Kun se vapaus vihdoin koitti

Mieletön jännittäminen ennen itse lakitusta. Haikeutta jättää se kaikki taakse. Kolme vuotta oli kuitenkin minulle nopea, mutta samalla pitkä ja opettavainen ajanjakso. Hyvästi Tyk. Se oli sitten siinä.

Vitsit kun olin kolme vuotta sitten onneni kukkuloilla, kun aamulla netistä löysin nimeni Tampereen yhteiskoulun lukion uusien oppilaiden listalta. Olin päässyt ihan huippu kouluun, jonka tuotemerkkinä komeili ilmaisutaito ja juuri TV:ssä esitetyn Stage musikaalikilpailun voitto. Minä olin loppuun asti ollut lähes varma siitä, ettei harrastuspisteeni ja keskiarvoni kyseiseen kouluun riitä. Toisin kävi. Pääsin sisään heittämällä 259 muun opiskelijan tavoin.

Lukioaikoina opin ehkä eniten itsestäni ja omista rajoistani. Opin nauttimaan vapaa-ajasta ystävien kanssa ja ettei koulussa aina tarvitse pingottaa. Opin myös olemaan keskiverto-oppilas. Tykissä en todellakaan ollut enää se paras. Sain myös huomata, ettei yksityisessä "eliitti" lukiossa kaikki asiat ole paremmin. Kyllä sielläkin kiusataan, jäädään yksin, säästötoimet rajoittavat ja opettajien ammattitaito on välillä hieman kyseenalainen. Joka tapauksessa uskon, että kaikesta huolimatta, se oli paras paikka, jossa minä saatoin kolme vuotta kasvaa ja oppia elämään.

Lukio oli minulle valtava kasvun paikka. Kotikunnasta ison kaupungin lukioon lähteminen oli jo itsessään hyppy tuntemattomaan. Ja kun toisena lukiovuotenani muutin omilleni, sain kokeilla omia siipiäni ihan tosissaan.
Lukion aikana myös aikuistuin. Tein sen, mitä moni ikäiseni tekee vasta kolmekymppisenä. Menin naimisiin. Parisuhteen vakiintuminen, häät ja yhteenmuuttaminen muuttivat niin muiden suhtautumista minuun kuin minun suhtautumista muihin. Elämän prioriteetit menivät uusiksi. Olin aivan eri elämäntilanteessa kuin muut ystäväni, ja se harmittikin välillä.

Viimeinen vuosi oli rankin henkisesti. Tein kovasti töitä, jotta saisin lukioni kolmeen vuoteen mahdutettua. Olin kiukkuinen, väsynyt ja kärttyinen abiturientti, joka oli aivan hukassa itseltään ja jota tulevaisuuden tuoma epävarmuus pelotti. Kirjoitukset kuitenkin selätettiin ja hyvillä arvosanoilla valmistuttiin. Enää minä en hakenut stipendiä hyvästä koulumenestyksestä. Minä sain jotain parempaa. Olin oppinut ottamaan jopa kirjoitukset rennosti ja hyväksymään sen, etten todellakaan osaa kaikkea. Laudaturien sijaan oli kasvanut ja kehittynyt pienestä ja epävarmasta tytöstä aviovaimoksi,  joka tiesi mitä elämältään halusi.

Tykin jälkeen tiesin, etten ikinä halua taiteilijaksi. Rakastan tanssia, laulaa, valokuvata, esiintyä ja kirjoittaa, mutten koskaan halua tulla sellaiseksi taiteilijaksi, millaisen kuvan tämä koulu minulle antoi. Minä en halua tulla kopeaksi, itsekkääksi, enkä tallata muita alleni, jotta voisin menestyä. Minä en halua koskaan ajatella, että se mitä minä tykkään tehdä elämässäni olisi tärkeämpää kuin se mitä muut tekevät. En haluaisi muuttua ihmiseksi, joka katsoo vertaisiaan alaspäin. Toki taiteilija voi olla ilman näitäkin piirteitä. Eikä tarkoitukseni ole sanoa, että taiteella ei olisi mitään arvoa. Koulun antama kuva itsensä ilmaisusta ei vaan aina sopinut minuun, ja se jätti aika vahvan tunteen siitä, että tätä minä en ainakaan halua elämässäni tehdä.

Lauantaina oli haikeuttu ilmassa. En kaipaa koulua ollenkaan, kaipaan niitä ihmisiä joiden kanssa sen kolme vuotta jaoin. Sain paljon ystäviä ja tutustuin hyvin monenlaisiin persooniin ja siksi tuntuu hyvin haikealta todeta, että ehkä me joskus jossain tavataan. Lisäksi on haikeaa myös jatkaa eteenpäin, päästä irti ja hypätä uuteen. Muutos on aina pelottavaa, mutta minä luulen, että tällä hetkellä se on tervetulleempaa kuin kolme vuotta sitten.

Ja yhden ystävän sanoin: "Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti."

Kiitos

Yhtenä maanantaina kuulin aivan mahtavaa opetusta kiitollisuudesta. Itse olen liian usein sellainen murehtija ja etukäteen asioista huolestuva persoona. Olen oppinut jo lapsesta sivuuttamaan onnistumisen ilon olkien kohautuksella ja tarkertumaan liiaksi niihin virheisiin ja vääryyksiin joita itse koen tai toteutan. Omaan huonon itsetunnon ja helposti jään jumiin epäilyksiini itsestäni ja osaamisestani. Minulle kun ei mikään riitä. Ja kun aina haluan olla parempi, unohdan olla tyytäväinen siihen, mitä jo olen ja mitä minulla on.

Sain eräänä huhtikuisena päivältä äidiltäni pyynnön. Hän halusi käyttää sairastelun tuoman luppoajan hyväksi, ja pyysi minua hakemaan kirjakaupasta kirjan nimeltä Tuhat lahjaa. Siinä kirjoittaja aloitti kirjanpitämisen kiitollisuusaiheista. Ideana oli kiinnittää enemmän huomiota arjessa asioihin, joista saattoi olla kiitollinen. Me voisimme yrittää enemmin kiittää kuin pyytä asioita niin Jumalan kuin toistemme edessä. Raamatussa myös jokaista ihmettä edelsi kiitos.

Kirja ei ainoastaan muistuttanut kiitoksesta vaan muutti äitini ajattelutavan ja asenteen elämistä kohtaan. Ja kun hän maanataina kertoi kirjasta, minäkin innostuin. Kiittäminen on niin äärettömän helppoa onnistuessa ja iloisten tapahtumien keskellä, mutta entäs sitten, kun tapahtuu jotain ikävää. Kuinka siitä muka voisi kiittää? Jos uskomme pohjautuu siihen, että Jumalalla on suunnitelmansa jokaisen meidän elämälle ja että se suunnitelma on hyvä, kuinka me voimme olla kiittämättä siitä tuli eteemme sitten mitä tahansa.

Kiitollisuus kolahti minuun liian hyvin. Olin juuri saanut tiedon ylioppilaskokeiden tuloksista ja aloittanut aamuni itkulla, kun äidinkielen arvosanani ei ollut sitä toivuttua laatua. Jouduin nyt oikeastimiettimään, kumpi on tärkeämpää iloita valkolakista vai itkeä, kun en saanutkaan juuri sitä, mitä toivoin. Mieleeni muistui tuossa hetkessä itse asettamat tavoitteeni ylioppalaskirjoituksille. Olin päättänyt, että tuli mitä tuli, haluan olla kaikesta huolimatta ylpeä itsestäni. Nyt en kuitenkaan sitä osannut.

Asioilla on tapana järjestyä. Tuttu mutta vaikeissa pettymyksissä niin ärsyttävä sanonta. Se kuitenkin piti paikkansa. Harmituksen jälkeen ei auttanut kuin hyväksy ja jatkaa juhlien järjestämistä. Yritin kiittää siitäkin arvosanasta, vaikka ihan täydestä sydämestä se ei tullutkaan. Kuitenkin kiitosta seurasi ihme, sillä pääsin kuin pääsinkin haluamani alan pääsykokeisiin, vaikka arvosani eivät olleet sitä parhainta tasoani.

Avain onkin ehkä juuri kiitoksessa. Kun elämässä keskittyy aina kaikessa siihen hyvään ja yrittää olla kiitollinen jokaisesta hetkestä, ei takerru niihin negatiivisiin asioihin, jotka syövät itseä sisältä. Aina olosuhteille ei vaan voi mitään. Silloin on mentävä niillä eväillä, jotka meille on annettu.

Kesäsuunnitelmia

Sataa sataa ropisee ja on heinäkuun ensimmäinen. Juhlahumua kesti ihan sunnuntaille asti, sillä silloin jatkoimme juhlia serkkuni syntymäpäivän merkeissä. Vaikka alkoholia en puolikasta kuohiviinilasia enempää nauttinut, keho alkoi oireilla unirytmin sekoittumisesta ja ylenpalttisesta makean syönnistä väsymyksellä ja nuutuneella ololla. Tänään palattiinkin lähes normaaliin ruokarytmiin ja nukuttiin tavanomaista pidempään.

Vaikka sää ei ole tänään järin kesäinen, valmistautumiseni kesää kohti on alkanut. Odotan juhannusta, jolloin tarkoitus olisi matkustaa ensimmäistä kertaa elämässäni Juhannuskonferenssiin. Lisäksi sukulaisia ja ystäviä olisi tarkoitus käydä moikkaamassa vähän ympäri Suomea. Pidän matkustamisesta ihan pakkaamisesta paluumatkaan. Lisäksi saan reissulla intoa kuvata lisää. vaihtelu virkistää, vaikka olenkin tällainen turisti omassa kodissani kameran kanssa. Isona haaveena olisi myös ostaa uusi kameran runko. Vanha kamerani on Canonin 450D eikä siinä herkkyys oikein tunnu enää riittävän omiin kuvaustarpeisiini. Haaveilen Canon 100D rungosta, joka on harkinnassa. Pientä kesäkivaa olen itselleni hankkinut. Olen huono pukeutumaan kesäisin. Ajattelen, ettei kesätyyli ole ihan mua varten, vaikka kaikki sitä kovasti hehkuttavatkin. Silti nyt ostoslistalle oli kertynyt muutamia kesäjuttuja, joista osan olen jo saanut hankittua.

Farkkutakki ja kesäkengät, niillä pärjääkin jo koko kesän. Jostain syystä sopivia farkkusortseja en vieläkään ole saanut hankittua, vaikka ne ovat olleet listalla jo pari kesää. Liian usein farkut jäävät lököttämään lantiolta ja siksi ne jääväkin aina kaupan rekkiin roikkumaan. Tämän kesän kruunaa myös Yo-lahjaksi saamani Tintti-riipus. Ja ettei menisi liikaa mainonan puolelle, onko teille kesäsuunnitelmia tai luottovaatteita kesää ajatellen valmiina?