Syksy on saapunut vauhdilla. Koska poljen pyörällä lähes kaikkialle, syksyn käytetyimmiksi vaatteisiksi ovat muodostuneet mustat urheilupöksyt, tuulitakki, kypärä, tumput ja säärystimet, menin sitten kauppaan, kaupunkiin tai kaverille. Tunnistan syksyn puista pudonneista lehdistä, joita tuuli pöllytti ympyrää jalkakäytävällä polkiessani töistä kotiin. On ihmeelliistä huomata, kuinka todeksi mieheni sanat ovat muodostuneet. Valokuvaajana harmittaa usein se kuinka monen hyvän kuvan ohi kävelee ilman kameraa.
Syksyn tunnistaa siitä, kun kouluhommat alkavat alkuinnostuksen jälkeen tuntua puulta. Läksyjä tuleekin valtavalla tahdilla enkä minä ole vieläkään ehtinyt tottua ajatukseen, että iltalukiossa läksyt tehdään aamulla ennen tunteja. Lisäksi työt väsyttävät, sillä lukion jälkeen illat tuppaavat venymään, mutta aamulla pitäisi kaikesta huolimatta nousta ylös aikaisin.
Viime viikolla iski epätoivo ja uupumus päälle. Olin paahtanut edellisen viikon ilman yhtään vapaapäivää ollen vuoroin töissä, vuoroin koulussa ja välillä molemmissa saman pävän sisällä. Helpotusta oli tiedossa perjantaina siintävässä ainoassa vappaassani, jota odotin kuin kuuta nousevaa koko viikon. Olin edellisellä viikolla saanut tietää työkuvioiden menevän täysin uusiksi ja kun korkeakouluhakukin avautui samalla viikolla, olin jo heittämässä kirvestä kaivoon. Hakusuunnitelmat täytyi miettiä uudelleen lyhyellä varoitusajalla. Aikuislukion opolta yritin saada neuvoa ja lisää ymmärrästystä sekavaan tilanteeseeni, mutta sainkin palata kotiin pettyneenä ja yhtä neuvottomana kuin sinne lähtiessänikin. On se niin kummalista, että minä tiedän kirjoituksien käytännöistä ja uudesta hakusysteemistä enemmän kuin siihen minua tukemaan koulutettu henkilö! Hakusuunnitelmat selkiytyivät kuitenkin viikonloppuna töissä, joten en enää ole ihan pelkkää kysymysmerkkiä opiskelujeni suhteen.
Lauantaina suuntasin töiden jälkeen rakkaita seurakuntaystäviäni tapaamaan isoskoulutusleirille. Sovittiin, että nähdään leirikeskuksella ja käydään samalla katsastamassa sen nykyinen meininki ja hyvältähän se näytti. Iltasessiossa lauloimme tuttuja biisejä ja siunasimme ystäväni kolmen kuukauden lähetysmatkalle Afrikkaan (saa muistaa rukouksin). Samana iltana ajaessani yömyöhään kotia kohti taajaman ulkopuolella ilman pitkiä (en muistanut laittaa täysiä valoja päälle ja sen johdosta pitkiä ei saanut päälle), ihmettelin elämääni ja sitä kuinka Jumala on kuljettanut minua. Omasta rippikoulustani on nyt yli viisi vuotta. Tuntui myös kummalliselta olla "vanha" niiden uusien ja innokkaiden isosten joukossa. Muistan kuinka joskus aikaisemmin jopa kadehdin tai ainakin ihailin niitä vanhoja ja kokeneita isosia ja apureita. Ja tätä muistellessani totesin hiljaa mielessäni, etten mä nyt "vanhana" tuntenut itseäni kovin ihailtavaksi, itsevarmaksi tai fiksuksi apuriksi. Pikemminkin hieman eksyneeksi ja paikkaansa edelleen etsiväksi nuoreksi naiseksi.
Aika kuluu vauhdilla, ja sitä hämmästelee edelleen kuinka vaikeaa on olla tyytyväinen itseensä juuri nyt. Mä haluaisin aina olla jotenkin vahvempi ja aidompi, mutta olisinko mä silloin oikeasti enää se aito itseni, jos en koskaan tuntisi oloani epävarmaksi. Mä en haluaisi katua sitä millainen mä olin tai sitä millainen mä nyt olen. Mä en haluaisi myöskään katua niitä vaiheita, joiden kautta olen oppinut elämästä jotain syvempää. Mä haluan elää täyttä ja rakkaudesta rikasta elämää ja Jumalan kanssa mä uskon sen toteutuvan.
