Älä tuu droppaan mun tunnelmaa

Keskellä viikkoa taivaalle ilmestyi kaivattu valoilmiö ja samalla ilma viileni usean kymmenen astetta. En koskaan ole kummemmin kiinnittänyt huomiota kaamosmasennukseen, mutta nyt hämmästyin kuinka paljon mielialani parani aurinkoisen sään myötä. Minä taidan tarvita valoa. Riittävän pimeässä oma mieli mustuu niin paljon helpommin.

Olen myös kiinnittänyt huomiota kuinka paljon jatkuvien huonojen uutisten lukeminen, saa mun mielen kääntämään koko tulevaisuuteni ahdistavaksi ja epävarmaksi. Ei mikään ihme, sillä sekä facebookin uutisfiidi, että auton radio kertovat jatkuvasti kuinka millään alalla työllisyys ei ole varmaa, maan talous on jatkuvassa laskusuunnassa, jossain tapettiin taas joku eikä kukaan enää välitä, arvosta eikä rakasta. Harmiksi näitä uutisia ei pääse oikein pakoon kuin muuttamalla Lapin erämaahan ja rupeamalla erakoksi. Kaikkea pahaa ja väärää ei tule lakaista maton alle, mutta ehkä minä ainakin voisin keskittyä vähän enemmän niihin hyviin asioihin, jotta maailma ei näyttäisi niin toivottomalta tapaukselta.

Kuten varmasti on sinne ruudun toisellekin puolelle välittynyt, tämä jalkaepisodi on ollut yksi iso mielialan laskija. Nyt kuitenkin röntgenissä murtuma todettiin parantuneeksi ja pienin askelin olen lähtenyt kävelemään. Kärsivällisyys on ollut kyllä kovassa koulussa, sillä en millään malttaisi vain odottaa ja antaa aikaa toipumiselle. Mutta onneksi ja mun harmiksi aika parantaa. Lihakset ovat kuukaudessa kadonneet lähes olemattomiin ja jos nyt lähtisin juoksemaan, se tuskin veisi toipumista parempaan suuntaan. Onnea on silti kävellä muutama satametriä kodin ulkopulelle ja takaisin. Tuli ihan voittajafiilis.

Mulla on vielä viikko lomaa, ja vaikka nyt pitäisi siis olla lomalla, ajatukset harhailevat kouluun. Keväällä alkava sisätautikirran opintojakso pelottaa aika tavalla. Minua on varoiteltu useaan otteeseen, että se on se vaikein ja rankin osuus. Samalla olen alkanut jännittämään pääsykokeita. Kätilön haaveeni ovat vahvistuneet, mikä on lisännyt paineita onnistua kokeissa. Tiedän, että jo korkeakoulupaikan vastaanottaneena minulla on oikeasti ihan häviän pieni mahdollisuus tulla valituksi, mutta mahdollisuus kuitenkin. Pelkään kuitenkin pettymisen tunnetta, mutta kukapa siitä nauttisikaan. Haluaisin vain niin kovasti päästä vaihtamaan kätilöopintoihin. Vaikka realistisesti minulla ei ole mikään kiire saada sitä paikkaa vielä. Toisen vuoden opinnot kestävät puolitoista vuotta ja ne ovat niin kätilöille, ensihoitajille, terkoille kuin sairaanhoitajille samat. Ehdin siis hyvin hakea seuraavanakin keväänä.

Täytyy vain pitää hyvät välit yläkertaan, ettei kukaan nyt heti veisi tuota aurinkoa pois ja pilaisi mun iloa siitä, että aamupalaa syödessä alkoi aivastuttaa, kun valonsäteet eksyivät meidän keittiön ikkunasta sisään.

Kun aurinko paistaa, on helppoa hymyillä

Vapusta alkoikin oikein kesähelteet ja aurinkoa on riittänyt koko työviikon aina viikonloppuun asti. Töissä jaksaa hyvin, vaikka välillä helle pakottaa juomaan vettä enemmän kuin tekisi mieli ja hiki puskee, kun pukeutuminen on aamuisin vielä vähän hukasssa.

Aurinko on houkutellut minutkin kantamaan taas kameraa ahkerasti mukanani. Tietää, että kesä on tullut, kun kameraa käytetään lähes päivittän ja asunto alkaa muistuttaa saunaa. Vaikka ilmojen puoleste lämpöä piisaa ja kesäfiilis näkyy, vielä pitäisi jostain syvältä talvivaatteiden seasta kaivaa motivaatiota koulujuttuihin. Toisin kuin suurinosa akateemisista opiskelijoista, hoitsut jatkavat puurtamista vielä koko toukokuun ja lopettavat lomailun siinä elokuun tienoolla. Näin ainakin meidän koulussa toimitaan. Mutta on valita, sillä tästä alasta mä todella tykkään. Mulla on tänään edessä mikrobiologisten tutkimusten kotitentti, jota alan väkertämään tässä tämän illan aikana, jos vain suinkin kykenen.

Eilisin vietimme ristiäisissä, jossa mieheni toimi kuvaajana ja samalla kertaa juhlimme myös äitienpäivät, kun kerran kotipaikkakunnalla jo valmiiksi vierailimme. Pienen ihmisen ilmeitä on vaikea katsoa hymyilemättä ja heltymättä. Isä kertoilu myös reissukuulumisiaan ja samalla mä tajusin, että Kyproksen lähetysmatkaan on enää kuukausi aikaa. Eikä mulla ole edes matkalaukkua. Reissua varten pitäisi vielä täällä Suomessa kuvata muutama videon pätkä ja editoida ne valmiiksi Sat 7 studiovierailua varten. Enkä ole ihan satavarma, kuinka ehdin kaiken, kun seuraava viikkokin näyttää aika työntäyteisestä kudeseheyden tentti mukaan lukien.

Vappuna tuli lapsekan olo ja ostettiin vappupallot, metrilakua ja jäätelöä. Taisi mennä vähän jo tuhlailun puolelle, mutta sellaista se hyvä sää teettää. Katseltiin myös, kun muutama tuttu kastettiin koskeen. Vaikka lämmintä piisasi, itse en olisi kyllä pystynyt kylmään veteen kastautumaan. Täytyy myöntää, että onneksi en ole teekkari.

Töiden jälkeen olen ollut usein niin puhki, että loppupäivä on tullut lojuttua sohvalla ja syötyä aina paljon makeaa. Huono yhdistelmä syödä makeaa jo valmiiksi väsyneenä. Onneksi mies vähän kuittaili minun loikoiluista ja sain kuin sainkin itseni perjantainiltana juoksulenkille. Teki hyvää, vaikka reidet huusivatkin armoa seuraavana aamuna, kun piti juhlakoroilla kipittää hakemaan äitienpäivätaulu keskustasta ja suunnata kohti ristiäisiä.

Tänään voisin rentoutua hieman ennen seuraavaa viikoa, heti miten kun saan sen tentin kauniisti palautettua Tabalan palautuslaatikkoon.

Viimeistä viedään kesä

On ollu kyllä aika moista hullun myllyä tämä töihin paluu ja iltalukion aloittelu. Myös syksyn arkirytmiin palaaminen on tuonut omat haasteensa. Kiireestä huolimatta olen yrittänyt nauttia näistä lähes koko kesän ainoista lämpimistä hellepäivistä ja imeä itseeni ne viimeisetkin lämpimät auringonsäteet. Sillä välin blogista on tullut hieman hiljainen ja aika kuvapainotteinen. Katsotaan josko syksyn arki saisi myös kirjoitussuonen pulppuamaan.