Syksyä pikkukuvien muodossa

Nopea postaus maanantain keskeltä. Täällä jännätään jo pääsykokeita. Pelottaa myöntää kuinka paljon haluan kouluun, ihan vain siltä varalta, että tulen pettymään ja kovasti, jos odotettu koulupaikka ei aukeakaan. Kuitenkin tuntuu tärkeältä kirjoittaa ja kertoa näistäkin tunteista. Tiiän, etten todellakaan ole ainut välivuoden viettäjä ja ehkä joku samojen asioiden kanssa kipuileva löytää, joskus tähän blogiin.

Syksyn suppilovahverot on nyt kerätty ja syyssiivous vaatekaappiin tehty. Oli jo aikakin pakata kesämekot laatikkoon ja kaivaa kaikki ihanat neuleet ja pitkähihaiset varastosta. Rahaa tuli myös syksyn aikana tuhlattua hieman kameravarusteiden täydentämiseen, kun kotiutettiin mulle kaupasta Gorillapod. Kolmijalka on turhan painava ja minulle hankalakäyttöinen. Tämä pienikokeisempi "kolmijalka" helpottaa huomattavasti kuvien ottamista, varsinkin luonnossa, jossa Gorillapodin jalat saa taivuteltua, vaikka puun oksaan kiinni. Haaveita olisi kuvata enemmänkin, mutta se surullisen kuuluisa aika ei tunnu riittävän mihinkään.

Nyt mulla on meneillään bilsaa, josta on innostunut hurjasti. Ymmärrän mikrobiologiaa paljon laajemmin nyt kun taustalla on jo kohta neljä kurssia kemiaa takana. Vaikka iltalukio on vienyt hurjasti aikaa (ja rahaa), olen tyytyväinen päätökseeni jatkaa lukio-opintoja vielä lakin jälkeen. Ehkä mä oon vaan hullu, kun rakastin oppia, janoan saada tietää lisää elämän ja maailman ihmeellisyyksistä.

Kaunis lokakuu

Hullua kuinka aika juoksee nopeaa, mutta niin juoksen jo mäkin! Pahoittelut siis pitkästä tauosta. Mutta taas pätkä kuulumisia ja erään valokuvausillan tuloksia harjulta.

Mulle kuuluu oikeastaan loistavaa! Iltalukion eka jakso saatu päätökseen. Tuloksena kemian kymppi, jolla mä sain nostettua mun hakupisteitä pistettä korkeammaksi. Oon mä kai sitten jotain oppinutkin. Nyt on meneillään biologian kurssi, kaksi kemian kurssia ja enkkua yhden kurssin verran. Olen aika innoissani opiskelusta ja siksi tarvitsinkin hieman miehen järkipuhetta, jotta ymmärsin jättää koulujutut loman ajaksi kokonaan.

Lokakuu on ollut niin kaunis, että liian usein on tehnyt mieli pysäyttää aika, tarttua kameraan ja ikuistaa jotain aivan uskomattoman kaunista. Nautin suunnattomasti kylmistä aamuista, usvasta, kirkkaasta auringosta, keltaisista lehdistä ja jäähileistä pyörän tangossa.

Sää on myös innoittanut lenkkeilemään. Viimeksi taisinkin valittaa motivaation puutetta liikunnan saralla. No nyt sitä motivaatiota on tullut roppakaupalla lisää. Samalla olen saanut huomata, että tauko on tehnyt hyvää kropalle ja kehitystä on ollut havaittavissa. Nykyään jaksan juosta hyvässä ajassa yli puolet pidempiä lenkkejä kuin aikaisemmin. Jalat kantavat aivan ihmeellisellä tavalla ja luulen, että olen nyt vasta alkanut oikeasti päästä juoksemisen makuun. Kohta edessä on uusien lenkkireittien metsästys, kun edelliset alkavat käydä turhan lyhyiksi.

Samalla oma kunto on kehittynyt. Polkupyörän käyttö lähes päivittäin ja lenkit ovat nostaneet yleiskuntoa ja olen huomannut mm. vastustuskykyni parantuneen. Siinä, missä muut ovat sairastaneet läpi kaikki syysflunssat, minä olen ollut viimeksi sairaana ehkä puoli vuotta sitten, vaikka työskentelen jatkuvasti sairauksille altistavissa ympäristöissä kuten koulussa ja hoitolaitoksessa. Vasta vuosi sitten elin arkea, jossa olin tavallisesti vähintään kerran kuussa sairaana ainakin viikon. Se oli aika paljon, eikä ihme, että usein olin todella huolissani itsestäni ja omasta hyvinvoinnista. Syy taisi kuitenkin löytyä ruokavaliosta, ulkoilusta ja peruskunnosta (terveysliikunnan puutteesta siis).

Tulevaisuuskin tuntuu pimennosta huolimatta olevan suunniteltu. Välillä pelottaa pystynkö ja osaanko mä. Luulen sen kuitenkin olevan täysin normaalia. Kyse on kuitenkin isosta päätöksestä. Mikään ei ole täysin lopullista ja aina jotain kautta pystyy vaihtamaan alaa, tai koulua, jos siltä alkaa tuntumaan. Paljon on kuitenkin itsestä kiinni, millaiseksi alan ja koulun sitten kokee ja tuleviin ongelmiin suhtautuu. Mikään ala ei varmasti ole aina kiva ja innostava ja kaikissa kouluissa on omia huonoja puolia. Katsotaan, mitä Jumala mua varten on kaavaillut ens keväälle.

Takaisin kotiin

Tänä syksynä matkat Kellarille ovat tuntuneet samalta kuin olisi palannut pitkältä reissulta takaisin kotiin. Viime vuosi oli uskon suhteen niin rankka ja vaikea, että seurakunnassa oleminen tuntui jopa ahdistavalta. Otin etäisyyttä seurakuntaan tarkoituksella ja se teki todella hyvää. Nyt kun oma suhde Jumalaan on kunnossa on helpompi palata kotiseurakunnan nuortentoimintaan vähän katsomaan millainen meininki siellä nykyään on.

Mä jäin nuorten seurakunnan toimintaan mukaan heti  rippikoulun jälkeen. Lapsuudessa olin kolunnut seurakunnan kerhot ja leirit läpi useaan kertaan, mutta vasta riparin jälkeen janosin tietää lisää Jumalasta ja uskosta. Toisena isosvuotenani palaset loksahtivat kohdalleen ja uskoni syveni oikein rytinällä. Elin silloin hyvin hektistä murrosvaihetta, johon liittyi paljon itsensä kanssa painimista erinäisten terveydellisten ongelmien vuoksi. Usko muutti minun elämäni täysin ja niiden muutosten hyväksymiseen tarvittiin aikaa ja kärsivällisyyttä. Samalla kun usko alkoi horjua, muutin omilleni kauas tutuista kuvioista ja oman uskonidentiteetin rakentaminen uudelle paikkakunnalle olikin kova paikka. En ole oikein vieläkään löytänyt uutta seurakuntayhteyttä opiskelupaikkakunnaltani, mutta en ole ottanut siitä liiemmin paineita. Uskoni ei kuollut ilman seurakuntayhteyttä, vaikka opin sen merkityksestä jotain uutta.

Uskossa kasvaminen tekee kipeää. Pitää uskaltaa muuttua ja luopua sellaisista ajatustavoista, jotka eivät tuota hyvää oloa. Mulle se tarkoitti luopumista kontrollista. Mulla oli hyvin selkeät suunnitelmat siitä, mihin pääsen opiskelemaan. Kuitenkin abivuonna sain huomata, että vaikka kuinka tein töitä opiskelupaikan eteen, en kertakaikkiaan pystynyt kontroilloimaan koko tulevaisuutta. Tuli esteitä, äikkä laski reippaasti opettajan arviosta, opo mokasi suoritusmerkinnöissä ja mä en päässytkään pääsykokeen ekaa vaihetta pidemmälle. Aloitin iltalukion, sillä ajatuksella nyt mä teen ihan valtavan työn ja nostan keskiarvoa ja korotan kirjoitusarvosanoja. Puolessa välin jaksoa mä kuitenkin ymmärsin tavoitteeni lähes mahdottomiksi ja mahdollisesti jopa hyödyttömiksi.  Syksyllä työt uhkasivat loppua, työkkäri pisti ovensa kiinni aloitettuani iltalukion ja mä jouduin jäämään tyhjän päälle, eli käytännössä putoamaan täysin Jumalan varaan. Ei autattanut kuin luottaa, että kyllä mä selviän. Ja niin sitä selvittiinkin. Se kaikkein pahin mahdollinen skenaario, jota mä olin pelännyt, tapahtui. Ja silti mä selvisin. Jumala kantoi kuitenkin ja elämä jatkui, vaikka suunnasta ei mulla ole vielä hajuakaan.

Syksyn tapahtumat saivat ajattelemaan elämäni suuntaa. Mikä on oikeasti minulle merkityksellistä ja tärkeää. Jostain syystä luulin tietäväni jopa Jumalaa paremmin, mikä minun suuntani on ja millaista polkua minun kuuluu kulkea. Siitä heittäytymisen taidosta olikin tullut suunnitelmiin kompastumista. Mun rakentamat turvakaaret eivät vain sittenkään kestäneet elämän arvaamattomuutta ja sattumaa. Jumala antoi mun yrittää aika kauan puskea läpi, mun omia suunnitelmia, vaikka niiden ei sitten ollutkaan tarkoitus toteutua, ainakaan juuri nyt.

Syksy toi mut myös lähemmäksi Jumalaa. Sai mut nauttimaan ja arvostamaan taas sitä tukiverkkoa, joka seurakunnasta löytyy. Oli mahtavaa laulaa yhdessä yhteislaulua ja yhtyä Isä meidän -rukoukseen. Ja vaikka tulevaisuus on epävarmaa ja ympärillä myrskyää, mä tiedän nyt seisovani turvakalliolla, jota tämä maailman myrskyt ei mun jalkojeni alta voi murentaa.

Runnergirl

Kuka mä olen, kysytään. Ja mä vastaan, vaikken itsekkään ole varma:

Mä olen sellainen juoksijatyttönen tai oikeastaan vaimoke jo. Sellainen, joka uskoo askeleitaan kannattelevan Jumalan olemassaoloon. Sellainen juoksija, joka välillä pysäyttää kellon, hidastaa askeleita ja ihailee kaunista maisemaa.

Minne mä sitten juoksen tässä valmiissa maailmassa? 

Mä juoksen ehkä eteenpäin, kohti tulevaa. Välillä askel kulkee liian vauhdikkaasti alamäessä ja nilkka nyrjähtää. Silloin mä pysähdyn hetkeksi miettimään mihin mun kuuluisi mennä.

Mä juoksen usein vailla suuntaa. Kurkotan kohti tähtiä ja kuuta ja petyn, kun en saavuttanutkaan sitä, mitä haluaisin. Toisinaan mä jatkan juoksemista, vaikka sattuu ja ylämäki hidastaa vauhtia. Mä olenkin sellainen sitkeä juoksija, joka juoksisi vaikka suon läpi, jotta saisi unelmistaan edes hetkeksi kiinni. 

Mä myös juoksen usein suunapäänä. Mä kuulemma hosun liikaa, juoksen liian lujaa ja uuvutan itseni. Toiset ihmettelevät, mihin mulla on aina kiire, kun en osaa pysähtyä ollenkaan ja kaikkialle pitäisi ehtiä sinkoilemaan.

Mä juoksen karkuun, pakoon lopullisuutta ja päätöksen tekoa. Mä juoksen pakoon ikävää maailmaa, ahdistusta, masennusta ja pelkoa. Mä haluan poispäin siitä, mikä jo taakseni jäi.

Mä juoksen, koska mulla ei ole paikkaa eikä oikein suuntaakaan.

Mulle juokseminen on keino selvitä. Lenkki aikaa pohtia sitä, kuka mä todella olen ja miksi mä haluan tulla. Lenkillä kelataan elämää, mielessä kaikuvat askeleet.

Mä juoksen kehoa kuntoon. Parannan hapenottokykyä, kasvatan reisilihaksia ja kestävyysvoimaa.

Juostessa mä pääsen aina itseni voittajana maaliin.