Opiskelumotivaatiota elvyttämässä

Keskivaiheen opinnot ja keskivaiheen motivaatio-ongelmat. Heti alusta koulu on tuntunut aika puulta. Kolmosia on silti pukannut niistä tenteistä joihin olen oikeasti panostanut kuin myös niistä tenteistä joihin en ole lukenut juuri mitään. Sisätauteja, farmakologiaa, kirurgiaa, säteilysuojelua ja sitä ihka ihanaa pbl:ää. Lukemista on ollut enemmän kuin tarpeeksi ja muutaman kirjoitusviestinnän tehtävän olen suosiolla siirtänyt myöhempään kevääseen (niissä kun ei ollut palautuspäivämääriä...).

Täytyy kyllä sanoa, että sen minkä ensimmäisenä vuonna taakseen jätti, sen tänä vuonna on edestään löytänyt. Moneen aiheeseen tarvitaan paljon viime vuoden tietoja. Erityisesti anatomiasta, nestehoidosta ja erilaisten termien muistamisesta on ollut hyötyä. Samalla olen vihdoin oppinut munuaisesta ne minulta uupuvat tiedot kuten reniini-angiotensiini-kierron.

Tähän kevääseen on mahtunut opon tapaaminen ja opintojen suunnittelua. Lukihäiriöstä huolimatta olen pärjännyt todella loistavasti opinnoissani. Töitä olen saanut tehdä paljon, mutta kun keskiarvo hiipii lähelle nelosta, en voisi olla itseeni tyytyväisempi. Opintojen jatkokaan ei enää mietitytä, vaikka kätilön työhön haluan edelleen suunnata. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, joista oikeastaan molemmat tuntuvat hyviltä vaihtoehdoilta ja kummassakin saan kätilön sekä sairaanhoitajan pätevyyden.  

Nyt kuitenkin onnellisesti vietän itsenäisentyön viikkoa lomaillen, mutta samalla tiedostaen kuinka paljon hommaa seuraavaksi viikoksi kertyy, jos tällä viikolla en edes avaa kirjoja. Hiukan hirvittää. Ortopedian ja traumatologian tunnilla koin myös ahaa-elämyksen siitä, että tätä en hoitaja haluaisi tehdä työkseni. Vaikka piikkikammosta olen itseni siedättänyt, irtileikatut raajat tai kolaripotilaan murskautuneen lantion hoitaminen ei tuntunut vain minun jutulta. Joskus näinkin päin, sillä sisätaudeissa olin innoissani lähes joka aiheesta.

Tunneilla istumisen ohella olen ehtinyt hyvin treenaamaan ja piipahtamaan muutamissa haalarikansan pippaloissa. Ja täytyy kyllä tämän oppikokonaisuuden keskeltä sanoa, että onneksi minulla on nykyään enemmmän muutakin elämää kuin koulu.

Kun elämä otti ohjat

Tuntuu ihan siltä kuin edellisestä kirjoituksesta olisi ihan mielettömän pitkä aika. Tammikuu ja kohta helmikuukin ovat hurahtaneet ohitse aivan mieletöntä vauhtia. Vaikka asiaa olisi paljon ja tämän vuoden aikana on ehtinyt jo tapahtua monenmoista uutta, en oikein osaa aloittaa kirjoittamista mistään.

Joulukuussa omat fiilikseni olivat jossain todella pohjalla. Olin ajanut itseni kanssa henkisesti päin seinää. En ollut tyytyväinen elämääni ja tammikuussa olinkin valmis muuttamaan suuntaan. Elämä ehti kuitenkin ensin, sillä heti vuoden vaihteen jälkeen tapahtui jotain, mitä en villeimmissä unelmissanikaan olisi osannut kuvitella mahdolliseksi. Palasin rakkaan harrastukseni pariin.

Jo joulukuussa ystäväni Helinä pyysi minua mukaan treenaamaan tanssillista voimistelua. Meitä kahta onkin aina yhdistänyt tanssi. Yläkouluaikoina tanssimme samassa showtanssiryhmässä. Sen jälkeen olemme tanssineet kansanopistolla baletin alkeita aikuisille suunnatussa ryhmässä ja käyneet kokeilemassa erilaisia joogalajeja. Helinä on ollut meistä se aktiivisempi ja minä tullut sitten perässä kokeilemaan mukana. Ja niin kävi nytkin. Ennen ensimmäisiä treenejä Helinä kuitenkin sairastui ja minun oli punnittava rohkeuteni lähdettävä yksin kokeilemaan uuden joukkueen mukana harjoittelua. Voimisteluaikojen huonot muistut kummittelivat mielessä ja kehno fyysinen kuntoni sekä juuri murtumasta toipuneella jalalla treenaaminen jännittivät, mutta rohkaistuin silti kokeilemaan. Innostuin lajista aivan mielettömästi ja lähdin uudestaan mukaan treenaamaan. Kahden viikon harjoittelun jälkeen valmentajani muistutteli minua kisalisenssistä ja ennen kuin huomasinkaa olin tilaamassa kilpailuasua ja ostamassa tossuja maaliskuussa häämöttäviä kisoja ajatellen.

Vanhoja kisamuistoja

Minulle oli selvää joukkuevoimistelun lopettamisen jälkeen, etten pystyisi enää palaamaan joukkuseeseen. Silloin se päätös oli varmasti fiksu, mutta ajan mittaan lopettaminen alkoi harmittamaan. Kaipasin voimistelua, treenejä ja urheilua. Abivuonna surkuttelin sitä kuinka olen liian vanha aloittamaan uudestaan oikeastaan minkään harrastuksen. Ja loin itselleni sellaisen harhakuvitelman, ettei tässä iässä enää. Toki monen lajin alkeita pääsee kokeilemaan kansanopistoissa ja höntsyryhmiä löytyy, mutta minulle kerran viikossa jotain vähän ei oikein riittänyt. Olin tottunut harjoittelemaan paljon ja tavoitteellisesti ja siksi harmittelin menetettyjä voimisteluvuosia.

Viimeiset viikot olenkin ollut aivan hämilläni ja innoissani tästä mahdollisuudesta päästä jatkamaan voimistelua tanssillisen voimistelun naisten joukkueessa. Mun salainen haave, että vielä kerran pääsisin voimistelemaan ja kisaamaan on toteutumassa, vaikken villeimmissä unelmissanikaan uskonut sen koskaan toteutuvan.  Tuntuu kuin ympyrä sulkeutuisi vihdoin. Lopettaminen silloin monta vuotta sitten tapahtui niin äkisti ja olosuhteiden pakosta, että tämä lajin pariin palaaminen uuden terveemmän suhtautumisen voimin tuntuu voitolta minulle. Minä todella selvisin, eikä voimistelukaan enää tunnu yhtään pahalta, päin vastoin. Olen menettänyt sille sydämeni toistamiseen. Saan ikään kuin jatkaa siitä mihin viimeksi jäin.

Unelmista niiden toteutumisesta innostuneena hankin itselleni tällaista tekemistä

Kilpailuihin valmistautuminen ja oman kunnon nouseminen ovat olleet keväästä sitä kaivuttua mielekästä puuhaa koulun rinnalle. Aloitin ihan nollasta treenaamisen. Notkeus, lihakset ja liikelaajuudet tulee kaikki harjoittelemalla uudestaan. Omista joukkuevoimisteluajoista on onneksi jäljellä periksiantamattomuus ja kova treenimotivaatio. Vaikka kisaamaan olenkin lähdössä, en enää haaveile mitalleista tai huipputasosta. Minulle riittää kisapäivän tunnelman kokeminen uudestaan. Siitä saa aina jotenkin erilaista puhtia suoritukseen, kun kyseessä on jokinlainen kilpailu.

Hämärä peiliselfie onnistuneiden treenien jälkeen

Kun on koko lapsuuteensa rankentanut identiteettinsä voimistelijaksi ja urheilijaksi, siitä luopuminen pakon edessä on ollut tuskallista ja paluu palkitsevampaa kuin olisin arvannut. Vasta nyt ymmärrän, että tämä laji on kaikista kurjista kokemuksista huolimatta se minun juttuni. Eikä siihen voi oikein muuta sanoa, kuin että rakkausdesta lajiin.