Älä tuu droppaan mun tunnelmaa

Keskellä viikkoa taivaalle ilmestyi kaivattu valoilmiö ja samalla ilma viileni usean kymmenen astetta. En koskaan ole kummemmin kiinnittänyt huomiota kaamosmasennukseen, mutta nyt hämmästyin kuinka paljon mielialani parani aurinkoisen sään myötä. Minä taidan tarvita valoa. Riittävän pimeässä oma mieli mustuu niin paljon helpommin.

Olen myös kiinnittänyt huomiota kuinka paljon jatkuvien huonojen uutisten lukeminen, saa mun mielen kääntämään koko tulevaisuuteni ahdistavaksi ja epävarmaksi. Ei mikään ihme, sillä sekä facebookin uutisfiidi, että auton radio kertovat jatkuvasti kuinka millään alalla työllisyys ei ole varmaa, maan talous on jatkuvassa laskusuunnassa, jossain tapettiin taas joku eikä kukaan enää välitä, arvosta eikä rakasta. Harmiksi näitä uutisia ei pääse oikein pakoon kuin muuttamalla Lapin erämaahan ja rupeamalla erakoksi. Kaikkea pahaa ja väärää ei tule lakaista maton alle, mutta ehkä minä ainakin voisin keskittyä vähän enemmän niihin hyviin asioihin, jotta maailma ei näyttäisi niin toivottomalta tapaukselta.

Kuten varmasti on sinne ruudun toisellekin puolelle välittynyt, tämä jalkaepisodi on ollut yksi iso mielialan laskija. Nyt kuitenkin röntgenissä murtuma todettiin parantuneeksi ja pienin askelin olen lähtenyt kävelemään. Kärsivällisyys on ollut kyllä kovassa koulussa, sillä en millään malttaisi vain odottaa ja antaa aikaa toipumiselle. Mutta onneksi ja mun harmiksi aika parantaa. Lihakset ovat kuukaudessa kadonneet lähes olemattomiin ja jos nyt lähtisin juoksemaan, se tuskin veisi toipumista parempaan suuntaan. Onnea on silti kävellä muutama satametriä kodin ulkopulelle ja takaisin. Tuli ihan voittajafiilis.

Mulla on vielä viikko lomaa, ja vaikka nyt pitäisi siis olla lomalla, ajatukset harhailevat kouluun. Keväällä alkava sisätautikirran opintojakso pelottaa aika tavalla. Minua on varoiteltu useaan otteeseen, että se on se vaikein ja rankin osuus. Samalla olen alkanut jännittämään pääsykokeita. Kätilön haaveeni ovat vahvistuneet, mikä on lisännyt paineita onnistua kokeissa. Tiedän, että jo korkeakoulupaikan vastaanottaneena minulla on oikeasti ihan häviän pieni mahdollisuus tulla valituksi, mutta mahdollisuus kuitenkin. Pelkään kuitenkin pettymisen tunnetta, mutta kukapa siitä nauttisikaan. Haluaisin vain niin kovasti päästä vaihtamaan kätilöopintoihin. Vaikka realistisesti minulla ei ole mikään kiire saada sitä paikkaa vielä. Toisen vuoden opinnot kestävät puolitoista vuotta ja ne ovat niin kätilöille, ensihoitajille, terkoille kuin sairaanhoitajille samat. Ehdin siis hyvin hakea seuraavanakin keväänä.

Täytyy vain pitää hyvät välit yläkertaan, ettei kukaan nyt heti veisi tuota aurinkoa pois ja pilaisi mun iloa siitä, että aamupalaa syödessä alkoi aivastuttaa, kun valonsäteet eksyivät meidän keittiön ikkunasta sisään.

Pienessä koossa paljon pelkoa

Huh, nyt on suurimmat reissut reissattu ja vihdoin kotiin asettauduttu. Tämän pienehkön lomani jälkeen palaan töihin, jossa näillä näkymin mun työsopimusta jatketaan, jee!

Mökkeilessä kävimme mustikassa ja siellä törmäsinkin tällaiseen pikkuotukseen hyppyhämähäkkiin. Tarkemmin kotona netissä surfailun jälkeen hämpyn lajiksi paljastuikin nummihämähäkki, joka kuuluu kyllä hyppyhämähäkkeihin. Hämmästyin innostustani aiheesta, sillä pelkään hämähäkkejä yli kaiken. Ehkä tästä tuli tällaista siedätyshoitoa, sillä innostuin kyseisen lajin tutkimisesta ja kuvaamisesta aika tavalla. Mitä kaikkea voikaan oppia!

Opiskeluahdistelut saivat tänään lopun, kun viimein uskalsin soittaa hakijapalveluun ja selvittää, miksi en päässyt kouluun. Oli kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä sen puhelun jälkeen. Englannistahan se oli kiikastunut ja kuulemma tulokseni oli juuri pisteen vajaa sallitun, joten kaukana ei oltu. Lisäksi yksi tarkkavaisuutta vaativa tehtävä oli jäänyt vajaaksi, kun tajusin vasta puolessa välissä, miten se tehtävä kannattaa oikeasti tehdä. Omat pelkoni siitä, etten ole henkisesti sopiva tälle alalle olivat siis täysin turhia. Psykologisesta testistä ja muista oppimisvalmiuksia mittaavista kokeista sain kuulemma todella hyvät pojot. Kuitenkaan se ei riittänyt, sillä vaikka olisin saanut muista osioista täydet yksikin alle sallitun rajan menevä testi kaataa kaiken. Minulle syyn selviäminen oli kuitenkin suuri helpotus, koska englannin osaamiselle voin kuitenkin tehdä jotain. Omiin luonteenpiirteisiini tai muihin ominaisuuksiin itsessäni en taas olisi voinut vaikuttaa. Nyt kun soveltuvuuskoe näytti vihreää valoa psykologisesta, tiedän hakevani tälle alalle ehdottomasti uudestaan ensi vuonna, kun enkkukin on treenattu huippu kuntoon.

Mökkeilyn lisäksi vierailin viikon alussa Kuopiossa, jossa pääsin tutustumaan Itä-Suomen yliopiston ravitsemustieteiden tiedekuntaan. Tätini on tutkijana kyseisessä tiedekunnassa ja kertoi ja esitteli koulua mahdollisuuksien mukaan. Innostui aika tavalla alasta ja kaupungista. Ehkä joskus tuelevaisuudessa jatkan opintojani yliopistossa ravitsemustieteiden parissa. Lisäksi oli inspiroivaa kuulla tädin opintopolusta ja siitä sitkeydestä ja halusta oppia, mikä kyllä kantaa pitkälle. Tätini ei ole koskaan käynyt lukiota ja silti hän nyt työskentelee yliopistolla. Sain paljon kannustusta jatkaa vain sitkeästi, sillä unelma-ammatin eteen kannattaa nähdä vaivaa ja aina se polku ei ole niin suoraviivainen kuin opotunneilla annetaan ymmärtää.


Niin ja niitä muita kuulumisia. Ollaan lomailtu ympäri Suomea. Kilometrejä on tullut autoon huimasti lisää ja minäkin olen päässyt treenaamaan ajamista. Sekään ei enää pelota niin paljon kuin ennen. Penikat vaivaavat ajoittain liikkuessa edelleen. Pahin kipu on selätetty, joten osaan jo hoitaa kipua venyttelyin, joilla se tuntuu lähtevän. Lenkkini ovat pidentyneet ja tunnen jaksavani juosta jo paljon enemmän kuin keväällä. Ruokavalio on matkustamisen ja kesäloman vuoksi hieman muuttunut, mutta en anna sen vaivata (jäätelö ja grilliherkut kuuluvat kesään). Tärkeämpää on syödä säännöllisesti ja muistaa juoda tarpeeksi, vaikka helteitä ei näykään. Parisuhteen osalta ollaan saatu huomata, että yhteisen loman lisäksi myös oma aika tulee tarpeeseen. Tiiviin yhdessäolon lisäksi on tärkeää päästä muutamaksi päiväksi omien kavereiden tai sukulaisten luokse viettämään aikaa. Parin päivän erossa olon jälkeen toista katselee taas ihan eri silmin, eikä joka asiasta tarvitse ärsyyntyä liian usein.

Valokuvaus on ollut isossa osassa kesääni. Kuvia on räpsitty uudella kameralla jo tuhansia. Valokuvauksen lisäksi olen viettänyt kesäiltoja Raamattu kädessä. Haluaisin elvyttää lukemistani ja haaveena olisi saada luettua vuodessa muutakin kuin koulukirjoja. Yhtenä lukuprojektina on tällä hetkellä Tolkienin Hobitti ja Kimmo Takasen Tunne lukkosi. Harmiksi jälkimmäinen on ollut kovassa varauksessa melkein joka kirjastossa. Olisiko teillä jotain hyvää lukuvinkkiä loppukesäksi? Tai kirjaa, joka säväytti teitä. Luen aika laidasta laitaan niin tiede- kuin kaunokirjallisuuttakin aina kiinnostuksen mukaan, joten aihealueellakaan ei niinkään ole väliä.

Se pahin mahdollinen

 Oksettaa, kädet tärisee ja vatsassa lentelee perhosia. Aula on täynnä meitä motivoituneita, innokkaita, mutta samalla hyvin jännittyneitä sairaanhoitajan tutkinto-opiskelijaksi haluavia. Tänne mun on pakko päästä, on soinut päässäni siitä asti, kun sain kutsun valintakokeeseen. Ei ollut ykkösala, mutta opiskelupaikka kelpaisi kuitenkin. Aamu menee sähellyksessä, hälinässä ja lopulta jännitys purkaantuu erilaisiin testeihin ja lyhyisiin kokeisiin. Viisituntinen koeaika häviää hetkessä ja kun ensimmäinen vaihe on ohi huomaan vatsani tarvitsen kipeästi ruokaa. Tunnin odottelun jälkeen listat julkaistaan. Omaa nimeäni ei löydy, vaikka käyn molemmat seinät tarkistamassa. Pettymys on sanoin kuvaamaton. En odottanut lainkaan, että tippuisin jo heti alussa.

Olen jo puolitoista vuotta haaveillut sosiaali- ja terveysalan opinnoista. Valintaa on harkittu tarkkaan ja eri aloja punnittu niin fysioterapeutista kätilöksi asti. Viime syksynä vahvistui haave päästä lukemaan terveydenhoitajaksi ja sen jälkeen mahdollisesti jatkaa ravitsemustieteitä yliopistossa. Ties vaikka joskus minusta tulisi ravitsemusterapeutti! Tänä keväänä harmittelin kovasti hakua, sillä tiesin opiskelukaupungissani olevan kova tunku juuri haluamalleni alalle. Alalle oli vain kaksikymmentä tutkintopaikkaa, ja tuhansien halukkaiden lomasta oli vaikea erottua keskivertopapereilla. Onneksi vaihto B:nä oli sairaanhoitajan koulutus. Nyt paikka ei kuitenkaan auennut kumpaankaan ja se kamalin pelkäämäni asia kävi toteen. Mulle tuli välivuosi.

Itkun ja paniikin jälkeen olen alkanut sulatella uutista ja kehitellä vastausta kysymykseen: Mitäs nyt? Ala kiinnostaa. Sen olen töissä saanut huomata ja kuulla. Kuitenkaan juuri haluamaani kouluun en välttämättä realistisesti tule ensi keväänäkään pääsemään. On pakko harkita myös muiden ammattikorkeiden terveydenhoitajalinjoja. Se tarkoittaisi meidän perheelle hyvin ongelmallista tilannetta. Raha ja tunteet ovat aika tiukilla, jos ollaan jo naimisissa, mutta asutaan erillään. Onhan se kurjaa, mutta elämässä pitää pyrkiä opiskelemaan alaa, joka aidosti kiinostaa, eikä jumittua elämään täällä vain olosuhteiden pakosta.

Jumala ottaa, Jumala antaa. Tällä on varmasti joku tarkoitus, yritän itselleni hokea, vaikka syvällä sisimmässäni jäytääkin pelko ja epävarmuus tulevasta. Laskut ja vuokra pitäisi hoitaa, vaikka opintotukea en saa, ja työpaikan pysyvyydestä ei ole mitään varmuutta. Jumala osasi heittää mut kyllä hankalaan tilanteeseen. Itseasissa juuri sellaiseen tilanteeseen, jossa mun ei auta kuin luottaa, että asiat järjestyy, ja juuri tätä mä eniten pelkäsin. Haluan kovasti kulkea Jumalan viitoittamaa tietä. Tämä se ei nyt ollut, ainakaan vielä. Uudestaan aion ehdottomasti hakea. Nyt syksyllä katsotaan pääsisinkö Helsinkiin tai Turkuun. Diakoniammattikorkeakoulussa olisi syksyn haussa juuri sopivasti monimuotoisena terveydenhoitajan tutkinto haussa. Helsinki kieltämättä jännittää suurena pääkaupunkina, mutta ehkä mun pitää itsekkin jo uskoa, että mä pärjään.

Syksystä en tiedä vielä varmaksi mitään. Toivottavasti työt jatkuu ja ehkä minua odottaa paluu lukiomaailmaan iltalukion kautta korottamaan numeroita ja jatkamaan kemian ja bilsan opinnot loppuun. Johdatusta kaivaten keskityn lenkkeilyyn ja askelkyykkyihin. Kesäkin menee niin nopeasti ohi. Ehkä tämä on se mun hetki kasvaa ja oppia, ettei asiat tapahdu aina niin suoraviivaisesti kuin olisin toivonut.

Välivuosi, here I come!