Älä masennu syksyn tuulista

Mun haaveissa me oltaisiin menty mökille nauttimaan auringosta, uimisesta ja viimeisistä lomapäivistä. Mutta sitten tuli syksy. Aurinko vaihtui vesisateeseen ja helteet kylmyyteen, villasukkiin ja tuulitakkiin. Ja mun mielessä vain pyöri: Eihän sen vielä pitänyt tulla!

Olen aikaisempina vuosina laittanut väen väkisin sen uutukaisen villapaidan päälle aina ensimmäisenä koulupäivänä ja hikoillut sitten koko päivän kuin pieni sika siitä hyvästä. Olen pakannut koulureppun valmiiksi jo heinäkuussa ja odattanut ensilunta, kuura-aamuja ja pakkasöitä niin kauan, että olen saanut pelätä, ettei tänä talvena tulekaan lunta. Syksy on osannut aina ennen odotuttaa itseään. Tänä vuonna kaikki on kuitenkin toisin. Tuntuu kuin olisin vasta saanut puettua ne kesähousut ja rimpsutopin päälleni, kun jo kylmyys ja arki iskevät päälle. Iskee paniikki. Mä en ole valmis vielä menemään kouluun, enkä nukkumaan ennen kahtatoista, syömään säännöllisesti saatika heräämään kukonlaulun aikaan tai avaamaan opintorekisterin, tabulan tai lukkarikoneen. Mä en halua, että kesä loppuu vielä!

Oma mieli on siinä suhteessa kummallinen, että yhtäkkiä kaikki se, mitä vielä keäkuussa odotin muuttuukin ahdistavaksi. Kliinisen hoitotyön rästiin jäänyt tentti ei jaksa kiinnostaa. Oma ala tuntuu tyhmältä. Kiukuttelen miehelle, bussikuskille ja naapurille koulun alusta. Vitkutan opiskelijakortin uuden tarran hankkimista ja vajoan itsesäälistä sohvannurkkaan tuijottamaan turhia kissavideoita ja syömään suklaata. Mun elämä tuntuu kamalalta ja turhalta. Sitten mies muistuttaa siitä raittiista ulkoilmasta ja kameran latautuneesta akusta ja kas kummaa mun mieliala pomppaa pilviin yhden valokuvausreissun jälkeen ja saa syksynkyn näyttämään paljon valoisammalta.

Sen kuvausreissun voimin jaksoin avata koulusähköpostin ja innostua laskemaan nestetasapainolaskuja tenttiä varten.

Miten teidän syksy on lähtenyt käyntiin?

Tule sellaiseksi kuin olet

Näin minulle sanottiin eräässä nuortenleirin opetussessiossa. Lausahdus, elämänneuvo (miksi sitä nyt nyt pitäisikään kutsua) jäi mieleeni, koska se kertoo mielestäni jotain oleellista siitä kuinka olla omaitsensä.

Kävin eilen katsomassa ihanan Kerro minulle jotain hyvää (Me before you) elokuvan. Se pohjautuu Jojo Moyesin samannimiseen kirjaan. Kirjailijalta olen aikaisemmin lukenut yhden toisen opuksen, josta tykkäsin erittäin paljon. Itse sain kuitenkin leffakutsun ystävältäni niin yllättäen, etten tätä kirjaa ehtinyt käsiini saada, mutta toisaalta jopa hyvä niin. Usein sitä kirjan luettuaan pettyy elokuvaan ja näin jälkikäteenkin luettuna kirja voi avata jotain aivan uutta ja olla samalla hyvä. Kirjaa lukemattakin elokuva oli mielestäni aivan ihana, vaikka hyvin surullinen ja paljon ajatuksia herättävä.

Vaikka elokuvan pääasiallinen aihe taisi pohjautua rakkauteen, joka voi muuttaa toisen ihmisen ja elämän peruskysymyksiin siitä, kuka saa päättää kenenkin elämästä ja kuolemasta, minulle se myös kertoi rohkeudesta olla juuri se omaitsensä. Päähenkilö Louisa oli värikkäästi pukeutuva, hymyä täynnä oleva nuori nainen, joka ei oikein aina sopinut brittiläistä aksenttia puhuvien linnoissa häitään viettävien seurapiiriläisten muottiin. Mutta se ei näyttänyt haittaavan tätä nuorta naista yhtään. Jollain tapaa itse jopa kadehdin ja samalla samaistuin tuohon lapsenomaiseen innostukseen tarttua uusiin mahdollisuuksiin ja iloita niistä täysillä. Louisan kauhu kokeilla snorklaamista elämänsä ensimmäistä kertaa ja sen jälkeinen riemu siitä kuinka kivaa sukeltaminen olikaan oli jotain, mitä ei voinut hymyilemättä katsoa.

Huonon laadun kera, 60-luvun teemajuhlista. Voisimpa useamminkin pukeutua näin!

Mä kirjoitin edellistä blogia nimellä Courage to be just me, eikä se nimi voisi paremmin tähänkään tekstiin sopia. Silloin haaveilin siitä rohkeudesta olla omaitseni. Olin lähtenyt tielle, jossa opin vain vihaamaan sitä millainen olin. En hyväksynyt omaa kehonmuotoani enkä luennettani. Pelkäsin, etten riittäisi minuna muille, vaikka eniten en riittänyt itselleni. Nuoruudessa kuuluukin olla epävarma ja varmuus tulee usein ajan kanssa. Samalla tulee myös aikuisuus, johon minä ainakin yhdistän jäykkyyden, rauhallisuuden ja jonkinasteisen tunteettomuuden tai tunteiden näyttämättömyyden. Hyvin usein aikuisuus vie mukanaan sen spontaaniuden ja innon, joka näkyy pienillä lapsilla. Ei enää uskalletakaan olla itsejämme vaan yritetään käyttäytyä niin ettei kenenkään tarvitsisi hävetä. Aikuisuus jopa yhdistetään tylsyyteen. Onneksi näin ei tarvitse olla, sillä muuten en varmasti haluaisi aikuistua ikinä. Olisi ihanaa saada olla luonnonlapsi vielä vanhana mummonakin.

Kalareissulla innoissaan.

Liian usein jumitun siihen, mitä muut ajattelevat. Jos etsisin aina kaikkien hyväksyntää olemiselleni tai tekemisilleni, saisin etsiä sitä koko loppuelämäni. Viimeksi pari päivää sitten hermostuin, kun en löytänyt sopivaa päällepantavaa sovittuun tapaamiseen, jossa minun oli tarkoitus vaihtaa muutama sana valokuvauskurssista ja hakea voittamani haalarimerkki. Pienestä jutusta tulikin iso ongelma. En voinut laittaa norsuhousuja, koska en halunnut antaa itsestäni mitään hippikuvaa, enkä pikkiä paitaa, etten olisi liian pinkki ja lopulta päädyin reikäfarkkuihin, joita kaduin jo matkalla solulle, koska pelkäsin, etten näytä tarpeeksi fiksulta. Kaikki nuo vaatteet olivat kuitenkin rakkaita ja ihania minulle, mutta minua pelotti mennä omine vaateineni tapaamaan uutta ihmistä, etten vain antaisi hänellä huonoa kuvaa siis sitä kuvaa itsestäni millainen todella olen. Nyt naurattaa, vaikka silloin tuo oli ihan "oikea ongelma".

Ruokapöydässä joku naurattaa.

Hassu sattuma, että muutama päivä myöhemmin istun leffateatterissa katsomassa elokuvaa, jossa päähenkilö laittaa musta-keltaraidalliset sukkahousut jalkaan iloiten, ja mietin, mikä estää minua tekemästä samoin.

PS. Tässä postauksessa tehtiin historiaa. Nyt mun naama on netissä.

Minustako valokuvaaja?

Mikset sä hae opiskelemaan valokuvausta? Ootko koskaan ajatellut jotain alaa johon valokuvaus liittyisi? Hei sunhan pitäis opiskella taittajaksi tai johonkin missä saat hyödyksi nuo taitosi näpertää kollaaseja!

Näin moni tuttu kyseli ja ihmetteli ääneen viime syksynä, kun mulla ei ollut vielä opiskelupaikkaa ja tulevaisuus näytti ovensa apposen auki. Eihän siinä mitään pahaa ollut kysellä. Mä vain olin jo kiven kovaa väittänyt (lähinnä itselleni), että musta tulee terkkari ja kuvien räpsintä on vain mun harrastus.

No ei musta terkkari- eikä valokuvaajaopiskelijaa tullut, mutta oman alani löysin ja siihen tykästyin. Nyt kuultuani kesällä uudestaan saman kysymyksen, huomasinkin jo leikkivä ajatuksella opiskella jotain ihan muuta.

Ei musta voi tulla valokuvaajaa, koska niille ei oo töitä. Kumma kyllä samoilla syillä perustelin monta muutakin ammattia kannattomiksi opiskella (myös sen terkkarin työn). Väärin! Oikeasti peittelin sillä harmitusta epäonnistuneesta valintakokeesta ja katkaisin viimeisetkin siivit unelmiltani, joista varmasti olisi voinut tulla totta, jos olisin yrittänyt enemmän ja uskonut itseeni. Vaikka terkaksi haikin, valokuvauksen opinnoista en uskaltanut edes haaveilla. Toki valokuvaajilla on varmasti kova kilpailu työpaikoista, mutta niin tuntuu olevan nykyään lähes jokaisella alalla ja jopa kesätöillä. Työtilanne ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, miksi kahdeksantoista kesäisenä en voinut kuvitella itseäni valokuvaajana.

Kolme vuotta ilmaisutaidon lukiossa sai minut suhtautumaan taiteeseen negatiivisesti. Se johtui omista huonoista kokemuksistani ja elämäntilanteestani sekä hieman siitä kuvasta jonka koulu taiteilijoista ja taiteesta antoi. Siksi lukion jälkeen en halunnut mistään hinnasta ruveta taiteilijaksi enkä siis valokuvaajaksikaan. En myöskään luottanut omiin kykyihini alkuunkaan. Olihan oikein tosissani kuvannut vasta pari vuotta. Tykkäsin vain kuvata, mutta kaikessa muussa olinkin vasta-alkaja.

Aloitin kuvaamisen aikanaan isäni vanhalla pokkarilla ja jatkoin lahjaksi saamallani videokameralla. Kuvan muokkaamisesta tai ISO-arvoista en silloin tiennyt vielä mitään. Pidin silti kovasti kuvaamisesta ja kehityinkin hieman (ainakin tarentamaan kohteeseen taustan sijaan). Lukion ensimmäisellä sain uuden puhelimen. Se oli sitä aikaa, kun Nokian luureihin tuli hienot linssit ja paljon pikseleitä lisää. Kuvasin niin ahkerasti kännykällä, että Lapin reissulla särjin sen näytön tunturikivikossa. Nälkä kasvoi syödessä ja mieheni kuvausta seuraten päätin kokeilla vihdoin järkkärillä kuvausta. Samoihin aikoihin osallistuin valokuvauskurssille lukiossani ja opin hirveästi uusia juttuja. Ensiksi tietenkin sen kuinka haastavaa hyvän kuvan ottaminen voi olla ja toiseksi sen kuinka vaikeaa kameran ominaisuuksia on hallita.

Nyt tuosta järkkärin haltuunotosta on kaksi vuotta. Tosin järkkäri on vaihtunut omaan (ensimmäinen oli lainajärkkäri) ja malli uudempaan. Objektiivekin on tullut haalittua kaksi lisää. Varustelun ohella olen oikeasti oppinut kuvaamaan hurjasta noista videokamera-ajoista. Ja nyt kehitys on siinä pisteessä, että kaipaisin jotain ohjattua opetusta, jotta voisin syventää tietojani ja parantaa osaamistani. Kansanopiston kurssi tai vuoden mittainen opiskelujakso kiinnostaisi hurjasti. Harmiksi useat valokuvauskurssit ovat joko suunnattu vasta-alkajille tai niiden hinta on omastamielestäni aika sulainen näin opiskelevalle.

Olen kuitenkin havainnut oman valtavan kehityksen, joka motivoi ja innostaa jatkamaan tätä harrastusta. Ehkä tästä joskus tulee minulle ammatti. Ainakin ensin mä aion opiskellatämän nykyisen tutkinnon loppuun. Kenties sen jälkeen voisin opiskella lisää, vaikkapa valokuvaajaksi asti. Onneksi tällä valokuvaajana voi työskennellä myös itseoppineena ja oppiminen tässä harrastuksessa ei taastunti lopu koskaan. Ehkä mä joskus keksin tavan yhdistää valokuvauksen ja hoitoalan juuri mulle sopivaksi ammattiksi.