Olen jossain täällä

 

Tänään aloitin työt Mummon Kammarissa. Toimin diakonia-avustajana ikäihmisten parissa kuukauden päivät. Tänään pääsin mukaan äiti Teresan peittotalkoisiin ja yhdelle avustuskeikalle yhdessä työparin kanssa. Muuten työtehtäviini kuuluu kaupassa käyminen ja erilaisiin palveluihin saattaminen. Saan kohdata ikäihmisiä laidasta laitaan ja tavata erilaisissa elämän tilanteissa olevia. Vaikka työ ei ole hoitotyötä, olen tästä kokemuksesta aivan mahdottoman innoissani. Mummon Kammari on siis paikka, jossa ikäihmiset saavat kohdata ja joka pyörii pääosin vapaaehtoisten voimin. Kammarin muutamat työntekijät organisoivat vapaaehtoisten toimintaa ja järjestävät apua tarvitsevalle auttajan. Aika huikeeta, että kuka tahansa voi ilmoittaa itsensä, vaikkapa kauppa- tai kahviseuraksi yksinäiselle vanhukselle. Usein sitä ulkoistetaan liian paljon ikäihmisistä huolehtiminen kotihoidolle ja palvelutaloille, vaikka me kaikki voisimme itsekin pitää huolta toisistamme myös vanhuksista. Kotihoito ja vanhaikodit ovat kuitenkin palveluita, joiden tarkoitus on tarjota mm. hoidollista tukea eikä niinkään seuraa tai kaveria. Kumpaakin tarvitaan, mutta seura on usein se, mitä ikäihmiset kaipaavat ja mikä heiltä usein myös puuttuu. Vapaaehoisena voi siis ruveta, vaikka yhden mummon tai papan kaveriksi. Lyhytkin kohtaaminen voi pelastaa toisen ihmisen päivän tai koko elämän. Siksi tämä toiminta kuulostaa musta ihan huipulta.

Mulla on ollut viime aikoina kova ikävä kotia ja erityisesti Vilma-koiraa. Kun tuntuu yksinäiseltä tai väsyneeltä, tällainen karvakuono saa kyllä hymyilemään sen juostessa häntä heiluen vastaan.

Mulla on viime aikoina ollut hieman yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Usein se johtuu siitä, että omat arvoni ovat hyvin erilaiset muiden ikäisteni kanssa ja siitä kuinka erilaisessa elämäntilanteessa olen. Karua, mutta totta, että avioliitto tekee musta muiden silmissä ihan hirveän paljon vanhemman ja kypsemmän, mitä todellisuudessa edes olen. Toissa viikolla sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa lähtemään eo-iltaan täällä Tampereella. Oli helpottavaa vihdoin löytää se seurakuntayhteys kaupungista. Tätä ennen olen ajanut monta kilometria maalle takaisin kotiseurakuntaan. Nyt se aika on ilmeisesti väistymässä pois tieltä, koska keskiviikkoisin Kellarin sijasta matkustan bussilla keskustaan Luther-talolle. Katsotaan kuinka kotiudun sinne. Jos ei paikka tunnu kodilta, niin sitten vaan siirryn seuraavaan. On vaan oikeasti paljon helpompaa kuulua porukkaan, jossa on muitakin opiskelijoita ja samaa elämäntilannetta jakavia. Kellarilla nuoret vaihtuvat tiuhaan ja meitä vanhoja käy vain harvakseltaan enää. Enkä oikein tunne kuuluvani samalla tavalla niin monta vuotta nuorempien porukkaan.

Vappu menikin ystävien seurassa ja sain työkaverilta vappukukkia, kun kävimme syömässä aika herkullisia vohveleita. Jäätelöä, munkkeja ja suklaata kului vappuna aika tavalla. Tänään palasinkin arkiruokaan ja eväiden tekorumbaan (kun käy töissä saa sanoa hyvästit ihanille ja edullisille deli-salaateille kampuksella). No omatekemässä ruuassa on se hyvä puoli, että tiedän tasan tarkkaan, mitä syön. Vähän vatsaoireet ovat alkaneet tehdä paluuta, johon pidän syynä liikaa sokeria ja epäsäännöllisiä ruoka-aikoja. Katsotaan menevätkö ohi sokerin vähentämisellä, vai pitääkö syksyllä hakeutua johonkin tutkimuksiin, jotta saadaan kivut kuriin.

Näillä eväillä onkin hyvä jatkaa juuri alkanutta viikkoa.

Pistoja

On jo toukokuu. Koulua on enää kuukausi jäljellä virallisesti ja kesälomalle alkaa olla aika hinku. Joko tekin odotatte sitä, kun saa laittaa oppikirjat sivuun ja unohtaa autuaasti kaiken vuoden aikana vaivalla päntätyn? Minä ainakin! Jos en nyt kuitenkaan unohtaisi kaikkea oppimaani, mutta aivojen (ja hermojen) lepuuttaminen tekisi kyllä hyvää.

Viime tiistaina otettiin vihdosta viimein laskimoverinäytteitä ja sormenpäästä sokeri- ja kolesteroliarvoja. Täytyy myöntää, että hirvitti aika tavalla, sillä olen aina kammoksunut piikkejä (mikä mahtava uravalinta!), mutta tunnin jälkeen sain kyllä myöntää, että kaikkeen voi tottua. Piikittäminen ei ollut kauhean vaikeaa, vaikka siipineulan kanssa en löytänyt suonta ollenkaan. Myöhemmin opettajan näyttäessä ymmärsin, etten ollut pistänyt tarpeeksi syvälle. No ensi kerralla viisaammin. Avoneulanäyte jäi kokeilematta, mutta opettaja kyllä näytti sen yhdellä koekaniinilla kämmenestä. Verinäytteiden lisäksi pistimme sormepäänäytteitä eli lähinnä verensokeria ja kolesterolia. Lisäksi sain kokeilla ottaa nieluviljelynäytteen opettajan kurkusta. Opin, että tikun saa työntää todella syvälle. Hiukan hirvittää se, että opetus tästä aiheesta päättyi tähän ja seuraavan kerran pistänkin ihan oikeaa potilasta. Täytyy vain toivoa, että harkoissa saan otella myös verikokeita niin saan vähän tuntumaa lisää tuohonkin hommaan.
(Kuvasta voitte myös huomioida minun erittäin aseptiset pitkät kynnet. Täytyy muistaa leikata ennen seuraavaa orhaa.)

Koulu on muuten sujunut aika mukavasti. Ensimmäinen puolikas ekaa vuotta alkaa olla takana ja fiilikset siitä hieman vaihtelevia. Olen saanut hurjasti vahvistusta siihen suuntaan, että tämä on minun alani. Koulussa aiheet ovat olleet alkaneet muuttua yhä kiinnostavammiksi ja alan olla suuntautumiseni kanssa ihan hukassa, onneksi sitä ei tarvitse vielä päättää. Kevään aikana on alkanut mietittämään tuleva vastuu hoitajana ja se pystynkö todella sisäistämään tämän kaiken tiedon. Usein aiheesta kuin aiheesta on niin paljon opittavaa, että kaikkea en tahdo ehtiä edes lukemaan saati sitten muistamaan. Tenttikirjojen lisäksi meillä on paljon materiaalia netissä, joihin tutustuminen on jäänyt vähemmälle kuin olisin halunnut. Itsenäistä työtä on valtavasti ja lähiopetus vähenee koko ajan. Huolettaa saanko oikeasti kaiken riittävän tiedon, jotta voin toimia oikein ja vastuullisesti myös työelämässä. Toisaalta tiedän vaativani itseltäni edelleen aika paljon ja siksi ehkä harmittaakin, kun kaikki koulusta saadut numerot eivät ole siitä parhaimmasta päästä. Yritän myös muistuttaa itseäni, että huonosti menneestä tentistäkin oppii.

Toukokuussa aloitan työt eli kouluun teen vain enää kaksi kotitenttiä ja ravitsemuksen tentin koulussa. Kliinisen hoitotyön kurssille on muutamat tehtävän palautukset ja paljon erilaisiin aihealueihin perehtymistä, mutta luentoja minulla ei enää ennen kesätaukoa ole ollenkaan. Siispä työt kutsuvat kohti uusia haastaita. Vaikka hoitamista en tässä työssä treenaakkaan, kohtaamista senkin edestä.

Matkalla elämään

Näin tänään bussin ikkunasta kuinka ilta-aurinko oli alkanut sateen jälkeen taas paistamaan ja värjäsi taivaan kirkkaan siniseksi. Jotenkin pitkästä aika huomion sen kauneuden ja hetken ainutlaatuisuuden. Jokaisen sateen ja myrskyn jälkeen aurinko paistaa jälleen.

Oli niin rauhallista ja hyvä istua siinä bussin penkillä matkalla kohti kotia, että minua alkoi melkein itkettää. Rinnasta oli väistynyt ahdistus, kun koulutehtävät olivat rankan viikon lopuksi onnellisesti saatettu loppuun ja edessä häämöttäisi enää yksi orhatunti verikoikeita ottaen ja viiden päivän viikonloppu. Enää en osannut ottaa taakakseni mieheni lentoa tai sitä tiskivuorta, joka minua kotona odottaisi. Stressin väistyttyä tajusin, että ei se elämä helpolla päästä, mutta kaikesta selviää ihan varmasti.

Tämä kevät on ollut mulle henkisesti todella raskasta, mutta opettavaista aikaa. Liian usein seinät ovat tuntuneet kaatuvan päälle, milloin minkäkin asian tiimoilta. Välillä suurin murheen aihe on ollut parisuhde välillä koulu ja toisinaan jopa oma jaksaminen. Asiat eivät sinällään ole olleet isoja tai maailman mittakaavassa vaikeita, vaan niitä minulle raskaista asioita on ollut liian monta kerralla vähän haastavassa vaiheessa. Vasta viime viikolla ymmärsin, että kaikki ne tuntemukset ja itkut eivät loppujen lopuksi olekaan yhtään kummallisia tai vieraita. Niitä on takuulla itkenyt ja käynyt läpi joku toinenkin ja tämä tieto helpotti aivan mielettömästi.

En ole kauheasti puhunut parisuhteestani täällä blogin puolella. Enkä usko, että sen avaaminen tarkasti täällä olisi edes tarpeellista. Ymmärsin kuitenkin, että vertaistuessa on aivan mieletön voima ja siksi haluan jotain näistä tunteistani jakaa. Ei ollut kauhean helppoa mennä kahdeksantoistavuotiaana naimisiin ihmisen kanssa, jota en ollut tuntenut edes kovin pitkään. En kyllä usko, että naimisiin meneminen välttämättä olisi sen helpompaa sitten vanhempanakaan. Ongelmat voivat vain olla hieman erilaisia. Eikä tätä ole helppoa edes ääneen myöntää. Jotenkin olen ulkopuolisille joutunut hirveästi todistelemaa, että kyllä kahdeksantoistavuotiaskin voi mennä naimisiin ja onnistua parusuhteessa. Ehkä se todistelu on joltain osin mennyt jopa niin pitkälle, etten ole uskaltanut myöntää kenellekkään, että välillä on myös todella vaikeaa, koska juuri niinä vaikeina päivinä en jaksaisi kuulla sitä kuinka ei olisi kannattanut mennä niin nopeasti ja nuorena naimisiin. Silloin syyllistäminen ei jotenkin yhtään lohduta, jos sitten koskaan. Koska olen halunnut olla pärjäävä ja heti valmis ja täydellinen vaimo, minun on ollut vaikea kestää omaa vajavaisuuttani ja keskenkasvuisuuttani tai edes hyväksyä sitä, ettei parisuhteen tarvitse olla täysin riidaton tai ongelmaton. On siis ihan normaalia, että välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa, ilman että kyse olisi mistään maailman lopusta tai edes erosta.

Bussissa meinasivat tulla onnen kyyneleet. Tunnen olevani niin siunattu tällä hetkellä. Välillä on vaikeaa itsekin luottaa, että seitsemäntoista kesäisenä alkanut parisuhde voisi kestää. Varsinkin kun ympärillä olevat parit eroavat toinen toisensa perään. En usko, että meissä on mitään sen ihmeellisempää kuin kaikissa niissä eronneissa pareissakaan. Hyvinä päivinä on helppoa tahtoa, huonoina sitä tahtoa saa etsiä oikein urakalla. Silti jotain on toisin, kun me edelleen jaksetaan katsoa toisiamme ja sanoa välillä ne kolme pientä sanaa. Siitä olen todella kiitollinen. On todella tuntunut siltä joku on katsonut meidän perään ja kuullut ne hiljaiset toiveet vaikeinakin aikoina.

Kevään on tehnyt raskaaksi opiskelujen aloittaminen ja sen myötä taas muuttunut arki. Minun on ollut todella vaikea hyväksyä sitä, että aina en pärjää kokeissa niin hyvin kuin olisin halunnut ja että korkeakoulussa kaikki asiat eivät aina mene oikeudenmukaisesti tai edes sujuvasti. Myös aihealueet ovat olleet niin laajoja, että on ollut pakko hyväksyä, että en voi hoitojana tietää aina kaikesta kaikkea. Opiskelutahti on ollut välistä todella kovaa ja tehtävät vaativia ja aikaa vieviä. Stressikynnys on minulla edelleen todella matala ja ei ole ollut mitenkään tavatonta minulle, että olen saanut yöllä herätä sydämen tykytyksiin. Tämän asian suhteen minulla on vielä paljon tekemistä. Stressi on kuitenkin hallittavissa olevaa ja kiire yleensä itse aiheutettua. Kun vain oppisin sietämään epämääräisyyttä ja suhtautumaan asioihin hieman rennommalla kädellä. Pienen paineen alla kuitenkin pystyn antamaan parastani.

Kotiin tultua havahduin, että ihan kohta on vappu ja toukokuu. Ensi viikolla aloitan kesätyöt Mummon kammarilla ja koulussakaan ei enää ole kuin muutama tentti jäljellä. Sitten alkaakin kesäloma. Kaikki on järjestynyt kevään mittaan vähän itsestäänkin. Ihan turhaan olen ottanut niistä huolta ja stressia kannettavaksi. Töitäkin sain ja vielä todella mieluisasta työpaikasta. Elämä on kauhean lyhyt murehtimiseen, on joku minullekin joskus sanonut. Jos vain lakkaisin itse järjestämästä elämääni liikaa, voisin ottaa sen vastaan sellaisena kuin se minulle annetaan.