi Rauli-myrskyt kokematta ja mökin syyskauden lopettamiset näkemättä, kun viikonlopun lähinnä pötköttelin sohvalla, mutta levolla sain itseni kuntoon (pientä nuhaa luukuun ottamatta).

Älä masennu syksyn tuulista

Mun haaveissa me oltaisiin menty mökille nauttimaan auringosta, uimisesta ja viimeisistä lomapäivistä. Mutta sitten tuli syksy. Aurinko vaihtui vesisateeseen ja helteet kylmyyteen, villasukkiin ja tuulitakkiin. Ja mun mielessä vain pyöri: Eihän sen vielä pitänyt tulla!

Olen aikaisempina vuosina laittanut väen väkisin sen uutukaisen villapaidan päälle aina ensimmäisenä koulupäivänä ja hikoillut sitten koko päivän kuin pieni sika siitä hyvästä. Olen pakannut koulureppun valmiiksi jo heinäkuussa ja odattanut ensilunta, kuura-aamuja ja pakkasöitä niin kauan, että olen saanut pelätä, ettei tänä talvena tulekaan lunta. Syksy on osannut aina ennen odotuttaa itseään. Tänä vuonna kaikki on kuitenkin toisin. Tuntuu kuin olisin vasta saanut puettua ne kesähousut ja rimpsutopin päälleni, kun jo kylmyys ja arki iskevät päälle. Iskee paniikki. Mä en ole valmis vielä menemään kouluun, enkä nukkumaan ennen kahtatoista, syömään säännöllisesti saatika heräämään kukonlaulun aikaan tai avaamaan opintorekisterin, tabulan tai lukkarikoneen. Mä en halua, että kesä loppuu vielä!

Oma mieli on siinä suhteessa kummallinen, että yhtäkkiä kaikki se, mitä vielä keäkuussa odotin muuttuukin ahdistavaksi. Kliinisen hoitotyön rästiin jäänyt tentti ei jaksa kiinnostaa. Oma ala tuntuu tyhmältä. Kiukuttelen miehelle, bussikuskille ja naapurille koulun alusta. Vitkutan opiskelijakortin uuden tarran hankkimista ja vajoan itsesäälistä sohvannurkkaan tuijottamaan turhia kissavideoita ja syömään suklaata. Mun elämä tuntuu kamalalta ja turhalta. Sitten mies muistuttaa siitä raittiista ulkoilmasta ja kameran latautuneesta akusta ja kas kummaa mun mieliala pomppaa pilviin yhden valokuvausreissun jälkeen ja saa syksynkyn näyttämään paljon valoisammalta.

Sen kuvausreissun voimin jaksoin avata koulusähköpostin ja innostua laskemaan nestetasapainolaskuja tenttiä varten.

Miten teidän syksy on lähtenyt käyntiin?

Sopivasti onnellinen

Hoen tuota otsikkoa, joka paikassa. Se on musta aivan ihana ja kuvaa mun olotilaa hyvinkin usein. "Sopivasti" tuo jotenkin onnisuuden helpommaksi tuntua ja lähemmäksi arkea. Mutta niihin oikeisiin asioihin (kirjoittelen lähetysmatkasta, kun jaksan käydä läpi yli 800 kuvaa ja videoklippiä).

Juhannus meni mökillä ja tällä viikolla olen ehtinyt viettää aikaa kotonakin. Ollaan miehen kanssa käyty taas Arboretumilla kuvailemassa, käyty raamiksessa kotikonnuilla ja syöty mansikoita ja jäätelöä papalla. Kesä on tuntunut oikealta kesältä, sillä ilmat ovat sallineet ja mulla on ollut vapaata kunnolla ja pitään ehkä ensimmäistä kertaa ainakin vuoteen. Loma on kyllä tullut tarpeeseen ja piristänyt niinkin kummasti, että olen alkanut jo kaipailemaan takaisin koulun penkille. Hullu kun olen.

Tänään mun kavereista moni sai iloisia uutisia koskien syksyn koulupaikkoja. Olen yllättänyt omasta suuresta riemusta muiden puolesta. Vitsit että jonkun toisen onni voi tuntua itsestäkin näin hyvältä! Samalla olen palannut omiin fiiliksiin vuoden takaisesta kirjeestä, jossa kerrottiin, etten saisi syksyksi opiskelupaikkaa ollenkaan. Onneksi asiat ovat nyt toisin. Silloin välivuosi tuntui maailman lopulta ja rehellisesti olin hirveän stressaantunut, epätoivoinen siitä etten koskaan saisi opiskelupaikkaa ja koko puolenvuoteen en oikein muuta pystynyt ajattelemaan kuin mahdollisia opiskelupaikkoja. Jos nyt saisin sanoa jotain itselleni vuosi takaperin se kuulostaisi jotakuinkin tältä:

"Elämässä ei ole kiire. Etkä sinä todellakaan ole ainoa, joka ei vasta ensimmäisessä haussa saanut paikkaa. Huomio: vasta ENSIMMÄISESSÄ ei viimeisessä. Vaikka tälllä kertaa et onnistunut, se ei tarkoita, ettetkö joskus voisi myös onnistua. Asiat kyllä järjestyvät omalla tahdillaan, vaikkei niitä jatkuvasti itse olisi järjestämässä. Välivuosi on mahdollisuus ei rangaistus. Elämässä ei kauhean montaa samanlaista vuotta vastaan tule, joten silloin kannattaa ottaa vuodesta kaikki irti. Älä unohda levätä ja tehdä niitä asioita, joihin sinulla ei ennen ollut aikaa. Äläkä luovu unelmistasi. Jos haluat vaikkapa poliisiksi ja nyt ei onnistanut, muista että jokainen saa yrittää uudelleen. Älä siis luovuta vaan jatka yrittämistä. Ei kannata myöskään sulkea kaikkia muita ovia loppullisesti. Vuosi on niin pitkä aika, että saatat vaikkapa innostua vaatesuunnittelusta ja opiskella siitä itsellesi ammatin. Sinun vuorosi kyllä tulee. Usko pois! Mitään ei tarvitse päättää lopullisesti. Sen jälkeekin, kun on painanut opistopolussa "otan opiskelupaikan vastaan sitovasti" -painiketta tai saanut valmistumis kukkia on vieläkin mahdollisuus vaihtaa alaa ja hakea uudestaan."

Jos joku olis kertonut tämän mulle vuosi takaperin, mun välivuodesta olisi voinut tulla rennompi. No menihän se näinkin. Nyt mulla kuitenkin on todella levollinen olo. Vaikka etäinen haave terveydenhoitajasta edelleen putkahtaa mieleen, tiedän ettei se olisi ainakaan viime syksynä eikä nyt tulevanakaan olisi ollut tai tulisi olemaan mun juttu. Olen tyytyväinen sairaanhoitajaopiskelija, ja just siinä mun kuulukin olla. Näin jälkeenpäin on helppo huokaista, onneksi mä en päässyt ekassa haussa opiskelemaan, koska silloin mä opiskelisin mulle väärää alaa. 

Sairaanhoitajaopintojen alkumetrit

Kuten jo aikaisemmin kerroin koulun parissa on ollut aika hektistä ja työlästä. Ensimmäinen periodi on kuitenkin ohi ja opiskelutahti alkanut hidastua, joten ajattelin kertoa teille hieman mun alasta, opinnoista ja niihen liittyvistä tuntemuksista.

Aloitin siis tammikuussa sairaanhoitajaopinnot Tamkissa. Meitä aloitti yhteensä noin. 90 opiskelijaa, joista tehtiin kaksi luokkaa. Omalla luokalla meitä on nelisenkymmentä ja ikähaarukka on aika laaja. Minä taidan olla siitä nuorimmasta päästä, sillä pääsin melkein suoraan lukiosta aloittamaan. Yli puolella meidän luokasta on lähihoitajataustaa tai jokin muu ammatti alla suoritettuna.

Ekat viikot olivat aika shokki. Esseitä ja ryhmätöitä kasaantui jo tammikuun aikana aivan mielettömästi ja äkkiä opin, että tehtävät kannattaa tehdä heti alta pois, ettei pääse kasaantumaan.  Luokkien löytämiseen ja totuttautimiseen siinä, että lukujärjestys saattaa muuttua vielä aamullakin vaati hieman kärsivällisyyttä. Tässä yksi kuva meidän lukkarista tokalta viikolta. Ekan periodin ajan meillä olikin aika täyttä ja lähes poikkeuksetta koulussa istuttiin puoli ysistä neljään.

Tammikuu koostui lähinnä oppimisen taidot kokonaisuudesta, johon kuului informaatiotekniikkaa, kirjoitusviestintää ja kaikkea yleistä sälää oppimiseen, koulun käyntiin ja Tamkkiin liittyen. Lisäksi ensimäiseen periodiin meidän ryhmällä sisältyi hoitotiedettä, anotomiaa ja fysiologiaa, aseptiikkaa, tartuntatauteja, hoitotyönperusteita ja kamalan vaikeaa mikrobiologiaa, josta jollain ihmeen konstilla sain arvosanaksi kuitenkin nelosen. Kevät on ollut ja tulee olemaankin todella teoriapainotteista ja käytännön orhat eli orintoivat harjoittelut alkavat vasta syksyllä meidän ryhmällä. Teorian ohella istuimme hieman pienemmissä kokoonpanoissa kolmet pbl aloitukset ja purut. Niissä käsiteltiin lähinnä sairaanhoitajan ominaisuuksia, vaitiolovelvollisuutta ja alkoholismia. Omalle kohdalle osuikin aika huippu pienryhmä ja siksi etukäteen hieman pelätytkin pbl-istunnot sujuivat hyvin.

Tenttejä on tullut tasaseen tahtiin ja keskiviikko-illat on mennyt enemmän tai vähemmän kirja kädessä paniikissa, kun aikaisemminkaan ei ole muka voinut opusta avata. Lisäksi herkuttelusta on alkanut tulla jo paha tapa stressin purkuun ennen tenttejä. Vielä mulla on hakusessa, mitä mihinkin tenttiin kannattaa lukea, sillä jokaisessa kurssissa materiaalia tuntuu olevan ihan mielettömästi.

Kokeet ja tentit ovat osoittautuneet erilaisiksi verrattuna lukioon. Jos lukiossa riitti, että osasi kokonaisuuden ja kirjoittaa siitä esseen sairaanhoitajaopinnoissa olen jo istunut kahdessä ryhmätentissä, joista toiseen sain oottaa lunttilapun mukaan ja useissa tabulatenteissä, joissa tentti tehdään moodlen kaltaisessa ympäristössä vastaten lähinnä oikein väärin väittämiin ja monivalintoihin. Ryhmätentit ovat olleet mukavia ja niissä helposti jopa unohtuu, että ollaan oikeassa tentissä, kun luokassa vallitsee tasainen puheensorina. Olen tykännyt näistä tabulatenteistäkin, vaikka niissä läpipääsy raja on yleensä ollut 50 prosentin sijaan 70 prosenttia. Ja kuten aseptiikassa ja anatomian ensimmäisessä välitenteissä väärästä vatstauksesta rokotettiin pisteitä ei arvailujen varaan kauheasti uskaltanut osaamistaan jättää.

Vaikka tällä hetkellä teoria alkaa jo tympimään ja kaikilla tuntuu olevan intoa päästä jo käytännön harjoitteisiin, on tästä teoriasta ollut hyötyäkin. Lähes jokainen aihe on tuntunut hurjan mielenkiintoiselta oli sitten kyse hoitotyön etiikasta, dokumentoinnista eli kirjaamisesta tai terveyden edistämisestä. Toisin kuin lähihoitajapohjaisille, minulle jo pelkkä kirjaaminen on uusi ja ehkä vähän ihmeellinen asia.

Nyt ennen kesää minulla on vielä lukuvuoden neljäs periodi eli minulle toinen periodi jäljellä. Se koostuu ammatillisesta vuorovaikutuksesta, kliininen hoitotyö 1:stä ja anatomiasta ja fysiologiasta, joka jatkuu ensimmäiseltä jaksolta vielä muutaman viikon.

Tämän kevään aikana on anatomian itsenäisen opiskelun luukaappi tullut tutuksi, kun on pitänyt opetella kaikki kyhmyt ja nystyt reisuluusta ja oppia tunnistamaan selkärangan nikamista, mikä kuuluu mihinkin kohtaan rankaa. Palpaatiotunnilla taas pääsin etsimään yläraajan luita palpaatioparilta ja tuntemaan aina kustakin nivelestä kuinka se liikkuu raajaa liikuttamalla. Toissa viikolla myös vierailimme Helsingissä sairaanhoitajapäivillä tutustumassa työkengistä höyrysterilointikaappeihin, joita yritykset olivat siellä markkinoimassa. Keväällä myös opettelimme ottamaan tupakoinnin puheeksi asiakkaan kanssa ja täytimme liikuntareseptin yhdessä itse valitsemamme sukulaisen tai tuttavan kanssa.

Kaiken lukemisen ohella olen ehtinyt osallistua haalaribileisiin ja oman ainejärjestön talviriehaankin. Haalereita ei harmiksi riittänyt kaikille, joten omat merkkini saavat odottaa ensi syksyyn asti ompelutalkoita. Vaikka opintojen alku tuntui (luonnollisesti) raskaalta on tähänkin rytmiin ehtinyt jo hyvin tottua. Vielä kun väsymys helpottaisi ja stressiä oppisi paremmin hallitsemaan, niin pääsisin ottamaan oppinnoista täysillä kaiken irti. Jostain voisi nyt myös kaivaa sen motivaation niille itsenäisen opiskelun "vapaapäivillekin". Tässä vielä kuva, joka kuvaa hyvin mun fiilistä Puttosen perheen lainsäädännön ja palvelujärjestelmän esseen palauttamisen jälkeen.