Se pahin mahdollinen

 Oksettaa, kädet tärisee ja vatsassa lentelee perhosia. Aula on täynnä meitä motivoituneita, innokkaita, mutta samalla hyvin jännittyneitä sairaanhoitajan tutkinto-opiskelijaksi haluavia. Tänne mun on pakko päästä, on soinut päässäni siitä asti, kun sain kutsun valintakokeeseen. Ei ollut ykkösala, mutta opiskelupaikka kelpaisi kuitenkin. Aamu menee sähellyksessä, hälinässä ja lopulta jännitys purkaantuu erilaisiin testeihin ja lyhyisiin kokeisiin. Viisituntinen koeaika häviää hetkessä ja kun ensimmäinen vaihe on ohi huomaan vatsani tarvitsen kipeästi ruokaa. Tunnin odottelun jälkeen listat julkaistaan. Omaa nimeäni ei löydy, vaikka käyn molemmat seinät tarkistamassa. Pettymys on sanoin kuvaamaton. En odottanut lainkaan, että tippuisin jo heti alussa.

Olen jo puolitoista vuotta haaveillut sosiaali- ja terveysalan opinnoista. Valintaa on harkittu tarkkaan ja eri aloja punnittu niin fysioterapeutista kätilöksi asti. Viime syksynä vahvistui haave päästä lukemaan terveydenhoitajaksi ja sen jälkeen mahdollisesti jatkaa ravitsemustieteitä yliopistossa. Ties vaikka joskus minusta tulisi ravitsemusterapeutti! Tänä keväänä harmittelin kovasti hakua, sillä tiesin opiskelukaupungissani olevan kova tunku juuri haluamalleni alalle. Alalle oli vain kaksikymmentä tutkintopaikkaa, ja tuhansien halukkaiden lomasta oli vaikea erottua keskivertopapereilla. Onneksi vaihto B:nä oli sairaanhoitajan koulutus. Nyt paikka ei kuitenkaan auennut kumpaankaan ja se kamalin pelkäämäni asia kävi toteen. Mulle tuli välivuosi.

Itkun ja paniikin jälkeen olen alkanut sulatella uutista ja kehitellä vastausta kysymykseen: Mitäs nyt? Ala kiinnostaa. Sen olen töissä saanut huomata ja kuulla. Kuitenkaan juuri haluamaani kouluun en välttämättä realistisesti tule ensi keväänäkään pääsemään. On pakko harkita myös muiden ammattikorkeiden terveydenhoitajalinjoja. Se tarkoittaisi meidän perheelle hyvin ongelmallista tilannetta. Raha ja tunteet ovat aika tiukilla, jos ollaan jo naimisissa, mutta asutaan erillään. Onhan se kurjaa, mutta elämässä pitää pyrkiä opiskelemaan alaa, joka aidosti kiinostaa, eikä jumittua elämään täällä vain olosuhteiden pakosta.

Jumala ottaa, Jumala antaa. Tällä on varmasti joku tarkoitus, yritän itselleni hokea, vaikka syvällä sisimmässäni jäytääkin pelko ja epävarmuus tulevasta. Laskut ja vuokra pitäisi hoitaa, vaikka opintotukea en saa, ja työpaikan pysyvyydestä ei ole mitään varmuutta. Jumala osasi heittää mut kyllä hankalaan tilanteeseen. Itseasissa juuri sellaiseen tilanteeseen, jossa mun ei auta kuin luottaa, että asiat järjestyy, ja juuri tätä mä eniten pelkäsin. Haluan kovasti kulkea Jumalan viitoittamaa tietä. Tämä se ei nyt ollut, ainakaan vielä. Uudestaan aion ehdottomasti hakea. Nyt syksyllä katsotaan pääsisinkö Helsinkiin tai Turkuun. Diakoniammattikorkeakoulussa olisi syksyn haussa juuri sopivasti monimuotoisena terveydenhoitajan tutkinto haussa. Helsinki kieltämättä jännittää suurena pääkaupunkina, mutta ehkä mun pitää itsekkin jo uskoa, että mä pärjään.

Syksystä en tiedä vielä varmaksi mitään. Toivottavasti työt jatkuu ja ehkä minua odottaa paluu lukiomaailmaan iltalukion kautta korottamaan numeroita ja jatkamaan kemian ja bilsan opinnot loppuun. Johdatusta kaivaten keskityn lenkkeilyyn ja askelkyykkyihin. Kesäkin menee niin nopeasti ohi. Ehkä tämä on se mun hetki kasvaa ja oppia, ettei asiat tapahdu aina niin suoraviivaisesti kuin olisin toivonut.

Välivuosi, here I come!