Apua mä lähden Lappiin!

Aloitetaanko ihan ensiksi siitä, että mulla on töitä enää yhdeksän päivää jäljellä. Ja että koulua on jäljellä kahden tentin verran. JA ETTÄ kahden viikon päästä mä istun Muoniossa pitämässä rippukoulua.

Tämä toukokuu on hurahtunut aivan mielettömällä kyydillä melkein jo ohitse ennen kuin ehdin tajuamaan, että voisin alkaa jo pakkaamaan pikkuhiljaa. Kahden viikon päästä lähden Muonioon riparille apuohjaajaksi ja siitä vuorokauden levolla Kyproksen lämpöön tutustumaan lähetystyöhön. Alkaa iske matkajännitys, kun päivät vain hupenevat ja lähtö tai oikeastaan lähdöt lähestyvät. En ole sisäistänyt kunnolla, että mullakin alkaa ihan pian kesäloma.

Töissä aika on kulunut vauhdilla ja kudoseheyden tenttikin meni loistavasti eli vitonen pamahti, vaikka olin töissä ja lukuaika oli aika kortilla. Meillä on ollut paljon menoja tässä toukokuussa. Ollaan juostu serkkujen synttäreillä, vanhempien luona, ristiäisissä ja papalla. Töiden jälkeenkin on ollut useana päivänä kaikkea kivaa, mutta aikaa vievää, tekemistä hoidettavana ja siksi tänään tuntuu ihanalta aloittaa viikonloppu.

Minua on alkanut vähän jännittää matkustaminen. En ole pitkään aikaan ollut lentokoneessa ja pitkä bussimatka Muonioonkin hirvittää hiukan. Enkä ole ollut muutamaan viikkoon yli kahta viikkoa poissa kotoa. Tykkkään kyllä mennä ja matkustaa, mutta koti-ikävä on sen jälkeen, kun muutin omille tullut mukaan kuvioihin. Jonkun verran riparin vetäminenkin mietityttää. Viimeksi olin kaksi vuotta sitten riparilla apuohjaaja, enkä siis ole lainkaan varma kuinka kaikki käytännön jutut ja leikit enää muistuvatkaan mieleen. Vähän ressaa, kun minun pitäisi olla siellä isosten ja nuoremman apurin apuna ja tukena, eikä ihmetellä itsekin kuinkas sitä leiriä nyt vedettiinkään. Onneksi mulla on mukana tuttuja vetäjiä ja motivoituneita isosia niin eiköhän tämä luonnistu.

Kyproksen lähetysmatkassa on vielä paljon asioita auki, mutta siihenkin täytyisi valmistautua niin, että voin suoraan Muoniosta napata laukut ja suunnata Helsinkin-Vantaan lentokentälle. Vähän huolettaa kuinka väsynyt sitä leirin jälkeen on. Onneksi sentään Kyproksella ja Muoniossa sääolot ovat hieman erilaiset, eikä tarvitse pestä pyykkiä välissä vaan kumpaankin voin pakata omat kamppeet. Muoniossa mennään toppatakki päällä ja pyöritellään lumipalloja tunturissa, mutta Kyprokselle saa kyllä pakata ne bikinit ja auronkorasvan.

Olen aika innoissani kuvailemassa kaikkea ja siksi mietityttää myös kuinka paljon tarvitsen muistikortteja, jottei tila kuville lopu kesken. Otan kuvia pääosin RAW-tiedostoina, jotta niitä saa paremmin muokattua sitten jälkikäteen. RAW vie kuitenkin enemmän tilaa kuin tavallinen JPG. Kameran muistikortille mahtuu vähän yli 500 otosta, mutta kun oikein innostuu, se tulee äkkiä täyteen. Ja jos yhtään videoita innostuu kuvailemaan, voi olla että kortti täyttyy aika nopeastikin. Muutama varakortti meiltä löytyykin jo entuudestaan, mutta ne ovat paljon pienempiä. Jääkin pohdittavaksi pitääkö tässä lähteä vielä muistikorttiostoksille ennen kesäkuun viidettä.

Ennen kuin ihan heittäydyn lomafiiliksiin, pitäisi jaksaa lukea vielä ravitsemustieteen ja erittämisen tentteihin. Lukemista olen kovastikin pakoillut töillä ja omilla askareilla. Eilen innostuin kokeilemaan Marimekkokirjasta löytynyttä minuuttimekko-ohjetta ja kun kirjastosta löytyi muutakin kivaa luettavaa, on romaanit maistunut tenttiopuksia paremmin. Tänään illasta lähden kuuntelemaan Joukaisen konserttia ja huomenna olisi tarkoitus piipahtaa työkaverin luona ravintolapäivässä.

Toukokuun aikana olen pohtinut taas paljon omaa jaksamista ja kasvamistani aikuiseksi. Haaveillut uudesta asunnosta ja pienistä sisustusjutuista. Olen myös painosanalla yrittänyt vähentää turhaa somenkäyttöä ja puhelimen räpläämisen sijaan tarttunutkin siihen romaaniin. Vaikka sit aina jotain pientä elämäänsä kaipaa, loppujen lopuksi olen aika tyytyväinen elämääni tässä ja onnellinen, kun saan olla juuri tällä paikalla. Töissä on tullut mummojen kanssa ihmeteltyä kesän tuloa ja lehtien kasvua. Voi kunpa aina olisi aikaa sen kiireen keskellä myös pysähtyä ihmettelemään päivä päivältä vihreämpää luontoa.

Kun aurinko paistaa, on helppoa hymyillä

Vapusta alkoikin oikein kesähelteet ja aurinkoa on riittänyt koko työviikon aina viikonloppuun asti. Töissä jaksaa hyvin, vaikka välillä helle pakottaa juomaan vettä enemmän kuin tekisi mieli ja hiki puskee, kun pukeutuminen on aamuisin vielä vähän hukasssa.

Aurinko on houkutellut minutkin kantamaan taas kameraa ahkerasti mukanani. Tietää, että kesä on tullut, kun kameraa käytetään lähes päivittän ja asunto alkaa muistuttaa saunaa. Vaikka ilmojen puoleste lämpöä piisaa ja kesäfiilis näkyy, vielä pitäisi jostain syvältä talvivaatteiden seasta kaivaa motivaatiota koulujuttuihin. Toisin kuin suurinosa akateemisista opiskelijoista, hoitsut jatkavat puurtamista vielä koko toukokuun ja lopettavat lomailun siinä elokuun tienoolla. Näin ainakin meidän koulussa toimitaan. Mutta on valita, sillä tästä alasta mä todella tykkään. Mulla on tänään edessä mikrobiologisten tutkimusten kotitentti, jota alan väkertämään tässä tämän illan aikana, jos vain suinkin kykenen.

Eilisin vietimme ristiäisissä, jossa mieheni toimi kuvaajana ja samalla kertaa juhlimme myös äitienpäivät, kun kerran kotipaikkakunnalla jo valmiiksi vierailimme. Pienen ihmisen ilmeitä on vaikea katsoa hymyilemättä ja heltymättä. Isä kertoilu myös reissukuulumisiaan ja samalla mä tajusin, että Kyproksen lähetysmatkaan on enää kuukausi aikaa. Eikä mulla ole edes matkalaukkua. Reissua varten pitäisi vielä täällä Suomessa kuvata muutama videon pätkä ja editoida ne valmiiksi Sat 7 studiovierailua varten. Enkä ole ihan satavarma, kuinka ehdin kaiken, kun seuraava viikkokin näyttää aika työntäyteisestä kudeseheyden tentti mukaan lukien.

Vappuna tuli lapsekan olo ja ostettiin vappupallot, metrilakua ja jäätelöä. Taisi mennä vähän jo tuhlailun puolelle, mutta sellaista se hyvä sää teettää. Katseltiin myös, kun muutama tuttu kastettiin koskeen. Vaikka lämmintä piisasi, itse en olisi kyllä pystynyt kylmään veteen kastautumaan. Täytyy myöntää, että onneksi en ole teekkari.

Töiden jälkeen olen ollut usein niin puhki, että loppupäivä on tullut lojuttua sohvalla ja syötyä aina paljon makeaa. Huono yhdistelmä syödä makeaa jo valmiiksi väsyneenä. Onneksi mies vähän kuittaili minun loikoiluista ja sain kuin sainkin itseni perjantainiltana juoksulenkille. Teki hyvää, vaikka reidet huusivatkin armoa seuraavana aamuna, kun piti juhlakoroilla kipittää hakemaan äitienpäivätaulu keskustasta ja suunnata kohti ristiäisiä.

Tänään voisin rentoutua hieman ennen seuraavaa viikoa, heti miten kun saan sen tentin kauniisti palautettua Tabalan palautuslaatikkoon.

Mikä saa minut blogaamaan?

Sain vähän aikaa sitten haasteen, jossa yhtenä kysymyksenä oli, että olenko koskaan miettinyt lopettamista. Tällaisen haastekysymyspostauksen tekeminen on toki minulle hauskaa puuhaa miettiä omalla kohdalla vastauksia haastajan kysymyksiin, mutta koska niitä on tullut tehtyä jo useampia päätin jättää haasteeseen vastaamatta. Kuitenkin yksi kysymys sai minut miettimään omaa blogaamistani ja sitten päätinkin kirjoittaa vastauksen vain tähän yhteen kysymykseen.

Olenko koskaan miettinyt lopettamista?

No ensiksi täytyy ehkä hieman taustoittaa. Olen siis aloittanut ensimmäisen blogini vuonna 2011. Siitä ei tainnut mennä vuottakaan, kun vaihdoin blogia lennossa Courage to be just me nimiseksi blogiksi, ihan vain siksi että ensimmäinen blogini oli mielestäni silloin tosi nolo ja haluasin vaihtaa sen nimenkin. Seuraavan blogin nimen tein englanniksi, joka oli kovin tuttuilmiö siihen aikaan blogimaailmassa. Courage to be just me tuli äkkiä minulle rakas ja kirjoitin sinne todella rohkeasti taustoistani ja elämästäni. Kuitenkin tuli aika kääntää sivua elämässäni ja koska en halunnut tulla silloisen blogini aiheen perusteelle muistetuksi halusin vaihtaa blogia tähän nykyiseen.

En siis ole koskaa miettynyt lopettamista. Enemminkin olen miettinyt sitä, mistä haluan kirjoittaa ja kuinka paljon itsestäni jakaa. Olen usein solmussa itseni kanssa tässä asiassa. Vaikka en uskoa häpeä, ei siitä ole aina helppoa kirjoittaa. Vaikka naaman laittaminen nettiin on tätä päivää, minä pelkään, että katuisin sitä jälkeen päin. Se myös rajoittaa hieman kirjoittamisintoani. En ole tällä hetkellä järin tyytyväinen blogin ulkoasuun tai nimeen, mutta en tiedä vielä parempaakaan, joten näillä mennään.

En ole miettinyt lopettamista, mutta joskus olen miettinyt syitä jatkamiselle. Välillä käsite blogaaminen tuntuu vieraalta. Minulla ei ole tietääkseni takanani mitään mittaavan isoa lukiakaartia enkä voi sanoa, että blogaisin vain heitä varten. No miksi minä sitten blogaan? En oikein itsekkään tiedä. Ehkä tästä on tullut minulle harrastus ja tapa kertoa ja puhua jostain sellaisestakin, josta ääneen en aina osaa kertoa. Minulle on aina ollut luonnollista purkaa tuntemuksia ja ajatuksia kirjoittaen. En ole koskaan ollut mitenkään kieliopillisesti mestarikirjoittaja, mutta asioiden sanoiksi pukemisen olen kokenut helpoksi ja oivalliseksikin tavaksi välittää omia ajatuksiani. Uskokaa tai älkää, mutta kirjoitan joskus miehellenikin kirjeen, jos jotain asiaa on vaikea tunnekuohuissa ilmaista. Pidän myös valokuvista ja herättelevistä teksteistä. Siksi jaan niitä myös muille. Uskon, että vertaistuella ja näillä minun jakamisilla voi olla joskus joku pieni merkitys jollekulle toiselle. Siksi haluan kirjoittaa julkisesti, vaikken uskallakaan tehdä sitä omalla nimellä ja naamalla.