Matkalla elämään osa-1

Nyt on reissut reissattu ja aika palata kotikonnuille lomaa jatkamaan. On ehtinyt tapahtua niin paljon, etten tiedä oikein edes missä järjestyksessä kokemukset tulisi jakaa. Siksi tuntuu luontevimmalta aloittaa siitä, mihin täällä viimeksi jäätiin eli palataan siis kesäkuun alkuun ja Lapin ripariin.

Olin lopettanut jo uskomasta sellaiseen ihmeeseen, että usko tuntuu joltain, että se voisi puhutella, herättää tai sykähdyttää minua enää. Olen kaksi vuotta elänyt uskossani ehkä jopa pimennossa ja ravannut nuorten leireillä ja ripareilla odottaen, että tämä kaikki taas tuntuisi joltain, että Jumalan Sana oikeasti koskettaisi ja ajatellut, ettei sen enää ehkä kuulukkaan tehdä niin. Uskosta oli tullut liian arkista.

Rehellisesti olin ehkä maailman huonoin ja itsekkäin apuohjaaja, sillä hain Lappiin apuohjaajaksi lähinnä, koska halusin Lappiin ja mikäs sen parempaa kuin saada palkallinen loma tunturien keskellä. No en minä ihan vain siksi hakenut. Toinen syy oli kaipuu. Viimeinen riparini jätti hieman kurjan fiiliksen, enkä halunnut sen jäävän viimeiseksi. Ehkä salaa jopa kaipasin ripareita. Olen kai hullu, kun tykkään tietyllä tavalla siitä leirielämästä. Odotukseni eivät siis olleet järin korkeat leirin suhteen.

Isot asiat ja kokemukset tapahtuvat silloin, kun niitä vähiten osaa ennalta odottaa. Niin kävi tässäkin. Viikko riparilla Lapissa oli paras leirikokemukseni, eikä siihen edes liittynyt mitenkään mikään isosten leirihypetys vaan tunne siitä, että olin oikealla paikalla. Mulla oli aivan ihana apuripari, jonka kanssa keskustelut olivat valtavan syvällisiä ja joukko leiriläisiä, jotka antoivat mulla aihetta ajatella ja mennä hieman itseeni. Sain mokata, olla liian tiukka, oppia ja nähdä aina niin hämmästyttävää Lapin lumoa. Leiriyhteisö oli turvallinen ja minulla oli hyvä olla. Koin olevani tärkeä onnistuessani luomaan leiriläisille jotain tosi kokemusrikasta vain olemalla oma itseni ja nauttimalla itsekin siitä mitä leirillä olin rakantamassa.

Parasta oli ehkä ymmärtää se, ettei tämänkään leirin tarvitse olla se "viimeinen". Tämä on se juttu, jonka ympärillä olen saanut kasvaa nuoresta tytöstä nuoreksi naiseksi. Saan tulla jatkossakin kasvamaan, mitään yläikärajaa ei kuulemma ole. Sain huomata, että ripari ei tule puurtamalla, suunnittelemalla ja stressaamalla. Ripari onnistuu parhaiten, kun tulee leireilemään ja pitämään hauskaa ihan omana itsenään. Jumala kyllä hoitaa oman osuutensa.

En lähtenyt leiriltä haikeutta täynnä. Odottavaisin mielin kyllä. Edessä siinsi jo Kypros ja oman miehen jälleennäkeminen. Kaipasin jo kotia, vaikken haljennutkaan ikävästä. Tunturissa oli niin paljon helpompi hengittää. Paluu kaupunkiin tuntui oudolta. Tiesin, että juuri tuntureille olisi päästävä uudestaankin.

 
Kuva kertoo ehkä enemmän kuin tuhat sanaa, minun suhteesta Jumalaan. Vaikka usein kuljenkin kovin harmaassa, minun on hyvä olla juuri tässä. Kuva on Särkitunturin huipulta. Ei niin korkealta tunturilta näki todella kauas. Huipulle päästyämme alkoi satamaan kaatamalla. Silti pidimme kirjeen kuuntelemisen jälkeen kymmenen minuutin retriitin. Kaikki hajaantuivat omiin oloihinsa. Istuin hiljaa kovalla ja märällä kivenlohkareella. Kylmyys hellitti turkoosin sadeviitan alla. Olin päässyt noustessa tihkussa kastumaan liikaa, sillä tuulisella huipulla oli kylmempi kuin alhaalla puiden tasolla. Nyt pisarat ropisivat huppuun. Koko tunturi oli märkä, harmaa ja kylmä. Silti siinä tuntui hyvältä istua. Olla hiljaa ja katsoa, kun jossain korkealla näkyi hieman valoa. Olin turvassa kylmältä ja kastumiselta sadeviittani alla. Ei ollu kiire mihinkään. Tässä oli minun paikkani. Siinä istuessa ehti kelata elämäänsä ja miettiä kuka minä olen. Mietin haluanko palata kotiin ja kuka minä oikeastaan olen kotona. Tulin siihen tulokseen, että olen se joka jo olen ja että niin on hyvä.

Tästä pihasta oli hyvä jatkaa pitkää matkaa halki Suomen aina Kyprokselle asti.

Ihan lapsenkegissä

Kesätyöt on viittä vaille tehtynä ja tentit onnellisesti lusittu loppuun. Samalla kun olen koulussa saanut ylpeillä kudeseheyden vitosesta, olen töissä saanut huomata olevani hoitajana vielä ihan lapsenkengissä. Ihmisten kohtaaminen on välillä tosi vaikeaa ja tuntuu hämmentävältä, että niinkin yksikertainen asia kuin läsnäoleminen voi joskus olla ylitsepääsemättömän haastavaa ja hyvää tarkoittaenkin loukata toista melkein huomaamattaan.

Kohtaan töissä lähes joka päivä uuden ihmisen. Välillä se on hauskaa vaihtelua, mutta usein myös raskasta, sillä koskaan ei tiedä kuka siellä vastassa on tai millaiseen elämäntilanteeseen pitäisi yhtäkkiä kyetä sukeltamaan. Olen saanut oppia, että ei ole mikään taito tai temppu kohdata miellyttävä ja ystävällinen ihminen, joka muistaa kiittää ja kehuukin ihanaksi vielä kaiken päälle. Taitavampaa on kohdata sellainen ihminen, joka ei apua arvosta ja käyttäytyy epäystävällisesti. Vaikeakin ihminen tarvitsee rinnalleen kiukkujen kuuntelijan. Eikä se ihminen usein edes ole pohjimmiltaan vaikea, häntä on saattanut vain elämä kolhia hieman liikaa. Temppu on siinä että kaikkien loukkauksienkin jälkeen on valmis seisomaan rinnalla eikä lähdekään tilanteesta pois ja jätä toista yksin kohtaamaan negatiivisia tunteita. Kai siinä pilee se avain kohdata toinen ihminen ihmisenä.

Täytyy kyllä myöntää, että kuukausi Mummon Kammarilla on opettanut minulle paljon enemmän kohtaamisesta kuin ammatillisen vuorovaikutuksen kurssi koskaan. Toki jotain teoriajuttuja olen pystynyt käytäntöönkin soveltamaan (että ei se koulu ihan turhaakaan ole), mutta se kyllä todellakin pitää paikkansa, että kaikkea ei kirjoista lukemalla pysty oppimaan. Olenkin tästä käytännön kokemuksesta hurjan kiitollinen. Toivottavasti musta tulisi joskus se sairaanhyvä hoitaja, näidenkin kokemusten saattelemana.

Kesätöistä jäi myös käteen omista isovanhemmista ja vanhemmista huolehtiminen. Koska nykyinen vanhustenhoito on yksi niistä asioista, joista paljon säästetään, tarvitaan vapaaehtoisia ja läheisiä entistä enemmän ikäihmisen arkeen. Toisille voi tuntua vieraalta ajatukselta käydä vaikka kävelyllä mummonsa kanssa ja toisille taas tällainen tuntuu itsestään selvätä. Mua on kuitenkin harmittanut oma väliinpitämättömyys omia isovanhempia kohtaan. Omat jutut ja oma perhe ajaa usein edelle, eikä aika tuntunut koskaan riittävän edes soittamiseen. Kesätyö sai kuitenkin miettimään omaa vanhuuttaan ja sitä haluaisinkin itse olla päivät sisällä yksinäni. Tajusin, että mulla ei saa olla niin kiire, etten pappaa ehtisi käydä katsomassa tai vaarille ja mummolle soitella aina silloin tällöin. Heidänkin elämä on kuitenkin lyhyt, enkä haluaisi joutua katumaan sitä, etten silloin käynyt moikkaamassa, kun oli vielä mahdollisuus.

Toinen pohdituttanut oivallus liittyy oman menneisyyden käsittelyyn. Muistisairas ihminen usein elää tätä nykyhetkeä ja mennyttä hetkeä päällekäin. Sairaus saattaa palauttaa mieleen niitä selvittämättöminä riitoja ja maton alle lakaistuja ongelmia selvitettäväksi ennen kuolemaan. Silloin on ikään kuin pakko oikaista menneet ihmisuhdesolmut suoriksi. En ole enne ajatellutkaan kuinka tärkeä asia mielenterveydelle on se, ettei mitään jäisi selvittämättä. Selvittämätön riita ei välttämättä häiritse elämääni nyt, mutta viimeistään vanhana se täytyy joka tapauksessa kohdata, joten ehkä se on huomattavasti helpompaa hoitaa heti alata pois ja selvittää niin hyvin kuin mahdollista.

Tällaisten vakavien pohdintojen päätteeksi onkin hyvä fiilistellä jo etukäteen edessä häämöttävää lomaa. Kivaa kesälomaa teillekin!

Apua mä lähden Lappiin!

Aloitetaanko ihan ensiksi siitä, että mulla on töitä enää yhdeksän päivää jäljellä. Ja että koulua on jäljellä kahden tentin verran. JA ETTÄ kahden viikon päästä mä istun Muoniossa pitämässä rippukoulua.

Tämä toukokuu on hurahtunut aivan mielettömällä kyydillä melkein jo ohitse ennen kuin ehdin tajuamaan, että voisin alkaa jo pakkaamaan pikkuhiljaa. Kahden viikon päästä lähden Muonioon riparille apuohjaajaksi ja siitä vuorokauden levolla Kyproksen lämpöön tutustumaan lähetystyöhön. Alkaa iske matkajännitys, kun päivät vain hupenevat ja lähtö tai oikeastaan lähdöt lähestyvät. En ole sisäistänyt kunnolla, että mullakin alkaa ihan pian kesäloma.

Töissä aika on kulunut vauhdilla ja kudoseheyden tenttikin meni loistavasti eli vitonen pamahti, vaikka olin töissä ja lukuaika oli aika kortilla. Meillä on ollut paljon menoja tässä toukokuussa. Ollaan juostu serkkujen synttäreillä, vanhempien luona, ristiäisissä ja papalla. Töiden jälkeenkin on ollut useana päivänä kaikkea kivaa, mutta aikaa vievää, tekemistä hoidettavana ja siksi tänään tuntuu ihanalta aloittaa viikonloppu.

Minua on alkanut vähän jännittää matkustaminen. En ole pitkään aikaan ollut lentokoneessa ja pitkä bussimatka Muonioonkin hirvittää hiukan. Enkä ole ollut muutamaan viikkoon yli kahta viikkoa poissa kotoa. Tykkkään kyllä mennä ja matkustaa, mutta koti-ikävä on sen jälkeen, kun muutin omille tullut mukaan kuvioihin. Jonkun verran riparin vetäminenkin mietityttää. Viimeksi olin kaksi vuotta sitten riparilla apuohjaaja, enkä siis ole lainkaan varma kuinka kaikki käytännön jutut ja leikit enää muistuvatkaan mieleen. Vähän ressaa, kun minun pitäisi olla siellä isosten ja nuoremman apurin apuna ja tukena, eikä ihmetellä itsekin kuinkas sitä leiriä nyt vedettiinkään. Onneksi mulla on mukana tuttuja vetäjiä ja motivoituneita isosia niin eiköhän tämä luonnistu.

Kyproksen lähetysmatkassa on vielä paljon asioita auki, mutta siihenkin täytyisi valmistautua niin, että voin suoraan Muoniosta napata laukut ja suunnata Helsinkin-Vantaan lentokentälle. Vähän huolettaa kuinka väsynyt sitä leirin jälkeen on. Onneksi sentään Kyproksella ja Muoniossa sääolot ovat hieman erilaiset, eikä tarvitse pestä pyykkiä välissä vaan kumpaankin voin pakata omat kamppeet. Muoniossa mennään toppatakki päällä ja pyöritellään lumipalloja tunturissa, mutta Kyprokselle saa kyllä pakata ne bikinit ja auronkorasvan.

Olen aika innoissani kuvailemassa kaikkea ja siksi mietityttää myös kuinka paljon tarvitsen muistikortteja, jottei tila kuville lopu kesken. Otan kuvia pääosin RAW-tiedostoina, jotta niitä saa paremmin muokattua sitten jälkikäteen. RAW vie kuitenkin enemmän tilaa kuin tavallinen JPG. Kameran muistikortille mahtuu vähän yli 500 otosta, mutta kun oikein innostuu, se tulee äkkiä täyteen. Ja jos yhtään videoita innostuu kuvailemaan, voi olla että kortti täyttyy aika nopeastikin. Muutama varakortti meiltä löytyykin jo entuudestaan, mutta ne ovat paljon pienempiä. Jääkin pohdittavaksi pitääkö tässä lähteä vielä muistikorttiostoksille ennen kesäkuun viidettä.

Ennen kuin ihan heittäydyn lomafiiliksiin, pitäisi jaksaa lukea vielä ravitsemustieteen ja erittämisen tentteihin. Lukemista olen kovastikin pakoillut töillä ja omilla askareilla. Eilen innostuin kokeilemaan Marimekkokirjasta löytynyttä minuuttimekko-ohjetta ja kun kirjastosta löytyi muutakin kivaa luettavaa, on romaanit maistunut tenttiopuksia paremmin. Tänään illasta lähden kuuntelemaan Joukaisen konserttia ja huomenna olisi tarkoitus piipahtaa työkaverin luona ravintolapäivässä.

Toukokuun aikana olen pohtinut taas paljon omaa jaksamista ja kasvamistani aikuiseksi. Haaveillut uudesta asunnosta ja pienistä sisustusjutuista. Olen myös painosanalla yrittänyt vähentää turhaa somenkäyttöä ja puhelimen räpläämisen sijaan tarttunutkin siihen romaaniin. Vaikka sit aina jotain pientä elämäänsä kaipaa, loppujen lopuksi olen aika tyytyväinen elämääni tässä ja onnellinen, kun saan olla juuri tällä paikalla. Töissä on tullut mummojen kanssa ihmeteltyä kesän tuloa ja lehtien kasvua. Voi kunpa aina olisi aikaa sen kiireen keskellä myös pysähtyä ihmettelemään päivä päivältä vihreämpää luontoa.