Elämän hyllyttämistä

Aamulla juoksin tukka hulmuten kohti bussipysäkkiä. Lenkkareista virtasi kylmä tuuli läpi ja ohuen kevättakin alle olin ilmiselvästi valinnut liian ohuen paidan. Kevät sää on niin petollinen, mutta kun on kevät, oli pakko ottaa käyttöön ne talven vaatekomeron perällä pölyyntyneet lenkkarit ja uutukaiselta tuntuva takki käyttöön. Varsinkin kun eilen olin tuntenut valtavaa epätoivoa katsellessani niitä suuren suuria räntähiutaleita, jotka kastelivat juuri kuivaneen asfaltin. Silloin olin päättänyt, että minähän en talvivaatteisiin tänään palaa, vaikka lenkkarit kastuisivatkin kotimatkalla.

Kevät on mennyt haaveillessa ja suunnitelmat vaihtuneet siihen tahtiin, ettei mieskään taida pysy perässä niiden suhteen. Viimeksi tänään sain villin ajatuksen opiskeluvaihtokuvioistani, jotka jo melkein hautasin tammikuussa. Entä jos sittenkin lähtisin kolmeksi kuukaudeksi harjoitteluvaihtoon vaikkapa Espanjaan tai Portugaliin? Täällä harjoittelupaikkoja on aivan liian vähän ja kun pientä ja vähän suurempaakin matkakuumetta olen potenut jo pidemmän aikaa, ei luovuttaminen vaihtoonlähdön kanssa olisi ehkä se mielekkäin vaihtoehto. Omia haaveita haudatessa vain usein katkeroituu jälkeenpäin. Miksi on niin vaikeaa heittäytyä ja kokeilla jotain uutta, mistä on pitkään jo haaveillutkin? Mikä on se voima, joka saa asiat sitten kun tai ehkä joskus tasolle useiksi vuosiksi jopa loppuelämäksi?

Kliseistä ehkä, mutta elämä on liian lyhyt odottamaan hyllyllä oikeaa hetkeä. Silloin kun kevättakista ja lenkkareista pystyy nauttimaan, pitää ottaa kaikki irti. Vaikka huomenna takatalvi palaisi ja joutuisin kaivamaan komerosta juuri sinne pakaamani talvikengät takaisin, tänään nautin lenkkareista ja keväisestä auringosta.