Aina ei jaksa auttaa

Keskiviikkona törmäsin hassuun tunteeseen. Olin väsyneen ja kiireisen harjoittelupäivän jälkeen lähtenyt kaupungille rentoutumaan ja tapaamaan ystäviä. Perillä eteeni tuli nuori mies kerjäämään rahaa. Ajattelin, että raha ei olisi se oikea apu tähän tilanteeseen. Stereotyyppisesti oletin, että hän käyttäisi sen viinaan, tupakkaan tai kovempiin aineisiin. Pelkäsin myös, että pankkiautomaatilla voisin tulla ryöstetyksi, jos nyt lähtisin nostamaan rahaa tälle miehelle. Nykyään kun harvoin tulee kannettua käteistä mukanaan. Olisin toki voinut neuvoa hänet sosiaalipalvelujen ja diakonia-avun piiriin rahan antamisen sijaan. Tai olisin voinut istua alas, kuunnella ja katsoa hänen tilannettaan yhdessä. Mutta en yksinkertaisesti jaksanut juuri silloin auttaa ketään. Harmitti, miksi ihmeessä minun piti olla se ihminen, jolta tämä minulle tuntematon pyytää apuaan juuri sinä iltana! Oma mukavuuden halu ja liian isot epäluulot voittivat, enkä tehnyt mitään sen ihmisin hyväksi. Kävelin vain pois, toivoen, että minun ei tarvitsisi auttaa tai huomioida ketään.

Jälkeenpäin tuosta tapahtumasta jäi huono-omatunto. Eikä ihmekään. Ei toisen hädän katsominen sivusta ole koskaan helppoa. Saati sitten huomata toimivansa todella itsekkäästi ja myöntää olevansa joissain tilanteissa todella ennakkoluuloinen. Tuli myös todella tekopyhä olo, ja minä sanon itseäni vielä kristityksi.

Tuona iltana myös ymmärsin oman työni varjopuolen. Kun auttaa muita päivästä toiseen, kuuntelee, ymmärtää, pitää heikomman puolta, ottaa vastaa omaisten valituksen, potilaan kuoleman pelon ja saattaa omaiset vainajan luo kylmiöön, ei vaan kertakaikkiaan jaksa olla se auttava ja ihana vielä siiviilissäkin. Tuntui kurjalta ja itsekkältä. Onko mulla auttamisessa jokin kiintiö, joka juuri silloin tuli täyteen? Toivottavasti ei!

Ehkä mun ammatillinen kasvu on vielä vaiheessa ja joskus työelämässä jaksan olla auttaja ja ymmärtäjä myös työelämän ulkopuolellakin. Mä toivon sydämestäni, että minä en omalla väsymykselläni pilannut tämän ihmisen päivää tai koko elämää. Ehkä jo ensikerralla mä uskallan avata kukkaroni apua tarvitsevalle tai kuunnella toisen murheita edes hetkisen.