Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kohtaaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kohtaaminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Aina ei jaksa auttaa

Keskiviikkona törmäsin hassuun tunteeseen. Olin väsyneen ja kiireisen harjoittelupäivän jälkeen lähtenyt kaupungille rentoutumaan ja tapaamaan ystäviä. Perillä eteeni tuli nuori mies kerjäämään rahaa. Ajattelin, että raha ei olisi se oikea apu tähän tilanteeseen. Stereotyyppisesti oletin, että hän käyttäisi sen viinaan, tupakkaan tai kovempiin aineisiin. Pelkäsin myös, että pankkiautomaatilla voisin tulla ryöstetyksi, jos nyt lähtisin nostamaan rahaa tälle miehelle. Nykyään kun harvoin tulee kannettua käteistä mukanaan. Olisin toki voinut neuvoa hänet sosiaalipalvelujen ja diakonia-avun piiriin rahan antamisen sijaan. Tai olisin voinut istua alas, kuunnella ja katsoa hänen tilannettaan yhdessä. Mutta en yksinkertaisesti jaksanut juuri silloin auttaa ketään. Harmitti, miksi ihmeessä minun piti olla se ihminen, jolta tämä minulle tuntematon pyytää apuaan juuri sinä iltana! Oma mukavuuden halu ja liian isot epäluulot voittivat, enkä tehnyt mitään sen ihmisin hyväksi. Kävelin vain pois, toivoen, että minun ei tarvitsisi auttaa tai huomioida ketään.

Jälkeenpäin tuosta tapahtumasta jäi huono-omatunto. Eikä ihmekään. Ei toisen hädän katsominen sivusta ole koskaan helppoa. Saati sitten huomata toimivansa todella itsekkäästi ja myöntää olevansa joissain tilanteissa todella ennakkoluuloinen. Tuli myös todella tekopyhä olo, ja minä sanon itseäni vielä kristityksi.

Tuona iltana myös ymmärsin oman työni varjopuolen. Kun auttaa muita päivästä toiseen, kuuntelee, ymmärtää, pitää heikomman puolta, ottaa vastaa omaisten valituksen, potilaan kuoleman pelon ja saattaa omaiset vainajan luo kylmiöön, ei vaan kertakaikkiaan jaksa olla se auttava ja ihana vielä siiviilissäkin. Tuntui kurjalta ja itsekkältä. Onko mulla auttamisessa jokin kiintiö, joka juuri silloin tuli täyteen? Toivottavasti ei!


Ehkä mun ammatillinen kasvu on vielä vaiheessa ja joskus työelämässä jaksan olla auttaja ja ymmärtäjä myös työelämän ulkopuolellakin. Mä toivon sydämestäni, että minä en omalla väsymykselläni pilannut tämän ihmisen päivää tai koko elämää. Ehkä jo ensikerralla mä uskallan avata kukkaroni apua tarvitsevalle tai kuunnella toisen murheita edes hetkisen.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Ihan lapsenkegissä

Kesätyöt on viittä vaille tehtynä ja tentit onnellisesti lusittu loppuun. Samalla kun olen koulussa saanut ylpeillä kudeseheyden vitosesta, olen töissä saanut huomata olevani hoitajana vielä ihan lapsenkengissä. Ihmisten kohtaaminen on välillä tosi vaikeaa ja tuntuu hämmentävältä, että niinkin yksikertainen asia kuin läsnäoleminen voi joskus olla ylitsepääsemättömän haastavaa ja hyvää tarkoittaenkin loukata toista melkein huomaamattaan.


Kohtaan töissä lähes joka päivä uuden ihmisen. Välillä se on hauskaa vaihtelua, mutta usein myös raskasta, sillä koskaan ei tiedä kuka siellä vastassa on tai millaiseen elämäntilanteeseen pitäisi yhtäkkiä kyetä sukeltamaan. Olen saanut oppia, että ei ole mikään taito tai temppu kohdata miellyttävä ja ystävällinen ihminen, joka muistaa kiittää ja kehuukin ihanaksi vielä kaiken päälle. Taitavampaa on kohdata sellainen ihminen, joka ei apua arvosta ja käyttäytyy epäystävällisesti. Vaikeakin ihminen tarvitsee rinnalleen kiukkujen kuuntelijan. Eikä se ihminen usein edes ole pohjimmiltaan vaikea, häntä on saattanut vain elämä kolhia hieman liikaa. Temppu on siinä että kaikkien loukkauksienkin jälkeen on valmis seisomaan rinnalla eikä lähdekään tilanteesta pois ja jätä toista yksin kohtaamaan negatiivisia tunteita. Kai siinä pilee se avain kohdata toinen ihminen ihmisenä.


Täytyy kyllä myöntää, että kuukausi Mummon Kammarilla on opettanut minulle paljon enemmän kohtaamisesta kuin ammatillisen vuorovaikutuksen kurssi koskaan. Toki jotain teoriajuttuja olen pystynyt käytäntöönkin soveltamaan (että ei se koulu ihan turhaakaan ole), mutta se kyllä todellakin pitää paikkansa, että kaikkea ei kirjoista lukemalla pysty oppimaan. Olenkin tästä käytännön kokemuksesta hurjan kiitollinen. Toivottavasti musta tulisi joskus se sairaanhyvä hoitaja, näidenkin kokemusten saattelemana.


Kesätöistä jäi myös käteen omista isovanhemmista ja vanhemmista huolehtiminen. Koska nykyinen vanhustenhoito on yksi niistä asioista, joista paljon säästetään, tarvitaan vapaaehtoisia ja läheisiä entistä enemmän ikäihmisen arkeen. Toisille voi tuntua vieraalta ajatukselta käydä vaikka kävelyllä mummonsa kanssa ja toisille taas tällainen tuntuu itsestään selvätä. Mua on kuitenkin harmittanut oma väliinpitämättömyys omia isovanhempia kohtaan. Omat jutut ja oma perhe ajaa usein edelle, eikä aika tuntunut koskaan riittävän edes soittamiseen. Kesätyö sai kuitenkin miettimään omaa vanhuuttaan ja sitä haluaisinkin itse olla päivät sisällä yksinäni. Tajusin, että mulla ei saa olla niin kiire, etten pappaa ehtisi käydä katsomassa tai vaarille ja mummolle soitella aina silloin tällöin. Heidänkin elämä on kuitenkin lyhyt, enkä haluaisi joutua katumaan sitä, etten silloin käynyt moikkaamassa, kun oli vielä mahdollisuus.


Toinen pohdituttanut oivallus liittyy oman menneisyyden käsittelyyn. Muistisairas ihminen usein elää tätä nykyhetkeä ja mennyttä hetkeä päällekäin. Sairaus saattaa palauttaa mieleen niitä selvittämättöminä riitoja ja maton alle lakaistuja ongelmia selvitettäväksi ennen kuolemaan. Silloin on ikään kuin pakko oikaista menneet ihmisuhdesolmut suoriksi. En ole enne ajatellutkaan kuinka tärkeä asia mielenterveydelle on se, ettei mitään jäisi selvittämättä. Selvittämätön riita ei välttämättä häiritse elämääni nyt, mutta viimeistään vanhana se täytyy joka tapauksessa kohdata, joten ehkä se on huomattavasti helpompaa hoitaa heti alata pois ja selvittää niin hyvin kuin mahdollista.


Tällaisten vakavien pohdintojen päätteeksi onkin hyvä fiilistellä jo etukäteen edessä häämöttävää lomaa. Kivaa kesälomaa teillekin!