Kesätyöt on viittä vaille tehtynä ja tentit onnellisesti lusittu loppuun. Samalla kun olen koulussa saanut ylpeillä kudeseheyden vitosesta, olen töissä saanut huomata olevani hoitajana vielä ihan lapsenkengissä. Ihmisten kohtaaminen on välillä tosi vaikeaa ja tuntuu hämmentävältä, että niinkin yksikertainen asia kuin läsnäoleminen voi joskus olla ylitsepääsemättömän haastavaa ja hyvää tarkoittaenkin loukata toista melkein huomaamattaan.
Kohtaan töissä lähes joka päivä uuden ihmisen. Välillä se on hauskaa vaihtelua, mutta usein myös raskasta, sillä koskaan ei tiedä kuka siellä vastassa on tai millaiseen elämäntilanteeseen pitäisi yhtäkkiä kyetä sukeltamaan. Olen saanut oppia, että ei ole mikään taito tai temppu kohdata miellyttävä ja ystävällinen ihminen, joka muistaa kiittää ja kehuukin ihanaksi vielä kaiken päälle. Taitavampaa on kohdata sellainen ihminen, joka ei apua arvosta ja käyttäytyy epäystävällisesti. Vaikeakin ihminen tarvitsee rinnalleen kiukkujen kuuntelijan. Eikä se ihminen usein edes ole pohjimmiltaan vaikea, häntä on saattanut vain elämä kolhia hieman liikaa. Temppu on siinä että kaikkien loukkauksienkin jälkeen on valmis seisomaan rinnalla eikä lähdekään tilanteesta pois ja jätä toista yksin kohtaamaan negatiivisia tunteita. Kai siinä pilee se avain kohdata toinen ihminen ihmisenä.
Täytyy kyllä myöntää, että kuukausi Mummon Kammarilla on opettanut minulle paljon enemmän kohtaamisesta kuin ammatillisen vuorovaikutuksen kurssi koskaan. Toki jotain teoriajuttuja olen pystynyt käytäntöönkin soveltamaan (että ei se koulu ihan turhaakaan ole), mutta se kyllä todellakin pitää paikkansa, että kaikkea ei kirjoista lukemalla pysty oppimaan. Olenkin tästä käytännön kokemuksesta hurjan kiitollinen. Toivottavasti musta tulisi joskus se sairaanhyvä hoitaja, näidenkin kokemusten saattelemana.
Kesätöistä jäi myös käteen omista isovanhemmista ja vanhemmista huolehtiminen. Koska nykyinen vanhustenhoito on yksi niistä asioista, joista paljon säästetään, tarvitaan vapaaehtoisia ja läheisiä entistä enemmän ikäihmisen arkeen. Toisille voi tuntua vieraalta ajatukselta käydä vaikka kävelyllä mummonsa kanssa ja toisille taas tällainen tuntuu itsestään selvätä. Mua on kuitenkin harmittanut oma väliinpitämättömyys omia isovanhempia kohtaan. Omat jutut ja oma perhe ajaa usein edelle, eikä aika tuntunut koskaan riittävän edes soittamiseen. Kesätyö sai kuitenkin miettimään omaa vanhuuttaan ja sitä haluaisinkin itse olla päivät sisällä yksinäni. Tajusin, että mulla ei saa olla niin kiire, etten pappaa ehtisi käydä katsomassa tai vaarille ja mummolle soitella aina silloin tällöin. Heidänkin elämä on kuitenkin lyhyt, enkä haluaisi joutua katumaan sitä, etten silloin käynyt moikkaamassa, kun oli vielä mahdollisuus.
Toinen pohdituttanut oivallus liittyy oman menneisyyden käsittelyyn. Muistisairas ihminen usein elää tätä nykyhetkeä ja mennyttä hetkeä päällekäin. Sairaus saattaa palauttaa mieleen niitä selvittämättöminä riitoja ja maton alle lakaistuja ongelmia selvitettäväksi ennen kuolemaan. Silloin on ikään kuin pakko oikaista menneet ihmisuhdesolmut suoriksi. En ole enne ajatellutkaan kuinka tärkeä asia mielenterveydelle on se, ettei mitään jäisi selvittämättä. Selvittämätön riita ei välttämättä häiritse elämääni nyt, mutta viimeistään vanhana se täytyy joka tapauksessa kohdata, joten ehkä se on huomattavasti helpompaa hoitaa heti alata pois ja selvittää niin hyvin kuin mahdollista.
Tällaisten vakavien pohdintojen päätteeksi onkin hyvä fiilistellä jo etukäteen edessä häämöttävää lomaa. Kivaa kesälomaa teillekin!
