Näin moni tuttu kyseli ja ihmetteli ääneen viime syksynä, kun mulla ei ollut vielä opiskelupaikkaa ja tulevaisuus näytti ovensa apposen auki. Eihän siinä mitään pahaa ollut kysellä. Mä vain olin jo kiven kovaa väittänyt (lähinnä itselleni), että musta tulee terkkari ja kuvien räpsintä on vain mun harrastus.
No ei musta terkkari- eikä valokuvaajaopiskelijaa tullut, mutta oman alani löysin ja siihen tykästyin. Nyt kuultuani kesällä uudestaan saman kysymyksen, huomasinkin jo leikkivä ajatuksella opiskella jotain ihan muuta.
Ei musta voi tulla valokuvaajaa, koska niille ei oo töitä. Kumma kyllä samoilla syillä perustelin monta muutakin ammattia kannattomiksi opiskella (myös sen terkkarin työn). Väärin! Oikeasti peittelin sillä harmitusta epäonnistuneesta valintakokeesta ja katkaisin viimeisetkin siivit unelmiltani, joista varmasti olisi voinut tulla totta, jos olisin yrittänyt enemmän ja uskonut itseeni. Vaikka terkaksi haikin, valokuvauksen opinnoista en uskaltanut edes haaveilla. Toki valokuvaajilla on varmasti kova kilpailu työpaikoista, mutta niin tuntuu olevan nykyään lähes jokaisella alalla ja jopa kesätöillä. Työtilanne ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, miksi kahdeksantoista kesäisenä en voinut kuvitella itseäni valokuvaajana.
Kolme vuotta ilmaisutaidon lukiossa sai minut suhtautumaan taiteeseen negatiivisesti. Se johtui omista huonoista kokemuksistani ja elämäntilanteestani sekä hieman siitä kuvasta jonka koulu taiteilijoista ja taiteesta antoi. Siksi lukion jälkeen en halunnut mistään hinnasta ruveta taiteilijaksi enkä siis valokuvaajaksikaan. En myöskään luottanut omiin kykyihini alkuunkaan. Olihan oikein tosissani kuvannut vasta pari vuotta. Tykkäsin vain kuvata, mutta kaikessa muussa olinkin vasta-alkaja.
Aloitin kuvaamisen aikanaan isäni vanhalla pokkarilla ja jatkoin lahjaksi saamallani videokameralla. Kuvan muokkaamisesta tai ISO-arvoista en silloin tiennyt vielä mitään. Pidin silti kovasti kuvaamisesta ja kehityinkin hieman (ainakin tarentamaan kohteeseen taustan sijaan). Lukion ensimmäisellä sain uuden puhelimen. Se oli sitä aikaa, kun Nokian luureihin tuli hienot linssit ja paljon pikseleitä lisää. Kuvasin niin ahkerasti kännykällä, että Lapin reissulla särjin sen näytön tunturikivikossa. Nälkä kasvoi syödessä ja mieheni kuvausta seuraten päätin kokeilla vihdoin järkkärillä kuvausta. Samoihin aikoihin osallistuin valokuvauskurssille lukiossani ja opin hirveästi uusia juttuja. Ensiksi tietenkin sen kuinka haastavaa hyvän kuvan ottaminen voi olla ja toiseksi sen kuinka vaikeaa kameran ominaisuuksia on hallita.
Nyt tuosta järkkärin haltuunotosta on kaksi vuotta. Tosin järkkäri on vaihtunut omaan (ensimmäinen oli lainajärkkäri) ja malli uudempaan. Objektiivekin on tullut haalittua kaksi lisää. Varustelun ohella olen oikeasti oppinut kuvaamaan hurjasta noista videokamera-ajoista. Ja nyt kehitys on siinä pisteessä, että kaipaisin jotain ohjattua opetusta, jotta voisin syventää tietojani ja parantaa osaamistani. Kansanopiston kurssi tai vuoden mittainen opiskelujakso kiinnostaisi hurjasti. Harmiksi useat valokuvauskurssit ovat joko suunnattu vasta-alkajille tai niiden hinta on omastamielestäni aika sulainen näin opiskelevalle.
Olen kuitenkin havainnut oman valtavan kehityksen, joka motivoi ja innostaa jatkamaan tätä harrastusta. Ehkä tästä joskus tulee minulle ammatti. Ainakin ensin mä aion opiskellatämän nykyisen tutkinnon loppuun. Kenties sen jälkeen voisin opiskella lisää, vaikkapa valokuvaajaksi asti. Onneksi tällä valokuvaajana voi työskennellä myös itseoppineena ja oppiminen tässä harrastuksessa ei taastunti lopu koskaan. Ehkä mä joskus keksin tavan yhdistää valokuvauksen ja hoitoalan juuri mulle sopivaksi ammattiksi.
Hyville valokuville on aina kysyntää, joten tuskin lisätaitojen hankkiminen hukkaan menee. Jos vähän viitsii markkinoida ja erikoistuu johonkin teemaan niin varmaan ainakin sivutuloja pääsee tienaamaan. Itse olen huomannut, että kaikille taidoille ja tiedoille, jopa alkujaan turhilta tuntuville, löytyy kyllä ennemmin tai myöhemmin hyödyllistä käyttöä.
VastaaPoistaSitten toivomus. Tule pois kameran takaa ja laita omakin kuva tänne reilusti näkyviin. Olisi mukava tietää minkänäköisen ihmisen juttuja täällä tulee luettua.
Kiitos kannustuksesta valokuvauksen suhteen. Ja ei kai koskaan sellaisen asian opiskelu tai harjoittaminen mene hukkaan, jos siitä nauttii ja se tuottaa iloa itselleen.
PoistaVoi ja niin vaikea toivomus, johon itsekin olen vuosien varrella palannut useasti. Alkujaan oman nimen tai kuvan julkaisu ei tullut kysymykseenkään, koska kirjoitin itselle todella henkilökohtaisesta aiheesta. Nykyisin olen vain ollut varpailla oman yksityisyyteni vuoksi. Ehkä mä pelkään liikaa, enkä siksi ole uskaltanut vielä tähänkään asti näyttää naamaani täällä. Kasvottomuus on varmasti välillä jopa ärsyttää, mutta en toimi näin ärsyttääkseni muita. Seison täysin sanojeni takana myös näin nimimerkin takaakin, vaikka se ei välttämättä välitykkään niin sinne ruudun toiselle puolelle. Eikä kasvottomuus täällä millään tavalla liity siihen, että häpeäisin itseäni tai kasvojani niin paljon, että ne tulisi päittää. Suurin syy kasvottomuuteen taitaa enää olla vanha ja syvälle juurtunut oppi, ettei nettiin kannattaisi laittaa omia kasvojaan. No maailma on muuttunut ja kasvot taitavat olla blogimaailmassa enempi sääntö kuin poikkeus. Mitään en uskalla jatkolle luvata, mutta harkinnassa on jatkaa blogia ihan omalla naamalla. On ollut jo pidemmän aikaa. Eli kiitos rohkaisevasta kommetista, joka sai taas harkitsemaan tätä muutosta ihan tosissaan.
Toivottavasti innostut jatkossakin lukemaan juttujani, oli päätökseni kasvokuvien laittamisesta kumpi vain.