Että saisin virtaa

Kun on niin väsynyt, että nukahtaa vessanpytylle ja saa pelätä loppuillan peräpukamia, asiat ovat huvittavalla tavalla rempsallaan. Kätilökoulutuksen esivalintaosuuden tulokset olivat karvas pettymys. Niin kovasti olisin koulutukseen halunnut. Nyt kävi kuitenkin näin ja hammasta purren yritän ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. Vaikka samalla tekeekin mieli näyttää taivaan suuntaa keskisormea, enhän mä tätä näin suunnitellut.

Fyysinen ja henkinen väsymys kulkevat usein käsi kädessä, vaikka tällä hetkellä itsellä ne johtuvat täysin eri syistä. Kun silmät lupsuvat uuden allergialääkkeen vaikutuksesta, alkaa väkisinkin stressata ja väsyttää oma saamattomuus ja päikkäreiden vuoksi katoava aika. Samalla minulla tuntuu taas tuttuun tapaan olevan liian monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Elän kuin omassa Temptation Islandilla, jossa tartun jokaiseen houkuttavalta tuntuvaan tarjoukseen, osaamatta sanoa ei kyläilyille, keikkatyötarjouksille ja erinäisille projekteille. Ja kun viimeisiin kisoissa annoin kaikkeni, väsymys oli taattu seuraavaksi päiväksi.

Vaikka aurinko on ihana asia, tunnen valtavaa syyllisyyttä vetäessäni verhot kiinni, jotta aurinko ei hejastaisi viimeisiä koulutehtäviä minun silmien erottumattomiin tietokoneen näytöltä. On tuntunut vähintäänkin rikolliselta jäädä sisälle kauniina päivinä.

Väsyminen ja uupumus ovat sellaisia tunteita, joita minun on äärimmäisen vaikea itselläni sietää ja hyväksyä. Ärtyneisyys, saamattomuus ja alakulo eivät jotenkin yhtään ole minua. Nykypäivänä valloillaan oleva positiivisuuden ihannointi ei aina edes salli sitä, että joskus kiukuttaa ja väsyttää. Haluaisin ajatella asiat aina positiivisuuden kautta, mutta nyt ei vaan nappaa tai huvita, mutta ehkä ensi viikolla huvittaa jo enemmän.

Toivon seuraavalla viikolla saavani kouluhommat muutamaa tenttiä vaille pulkkaan ja rentoutuvani ennen kesätöiden alkua. En haluaisi taas juosta kesälomaa tukkaputkella läpi, vaan pysähtyä hetkeksi aurinkoon ihan vain ihmettelemään.

Älä tuu droppaan mun tunnelmaa

Keskellä viikkoa taivaalle ilmestyi kaivattu valoilmiö ja samalla ilma viileni usean kymmenen astetta. En koskaan ole kummemmin kiinnittänyt huomiota kaamosmasennukseen, mutta nyt hämmästyin kuinka paljon mielialani parani aurinkoisen sään myötä. Minä taidan tarvita valoa. Riittävän pimeässä oma mieli mustuu niin paljon helpommin.

Olen myös kiinnittänyt huomiota kuinka paljon jatkuvien huonojen uutisten lukeminen, saa mun mielen kääntämään koko tulevaisuuteni ahdistavaksi ja epävarmaksi. Ei mikään ihme, sillä sekä facebookin uutisfiidi, että auton radio kertovat jatkuvasti kuinka millään alalla työllisyys ei ole varmaa, maan talous on jatkuvassa laskusuunnassa, jossain tapettiin taas joku eikä kukaan enää välitä, arvosta eikä rakasta. Harmiksi näitä uutisia ei pääse oikein pakoon kuin muuttamalla Lapin erämaahan ja rupeamalla erakoksi. Kaikkea pahaa ja väärää ei tule lakaista maton alle, mutta ehkä minä ainakin voisin keskittyä vähän enemmän niihin hyviin asioihin, jotta maailma ei näyttäisi niin toivottomalta tapaukselta.

Kuten varmasti on sinne ruudun toisellekin puolelle välittynyt, tämä jalkaepisodi on ollut yksi iso mielialan laskija. Nyt kuitenkin röntgenissä murtuma todettiin parantuneeksi ja pienin askelin olen lähtenyt kävelemään. Kärsivällisyys on ollut kyllä kovassa koulussa, sillä en millään malttaisi vain odottaa ja antaa aikaa toipumiselle. Mutta onneksi ja mun harmiksi aika parantaa. Lihakset ovat kuukaudessa kadonneet lähes olemattomiin ja jos nyt lähtisin juoksemaan, se tuskin veisi toipumista parempaan suuntaan. Onnea on silti kävellä muutama satametriä kodin ulkopulelle ja takaisin. Tuli ihan voittajafiilis.

Mulla on vielä viikko lomaa, ja vaikka nyt pitäisi siis olla lomalla, ajatukset harhailevat kouluun. Keväällä alkava sisätautikirran opintojakso pelottaa aika tavalla. Minua on varoiteltu useaan otteeseen, että se on se vaikein ja rankin osuus. Samalla olen alkanut jännittämään pääsykokeita. Kätilön haaveeni ovat vahvistuneet, mikä on lisännyt paineita onnistua kokeissa. Tiedän, että jo korkeakoulupaikan vastaanottaneena minulla on oikeasti ihan häviän pieni mahdollisuus tulla valituksi, mutta mahdollisuus kuitenkin. Pelkään kuitenkin pettymisen tunnetta, mutta kukapa siitä nauttisikaan. Haluaisin vain niin kovasti päästä vaihtamaan kätilöopintoihin. Vaikka realistisesti minulla ei ole mikään kiire saada sitä paikkaa vielä. Toisen vuoden opinnot kestävät puolitoista vuotta ja ne ovat niin kätilöille, ensihoitajille, terkoille kuin sairaanhoitajille samat. Ehdin siis hyvin hakea seuraavanakin keväänä.

Täytyy vain pitää hyvät välit yläkertaan, ettei kukaan nyt heti veisi tuota aurinkoa pois ja pilaisi mun iloa siitä, että aamupalaa syödessä alkoi aivastuttaa, kun valonsäteet eksyivät meidän keittiön ikkunasta sisään.