Poskiontelopöpö

Mitä kuluneeseen viikkoon on kuulunut? No koulua! (ja sairastamista) Oon varmaan ihan lusmu opiskelija, kun tuun kipeeksi pari päivää koulujen alun jälkeen. Stressi ja epäonnistunut unirytmin siirto vain antoivat jollekin koulun nurkissa lymyävälle pöpölle taas mahdollisuuden. Ja ai että mä taas muistin kuinka inhoan sairastamista. Kaikkea siinä. Enää ei auta mitkään kuuman mehun ryystämiset ja Disney-leffat. Nenä vuosi solkenaan ja räkä löysi jotenkin kummalisesti tiensä aina sinne poskionteloon ja sitten loppu olikin soutamista ja huopaamista särkylääkkeiden, kurkkupastillien ja nenäsuihkeiden kanssa. Eikä kauheasti lohduttanut maata kotona kuolleena sängyssä, kun samalla opettajat hiillostavat jo lisätehtävillä pienryhmäpoissaolojen vuoksi. No mä selvisin kuitenkin raahautumalla kuumeisena laskemaan pari pakollista lääkelaskua ja keräämään siitä kaksi suoritusmerkintää taskuun. No ei siinä mitään järkeä ollut, mutta ainakin valmistun ajallani.

Tuossa kuumeisena ja lisätehtävistä kiukkuisena tuli pohdittua sitä kuinka nykyään tuntuu olevan valloillaan niin töissä kuin kouluissa ajatus siitä, että sairastaminen ja varsinkin sen vuoksi kotiin jääminen ei ole hyvä asia. Läsnäolo tuntuu olevan joka sekuntilta niin tärkeää, että jopa oma hyvinvointi jää kakkoseksi.

Aikanaan en jäänyt kotiin kuin äärimmäisestä pakosta. Paiskin hommia särkylääkkeen voimalle, koska uskoin jokaisen opetettavan asian olevan niin tärkeä, että yksikin poissaolo voisi pudottaa minut täysin kärryiltä. No eihän se ihan näin mene. Usein se etten ehtinyt heti sairastaa, johti siihen että sairastin myöhemmin enemmän ja pidemmän aikaa kuin olisi tarvinnut. Jälkitaudit eivät oikeasti ole kivoja. Nykyään luotan omaan kehooni ja heti pienestäkin flunssasta yritän mahdollisuuksien mukaan levätä ja nukkua paljon. Usein jo yhdet pidemmät yöunet auttavat ja poissaolojakaan ei tarvita. Jos taas olen kuumeessa, jään kotiin ja lepään, jotta muut eivät saisi tartuntaa ja keho oikeasti toipuisi kunnolla. Kuume on yhtä iso rasite elimistölle kuin maratonin juokseminen, joten en todellakaan halua kuormittaa sitä yhtään enempää juoksemalla kipeänä luennoilla.

Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Nytkin lääkehoitoon kuuluvien matikan osuuksien uoritusmerkinnät oli vain pakko puertaa läpi nyt tai sitten keväällä pyöritellä peukkuja, kun toisen vuoden opinnoissa ei pääse ainakaan harjoitteluihin, jos lääkelaskutentit on tekemättä. Onneksi pääsin autokyydillä oven eteen ja koulussa oli lounaana kurkkukipuiselle täydellistä kukkakaalikeittoa.

Multa jäi Rauli-myrskyt kokematta ja mökin syyskauden lopettamiset näkemättä, kun viikonlopun lähinnä pötköttelin sohvalla, mutta levolla sain itseni kuntoon (pientä nuhaa luukuun ottamatta).

Älä masennu syksyn tuulista

Mun haaveissa me oltaisiin menty mökille nauttimaan auringosta, uimisesta ja viimeisistä lomapäivistä. Mutta sitten tuli syksy. Aurinko vaihtui vesisateeseen ja helteet kylmyyteen, villasukkiin ja tuulitakkiin. Ja mun mielessä vain pyöri: Eihän sen vielä pitänyt tulla!

Olen aikaisempina vuosina laittanut väen väkisin sen uutukaisen villapaidan päälle aina ensimmäisenä koulupäivänä ja hikoillut sitten koko päivän kuin pieni sika siitä hyvästä. Olen pakannut koulureppun valmiiksi jo heinäkuussa ja odattanut ensilunta, kuura-aamuja ja pakkasöitä niin kauan, että olen saanut pelätä, ettei tänä talvena tulekaan lunta. Syksy on osannut aina ennen odotuttaa itseään. Tänä vuonna kaikki on kuitenkin toisin. Tuntuu kuin olisin vasta saanut puettua ne kesähousut ja rimpsutopin päälleni, kun jo kylmyys ja arki iskevät päälle. Iskee paniikki. Mä en ole valmis vielä menemään kouluun, enkä nukkumaan ennen kahtatoista, syömään säännöllisesti saatika heräämään kukonlaulun aikaan tai avaamaan opintorekisterin, tabulan tai lukkarikoneen. Mä en halua, että kesä loppuu vielä!

Oma mieli on siinä suhteessa kummallinen, että yhtäkkiä kaikki se, mitä vielä keäkuussa odotin muuttuukin ahdistavaksi. Kliinisen hoitotyön rästiin jäänyt tentti ei jaksa kiinnostaa. Oma ala tuntuu tyhmältä. Kiukuttelen miehelle, bussikuskille ja naapurille koulun alusta. Vitkutan opiskelijakortin uuden tarran hankkimista ja vajoan itsesäälistä sohvannurkkaan tuijottamaan turhia kissavideoita ja syömään suklaata. Mun elämä tuntuu kamalalta ja turhalta. Sitten mies muistuttaa siitä raittiista ulkoilmasta ja kameran latautuneesta akusta ja kas kummaa mun mieliala pomppaa pilviin yhden valokuvausreissun jälkeen ja saa syksynkyn näyttämään paljon valoisammalta.

Sen kuvausreissun voimin jaksoin avata koulusähköpostin ja innostua laskemaan nestetasapainolaskuja tenttiä varten.

Miten teidän syksy on lähtenyt käyntiin?

Tule sellaiseksi kuin olet

Näin minulle sanottiin eräässä nuortenleirin opetussessiossa. Lausahdus, elämänneuvo (miksi sitä nyt nyt pitäisikään kutsua) jäi mieleeni, koska se kertoo mielestäni jotain oleellista siitä kuinka olla omaitsensä.

Kävin eilen katsomassa ihanan Kerro minulle jotain hyvää (Me before you) elokuvan. Se pohjautuu Jojo Moyesin samannimiseen kirjaan. Kirjailijalta olen aikaisemmin lukenut yhden toisen opuksen, josta tykkäsin erittäin paljon. Itse sain kuitenkin leffakutsun ystävältäni niin yllättäen, etten tätä kirjaa ehtinyt käsiini saada, mutta toisaalta jopa hyvä niin. Usein sitä kirjan luettuaan pettyy elokuvaan ja näin jälkikäteenkin luettuna kirja voi avata jotain aivan uutta ja olla samalla hyvä. Kirjaa lukemattakin elokuva oli mielestäni aivan ihana, vaikka hyvin surullinen ja paljon ajatuksia herättävä.

Vaikka elokuvan pääasiallinen aihe taisi pohjautua rakkauteen, joka voi muuttaa toisen ihmisen ja elämän peruskysymyksiin siitä, kuka saa päättää kenenkin elämästä ja kuolemasta, minulle se myös kertoi rohkeudesta olla juuri se omaitsensä. Päähenkilö Louisa oli värikkäästi pukeutuva, hymyä täynnä oleva nuori nainen, joka ei oikein aina sopinut brittiläistä aksenttia puhuvien linnoissa häitään viettävien seurapiiriläisten muottiin. Mutta se ei näyttänyt haittaavan tätä nuorta naista yhtään. Jollain tapaa itse jopa kadehdin ja samalla samaistuin tuohon lapsenomaiseen innostukseen tarttua uusiin mahdollisuuksiin ja iloita niistä täysillä. Louisan kauhu kokeilla snorklaamista elämänsä ensimmäistä kertaa ja sen jälkeinen riemu siitä kuinka kivaa sukeltaminen olikaan oli jotain, mitä ei voinut hymyilemättä katsoa.

Huonon laadun kera, 60-luvun teemajuhlista. Voisimpa useamminkin pukeutua näin!

Mä kirjoitin edellistä blogia nimellä Courage to be just me, eikä se nimi voisi paremmin tähänkään tekstiin sopia. Silloin haaveilin siitä rohkeudesta olla omaitseni. Olin lähtenyt tielle, jossa opin vain vihaamaan sitä millainen olin. En hyväksynyt omaa kehonmuotoani enkä luennettani. Pelkäsin, etten riittäisi minuna muille, vaikka eniten en riittänyt itselleni. Nuoruudessa kuuluukin olla epävarma ja varmuus tulee usein ajan kanssa. Samalla tulee myös aikuisuus, johon minä ainakin yhdistän jäykkyyden, rauhallisuuden ja jonkinasteisen tunteettomuuden tai tunteiden näyttämättömyyden. Hyvin usein aikuisuus vie mukanaan sen spontaaniuden ja innon, joka näkyy pienillä lapsilla. Ei enää uskalletakaan olla itsejämme vaan yritetään käyttäytyä niin ettei kenenkään tarvitsisi hävetä. Aikuisuus jopa yhdistetään tylsyyteen. Onneksi näin ei tarvitse olla, sillä muuten en varmasti haluaisi aikuistua ikinä. Olisi ihanaa saada olla luonnonlapsi vielä vanhana mummonakin.

Kalareissulla innoissaan.

Liian usein jumitun siihen, mitä muut ajattelevat. Jos etsisin aina kaikkien hyväksyntää olemiselleni tai tekemisilleni, saisin etsiä sitä koko loppuelämäni. Viimeksi pari päivää sitten hermostuin, kun en löytänyt sopivaa päällepantavaa sovittuun tapaamiseen, jossa minun oli tarkoitus vaihtaa muutama sana valokuvauskurssista ja hakea voittamani haalarimerkki. Pienestä jutusta tulikin iso ongelma. En voinut laittaa norsuhousuja, koska en halunnut antaa itsestäni mitään hippikuvaa, enkä pikkiä paitaa, etten olisi liian pinkki ja lopulta päädyin reikäfarkkuihin, joita kaduin jo matkalla solulle, koska pelkäsin, etten näytä tarpeeksi fiksulta. Kaikki nuo vaatteet olivat kuitenkin rakkaita ja ihania minulle, mutta minua pelotti mennä omine vaateineni tapaamaan uutta ihmistä, etten vain antaisi hänellä huonoa kuvaa siis sitä kuvaa itsestäni millainen todella olen. Nyt naurattaa, vaikka silloin tuo oli ihan "oikea ongelma".

Ruokapöydässä joku naurattaa.

Hassu sattuma, että muutama päivä myöhemmin istun leffateatterissa katsomassa elokuvaa, jossa päähenkilö laittaa musta-keltaraidalliset sukkahousut jalkaan iloiten, ja mietin, mikä estää minua tekemästä samoin.

PS. Tässä postauksessa tehtiin historiaa. Nyt mun naama on netissä.