Mikä saa minut blogaamaan?

Sain vähän aikaa sitten haasteen, jossa yhtenä kysymyksenä oli, että olenko koskaan miettinyt lopettamista. Tällaisen haastekysymyspostauksen tekeminen on toki minulle hauskaa puuhaa miettiä omalla kohdalla vastauksia haastajan kysymyksiin, mutta koska niitä on tullut tehtyä jo useampia päätin jättää haasteeseen vastaamatta. Kuitenkin yksi kysymys sai minut miettimään omaa blogaamistani ja sitten päätinkin kirjoittaa vastauksen vain tähän yhteen kysymykseen.

Olenko koskaan miettinyt lopettamista?

No ensiksi täytyy ehkä hieman taustoittaa. Olen siis aloittanut ensimmäisen blogini vuonna 2011. Siitä ei tainnut mennä vuottakaan, kun vaihdoin blogia lennossa Courage to be just me nimiseksi blogiksi, ihan vain siksi että ensimmäinen blogini oli mielestäni silloin tosi nolo ja haluasin vaihtaa sen nimenkin. Seuraavan blogin nimen tein englanniksi, joka oli kovin tuttuilmiö siihen aikaan blogimaailmassa. Courage to be just me tuli äkkiä minulle rakas ja kirjoitin sinne todella rohkeasti taustoistani ja elämästäni. Kuitenkin tuli aika kääntää sivua elämässäni ja koska en halunnut tulla silloisen blogini aiheen perusteelle muistetuksi halusin vaihtaa blogia tähän nykyiseen.

En siis ole koskaa miettynyt lopettamista. Enemminkin olen miettinyt sitä, mistä haluan kirjoittaa ja kuinka paljon itsestäni jakaa. Olen usein solmussa itseni kanssa tässä asiassa. Vaikka en uskoa häpeä, ei siitä ole aina helppoa kirjoittaa. Vaikka naaman laittaminen nettiin on tätä päivää, minä pelkään, että katuisin sitä jälkeen päin. Se myös rajoittaa hieman kirjoittamisintoani. En ole tällä hetkellä järin tyytyväinen blogin ulkoasuun tai nimeen, mutta en tiedä vielä parempaakaan, joten näillä mennään.

En ole miettinyt lopettamista, mutta joskus olen miettinyt syitä jatkamiselle. Välillä käsite blogaaminen tuntuu vieraalta. Minulla ei ole tietääkseni takanani mitään mittaavan isoa lukiakaartia enkä voi sanoa, että blogaisin vain heitä varten. No miksi minä sitten blogaan? En oikein itsekkään tiedä. Ehkä tästä on tullut minulle harrastus ja tapa kertoa ja puhua jostain sellaisestakin, josta ääneen en aina osaa kertoa. Minulle on aina ollut luonnollista purkaa tuntemuksia ja ajatuksia kirjoittaen. En ole koskaan ollut mitenkään kieliopillisesti mestarikirjoittaja, mutta asioiden sanoiksi pukemisen olen kokenut helpoksi ja oivalliseksikin tavaksi välittää omia ajatuksiani. Uskokaa tai älkää, mutta kirjoitan joskus miehellenikin kirjeen, jos jotain asiaa on vaikea tunnekuohuissa ilmaista. Pidän myös valokuvista ja herättelevistä teksteistä. Siksi jaan niitä myös muille. Uskon, että vertaistuella ja näillä minun jakamisilla voi olla joskus joku pieni merkitys jollekulle toiselle. Siksi haluan kirjoittaa julkisesti, vaikken uskallakaan tehdä sitä omalla nimellä ja naamalla.

Olen jossain täällä

 

Tänään aloitin työt Mummon Kammarissa. Toimin diakonia-avustajana ikäihmisten parissa kuukauden päivät. Tänään pääsin mukaan äiti Teresan peittotalkoisiin ja yhdelle avustuskeikalle yhdessä työparin kanssa. Muuten työtehtäviini kuuluu kaupassa käyminen ja erilaisiin palveluihin saattaminen. Saan kohdata ikäihmisiä laidasta laitaan ja tavata erilaisissa elämän tilanteissa olevia. Vaikka työ ei ole hoitotyötä, olen tästä kokemuksesta aivan mahdottoman innoissani. Mummon Kammari on siis paikka, jossa ikäihmiset saavat kohdata ja joka pyörii pääosin vapaaehtoisten voimin. Kammarin muutamat työntekijät organisoivat vapaaehtoisten toimintaa ja järjestävät apua tarvitsevalle auttajan. Aika huikeeta, että kuka tahansa voi ilmoittaa itsensä, vaikkapa kauppa- tai kahviseuraksi yksinäiselle vanhukselle. Usein sitä ulkoistetaan liian paljon ikäihmisistä huolehtiminen kotihoidolle ja palvelutaloille, vaikka me kaikki voisimme itsekin pitää huolta toisistamme myös vanhuksista. Kotihoito ja vanhaikodit ovat kuitenkin palveluita, joiden tarkoitus on tarjota mm. hoidollista tukea eikä niinkään seuraa tai kaveria. Kumpaakin tarvitaan, mutta seura on usein se, mitä ikäihmiset kaipaavat ja mikä heiltä usein myös puuttuu. Vapaaehoisena voi siis ruveta, vaikka yhden mummon tai papan kaveriksi. Lyhytkin kohtaaminen voi pelastaa toisen ihmisen päivän tai koko elämän. Siksi tämä toiminta kuulostaa musta ihan huipulta.

Mulla on ollut viime aikoina kova ikävä kotia ja erityisesti Vilma-koiraa. Kun tuntuu yksinäiseltä tai väsyneeltä, tällainen karvakuono saa kyllä hymyilemään sen juostessa häntä heiluen vastaan.

Mulla on viime aikoina ollut hieman yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Usein se johtuu siitä, että omat arvoni ovat hyvin erilaiset muiden ikäisteni kanssa ja siitä kuinka erilaisessa elämäntilanteessa olen. Karua, mutta totta, että avioliitto tekee musta muiden silmissä ihan hirveän paljon vanhemman ja kypsemmän, mitä todellisuudessa edes olen. Toissa viikolla sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa lähtemään eo-iltaan täällä Tampereella. Oli helpottavaa vihdoin löytää se seurakuntayhteys kaupungista. Tätä ennen olen ajanut monta kilometria maalle takaisin kotiseurakuntaan. Nyt se aika on ilmeisesti väistymässä pois tieltä, koska keskiviikkoisin Kellarin sijasta matkustan bussilla keskustaan Luther-talolle. Katsotaan kuinka kotiudun sinne. Jos ei paikka tunnu kodilta, niin sitten vaan siirryn seuraavaan. On vaan oikeasti paljon helpompaa kuulua porukkaan, jossa on muitakin opiskelijoita ja samaa elämäntilannetta jakavia. Kellarilla nuoret vaihtuvat tiuhaan ja meitä vanhoja käy vain harvakseltaan enää. Enkä oikein tunne kuuluvani samalla tavalla niin monta vuotta nuorempien porukkaan.

Vappu menikin ystävien seurassa ja sain työkaverilta vappukukkia, kun kävimme syömässä aika herkullisia vohveleita. Jäätelöä, munkkeja ja suklaata kului vappuna aika tavalla. Tänään palasinkin arkiruokaan ja eväiden tekorumbaan (kun käy töissä saa sanoa hyvästit ihanille ja edullisille deli-salaateille kampuksella). No omatekemässä ruuassa on se hyvä puoli, että tiedän tasan tarkkaan, mitä syön. Vähän vatsaoireet ovat alkaneet tehdä paluuta, johon pidän syynä liikaa sokeria ja epäsäännöllisiä ruoka-aikoja. Katsotaan menevätkö ohi sokerin vähentämisellä, vai pitääkö syksyllä hakeutua johonkin tutkimuksiin, jotta saadaan kivut kuriin.

Näillä eväillä onkin hyvä jatkaa juuri alkanutta viikkoa.

Pistoja

On jo toukokuu. Koulua on enää kuukausi jäljellä virallisesti ja kesälomalle alkaa olla aika hinku. Joko tekin odotatte sitä, kun saa laittaa oppikirjat sivuun ja unohtaa autuaasti kaiken vuoden aikana vaivalla päntätyn? Minä ainakin! Jos en nyt kuitenkaan unohtaisi kaikkea oppimaani, mutta aivojen (ja hermojen) lepuuttaminen tekisi kyllä hyvää.

Viime tiistaina otettiin vihdosta viimein laskimoverinäytteitä ja sormenpäästä sokeri- ja kolesteroliarvoja. Täytyy myöntää, että hirvitti aika tavalla, sillä olen aina kammoksunut piikkejä (mikä mahtava uravalinta!), mutta tunnin jälkeen sain kyllä myöntää, että kaikkeen voi tottua. Piikittäminen ei ollut kauhean vaikeaa, vaikka siipineulan kanssa en löytänyt suonta ollenkaan. Myöhemmin opettajan näyttäessä ymmärsin, etten ollut pistänyt tarpeeksi syvälle. No ensi kerralla viisaammin. Avoneulanäyte jäi kokeilematta, mutta opettaja kyllä näytti sen yhdellä koekaniinilla kämmenestä. Verinäytteiden lisäksi pistimme sormepäänäytteitä eli lähinnä verensokeria ja kolesterolia. Lisäksi sain kokeilla ottaa nieluviljelynäytteen opettajan kurkusta. Opin, että tikun saa työntää todella syvälle. Hiukan hirvittää se, että opetus tästä aiheesta päättyi tähän ja seuraavan kerran pistänkin ihan oikeaa potilasta. Täytyy vain toivoa, että harkoissa saan otella myös verikokeita niin saan vähän tuntumaa lisää tuohonkin hommaan.
(Kuvasta voitte myös huomioida minun erittäin aseptiset pitkät kynnet. Täytyy muistaa leikata ennen seuraavaa orhaa.)

Koulu on muuten sujunut aika mukavasti. Ensimmäinen puolikas ekaa vuotta alkaa olla takana ja fiilikset siitä hieman vaihtelevia. Olen saanut hurjasti vahvistusta siihen suuntaan, että tämä on minun alani. Koulussa aiheet ovat olleet alkaneet muuttua yhä kiinnostavammiksi ja alan olla suuntautumiseni kanssa ihan hukassa, onneksi sitä ei tarvitse vielä päättää. Kevään aikana on alkanut mietittämään tuleva vastuu hoitajana ja se pystynkö todella sisäistämään tämän kaiken tiedon. Usein aiheesta kuin aiheesta on niin paljon opittavaa, että kaikkea en tahdo ehtiä edes lukemaan saati sitten muistamaan. Tenttikirjojen lisäksi meillä on paljon materiaalia netissä, joihin tutustuminen on jäänyt vähemmälle kuin olisin halunnut. Itsenäistä työtä on valtavasti ja lähiopetus vähenee koko ajan. Huolettaa saanko oikeasti kaiken riittävän tiedon, jotta voin toimia oikein ja vastuullisesti myös työelämässä. Toisaalta tiedän vaativani itseltäni edelleen aika paljon ja siksi ehkä harmittaakin, kun kaikki koulusta saadut numerot eivät ole siitä parhaimmasta päästä. Yritän myös muistuttaa itseäni, että huonosti menneestä tentistäkin oppii.

Toukokuussa aloitan työt eli kouluun teen vain enää kaksi kotitenttiä ja ravitsemuksen tentin koulussa. Kliinisen hoitotyön kurssille on muutamat tehtävän palautukset ja paljon erilaisiin aihealueihin perehtymistä, mutta luentoja minulla ei enää ennen kesätaukoa ole ollenkaan. Siispä työt kutsuvat kohti uusia haastaita. Vaikka hoitamista en tässä työssä treenaakkaan, kohtaamista senkin edestä.