Asiaa hyvinvointiliikunnasta

Monessa blogissa puhutaan hyvinnoisti ja nimenomaan liikunnan kannalta. Sen tiimoilta minäkin tämän blogin aikonaan perustin. Miksi en sitten ole tämän enempää kirjoittanut, postannut lenkeistäni tai hehkuttanut kasvaneistani lihaksistani? Hurahdinko todella polkemaan pururataa lenkkarit jalassa vesisateellakin vai lopahtiko intoni lyhyeen?

Näitä asioita mä olen ainakin itse kuvitellut teidän ehkä pohtivan. Mun into liikuntaa ja erityisesti juoksemista kohtaan ei ole kadonnut. Päinvastoin! Kai liikaakin kuvittelen, että treenaan vain niin tavallisesti, ettei ketään tällainen suuria tavoittelematon harjoittelu voi kiinnostaa. Pidän itseäni hyvinvointiliikkuja. En ole mikään superliikkuja. Jos sataa, olen niin sokerista, että jätän lenkkarit lojumaan eteisen lattialle ja käperryn itse lämpimän viltin alle. En myöskään jaksa laskea toistoja tai mittailla lihasteni kasvua. En edes omista salikorttia, koska se oli välivuodelle liian kallis investointi sitten kuitenkin. Joku voisi ajatella, että tällaiset seikat ovat tekosyitä, joiden varjolla jäädään sohvan nurkkaan, mutta mulle nämä asiasta kertovat, että annan itselleni myös luvan laiskotella. Uskon, että tästä hyvinvointiliikunnassa on kyse.

Mun liikkuminen on säännöllisen epäsäännöllistä. Joskus mä en lähde lenkille viikkoon. Toisinaan käyn niin tiuhaan tahtiin, että mun pitää toppuutella itseäni, jotta mun keho ehtisi levätä. Mä siis todella liikun vain jotta saan siitä itselleni paremman fiiliksen. Usein huomaan kehoni oikein kaipaavan lenkille lähtöä pidemmän juoksutaon jälkeen. Lihakset oikein huutavat turhautumistaan, kun olen useamman päivän vain istunut koneen ääressä tai matkustanut pidemmän reissun autolla. Lenkkeillessäni olen myös koukuttanut kehoni raikkaalle ulkoilmalle niin hyvin, että tulen hulluksi, jos en pääse aina välillä käymään ulkona haukkaamassa happea. Liikunnasta on siis tullut tapa rentoutua ja purkaa paineita ja kyllä sellaista tunnetta usein kaipaakin.

Vaikka liikun silloin tällöin mielentilan mukaan, asetan itselleni myös tavoitteita. Haaveenani olisikin puolimaraton. En näe tavoitteiden asettamista liian orjallisena. Ne ovat enemmänkin haaveita, jotka motivoivat lenkkipolulle silloinkin, kun turha laiskuus iskee. En kuitenkaan ota tavoitteitani kovin tosissani. Puolimaron juostaan, jos jaksan harjoitella ja opiskelut mahdollistavat sen. Uskon vahvasti löytäneeni sen sopivan polun, joka on tasapainossa rentoutumisen ja tavoitteellisen harrastamisen välissä.

Huolimatta siitä, että liikun vain omaksi ilokseni, rakastan myös tavoitteissa onnistumista eli minun kohdalla itseni ylittämistä yli kaiken. Rakastan sitä fiilistä, kun voitan sen laiskimusminäni ja poljen kaupoille ottamatta bussia tai kun saan itseni raahattua lenkkipollulle, vaikka aluksi ei huvittanut yhtään. Teen niin, koska tiedän, että minua ei kaduta enää yhtään, kun saavun kotiin vaan tilalla on voittaja fiilis. Saan liikunnalla endorfiinit jylläämään ja fiiliksen kattoon. Siitä huolimatta en ota liikkumista liian tosissaan.

Siksi minua välillä jopa huolestuttaakin se millainen kuva liikunnasta ympärilläni pyörii. Televisiossa, blogeissa ja kaveripiirissänikin ihaillaan paljon lihasten kasvua, bikinivartaloa, lisäravinteita ja hullua kurinalaista treenaamista, jonka yhteydessä puhutaan repsahduksista ja kehonmuokkaamisesta. Olen hieman varuillani tällaisesta hyvinvointiliikunnasta, koska itse tiedän mihin sellainen harjoittelu voi pahimmillaan varsinkin nuoren treenaajan johtaa. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää kilpailla ja ottaa treenit tosissaan. Jos intoa ja motivaatiota löytyy niin siitä vain harjoittelemaan! On kuitenkin hyvä muistaa, ettei kaikkien täydy tavoitella rautaa kahdesti oman painonsa verran nostavien bodarien kuntoa tai kehoa. Siksi mä halusin tuoda nyt esiin myös toisenlaisen vaihtoehdon sellaiselle hyvinvointiliikunnalle. Tavallinen sunnuntaikävelykin voittaa koneella istumisen mennen tullen. Jo hyötyliikunnalla pyörän nappaamisesta bussikortin sijaan on vaikutusta omaan terveyteen ja hyvinvointiin niin paljon, että sellaisestakin suorituksesta saa onnitella itseään. Eikös liikunnassakin ole syvemmin kyse  siitä hyvästä fiiliksestä kuin muuttuvasta kehosta? Minulla nouseekin aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan kesäkunnosta tai kiinteyttämisestä normaalin hyvinvointiliikunnan tai terveysliikunnan kanssa samassa lauseessa. Kyllä rasvan ahkera polttaminen varmasti antaa myös hyvää oloa, mutta liian rasvaton ihminen ei voi hyvin eikä pitemmän päälle jaksa aidosti hymyillä.

Tämän vuoksi koen olevani kovin epäkiinnostava bloggaaja tällä "fitness-alueella", koska en toimi kuten media ohjaa meitä toimimaan. En esimerkiksi syö minkäänlaisia lisäravinteita. Saan proteiinini lasillisesta maitoa ja palaudun mainiosti ruisleivällä ja banaanilla. Näilläkin eväillä voin voida hyvin ja saada kaikki tarvittavat ravintoaineet treeneemiseen ja kehittymiseen. Ei ole mitään väärää siinäkään, jos joskus haluaa treenin jälkeen korvata ruisleivät proteiinijuomalla, mutta mikään välttämättömyys se ei saisi tavalliselle treenaajalle olla. Jos joku tavallisen treenaajan kohdalla väittää jotain muuta, kyse on pelkästä mainonnasta, sillä ravintolisällä käydään fitnessmaailmassa kovaa bisnestä.

 Miten mä sitten jaksan liikkua säännöllisesti ja löytää sen motivaation aina innostua liikunnasta uudestaan, kun annan itselleni luvan jäädä sohvalle ja syödä mitä huvittaa? Kun kuuntelen kehoani ja liikun hyvin usein silloin kuin tuntuu hyvältä, liikunnasta ei pääse tulemaan pakkopullaa. Lenkkipolkuni ja niiden pituus vaihtuvat usein, jotta mieleenkiinto harjoittelussa säilyisi pitkään. Vaikka liikunta on minulle eniten itseisarvo (eli teen sitä koska nautin siitä jo itsessään), innostun myös nähdessäni kehityksen. Esimerkiksi painoni nousi kesän aikana lihasten kasvaessa useamman kilon. Samalla monet housut kävivät pieniksi reisilihasten kasvaessa. Sen myötä kehonkuvani on muuttunut valtavasti parempaan päin! Vaikka lihasten kehittyminen ulkonäöllisten seikkojen vuoksi ei minua innosta, en voi kuitenkaan väittää, etten iloitse, kun huomaan kehittyväni vaikkapa parantamalla juoksuaikaani. Liikkumisesta on myös tullut se mun juttu ja se on kehittänyt identiteettiäni oikeaan suntaan. Liikunta antaa mulle jatkuvasti hyvää oloa ja auttaa mua jaksamaan arjessa. Siitä on tullut hyvä tapa, josta on vaikea päästää kokonaan eroon, vaikka flunssatauot ja arjen kiireet treenejä peruuttaisivatkin. Ja onneksi näin!

Liikunta on nautinto ei pakonomainen suoritus.

Treenitavoitteet

Viimeksi pohdin, mistä intoni fitnekseen oikein syntyi ja nyt olisi aika asettaa tavoitteita ja pohtia sitä, mihin fitneksellä pyritään ja mihin minä sillä pyrin.

Ensimmäinen fitneksestä nouseva mielikuva (ainakin minulle) on lihaksikas atleettinen vartalo, saliharjoittelu ja kehon muokkaus. Kuitenkin itse vierastan kovasti sanaparia "kehon muokkaus". Siitä saa sellaisen kuvan, että oma korppa olisi kuin raaka-aine, josta itse voisi tehdä haluamansa näköisen elämänsä aikana. Tästä saan helposti käsityksen, että en ole valmis tai en riitä ulkonäöltäni, vaan minun pitää työskennellä, jotta näyttäisin paremmalta. Jo elämänkatsomukseni vuoksi ajatus on aika ristiriitainen oman käsitykseni kanssa. Minulle oma keho on pyhä, kaunis ja täydellinen jo itsessään. En koe tarvitsevani kroppaani muutosta vaan haluan vaalia ja kunnioittaa sitä kehoa, joka minulle on annettu. Fitness minulle on enemmänkin sen jo olemassa olevan kauneiden säilyttämistä ja kehosta huolta pitämistä. Rakastan kehoani ja haluan pitää siitä ravitsemuksen, liikunan ja riittävän levon avulla mahdollisimman hyvää huolta, jotta jaksaisin paremmin tavallisessa arjessa.

Loppujen lopuksi en tavoittele näkyvää lihasta, vaan enemmin hyvää oloa, virkeyttä, onnistumista ja itsensä voittamista. Tähtään toki parempaan fyysiseen peruskuntoon, koska tällä hetkellä se on edelleen kehno. Tarvitsen työssäni hyvää fysiikkaa, sillä työni vaatii voimaa nostaa, kantaa ja siirtää painaviakin asioita ja ihmisiä. Lisäksi työni on seisomista tai edestakaisin kävelemistä lähes koko vuoron. Seisominen rasittaa jalkoja aivan eritavalla kuin istumatyö ja sen huomaa työpäivän jälkeen, kun jalat ovat ihan turvoksissa. Työni on myös henkisesti hyvin raskasta, asiakaslähtöistä, ihmisten, vanhuuden ja kuolemankin kohtaamista. Siksi tarvitsen työn vastapainoksi myös jotain johon puran kaiken kiireen ja stressin. Fyysistä kestävyyttä tarvitsen myös arjessa. En haluaisi hengästyä rappusissa tai tulla hikiseksi, jos olen joutunut kiireessä vähän juoksemaan.

Harjoittelulla kokeilen myös kehoni äärirajoja. Olen aina ihmetellyt kuinka ihmisellä on kumma tapa aina saavuttaa jokin huippu, kiivetä Mount Everestille, sukeltaa mahdollisimman syvälle, lentää mahdollisimman korkealle, ajaa kilpa-autolla mahdollisimman lujaa ja tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Me siis kokeilemme kehomme äärirajoja oli sitten kyse hapanottokyvystä, G-voimista tai paineensietokyvystä. Sama toteutuu minulla urheilussa. Välillä haluan juosta lujempaa kuin viimeksi, punnertaa vielä yhden punnerruksen, vaikka olen jo aivan puhki ja katsoa kuinka paljon voimaa kehostani löytyy painoja nostettaessa. Tässä itsensä ylittämisessä pitää kuitenkin muistaa se kohtuus. Varsinkin treeneissä, jossa lihakset tarvitsevat myös niitä rentoja ja vähän löysempiä harjoitteita palautumiseen. Silti en vaihtaisi pois sitä tunnetta, kun reissienpumppausjumppa on mennyt perille eikä portaikossa siksi tahdo saada askeltakaan ylöspäin. 

En kiellä, etteikö näkyvät lihakset olisi kivat, mutta tahdon painottaa, ettei se saisi olla ainoa tai ainakaan se painavin syy lähteä treenaamaan. Oma mielen hyvinvointi menee tämän edelle mennen tullen. Minulle on tärkeämpää, että treenistä tulee hyvä olo, eikä niinkään se erottuvatko vatsalihakset peilistä treenin jälkeen. Pelkän kehon takia, en jaksaisi tätä kauaa harrrastaa. Treeneistä ja harjoittelusta täytyy tykätä, jotta sillä voi saavuttaa myös niitä kehon muotoja ja ylläpitää niitä.

Ulkomuotojen ja lihasten ohella myös hiukset ja iho voivat paremmin, kun syön säännölisesti monipuolista ja terveellistä ruokaa. Koen fitneksen kokonaisvaltaisena hyvinvointina, joka lähtee omista valinnoista ravintoa, lepoa ja liikuntaa kohtaan. Liikunta pitää vireänä ja väsyttää illan tullen, jollon unikin tulee paremmin. Itse huomaan aina omista silmistäni, koska olen kehoni kanssa tasapainossa ja koska unta on tullut liian vähän. Koska kasvaton hiuksiani, ravitsemus on oiva apu tähänkin.

Yksi treenitavoite on elimistön tasapainotilan ylläpitäminen. Elimistöni kiittää, kun tasainen ruokarytmi ja säännöllinen urheilu parantavat vastustuskykyäni ja saavat aineenvaihdunnan liikkeelle. En myöskään käytä ravintojauheita tai lisäravinteita lainkaan. Uskon, että perustreenaajana pärjään hyvin tavallisilla raaka-aineilla ilman keinotekoisia valmisteita. Kunnon ruuasta saan kyllä kaiken tarvittavan omega-kolmosta ja D-vitamiinia lukuunottamatta. Olen lukenut, jonkin verran ravitsemuksesta ja alkanut ymmärtää kuinka suuri vaikautus sillä on elimistööni ja psykkeeseeni. Vaikka rasvainen ruoka saakin kehossani aikaan suuren tulehdusreaktion, en silti ole jättänyt ruokavaliostani pois suklaata, ranskalaisia ja ravintoloiden mättöjä. Syön niitä hyvällä ruokahalulla aina silloin tällöin, mutta en päivittäin. Kohtuus täytyy muistaa kaikessa eivätkä äärilaidat ole milloikaan tavoiteltava ihanne. Minusta on paljon kurinalaisempaa syödä karkkia sopivasti, kuin syödä sitä koko ajan tai jättää syömättä ollenkaan.

En myöskään ole asettanut itselleni liian konkreetisia tavoitteita, kunten niin ja niin monta senttiä pois vyötäröltä tai rantakuntoon kesäksi kaksituhatta X. Haluan pyrkiä enemmin huippukuntoon koko elämäksi. Haluan olla voimakas ja kestävä. Tahdon edetä sen mukaan, miltä harjoittelu tuntuu. Mennä kovaa, kun on sen aika ja levätä enemmän silloin, kun siltä tuntuu. Oman ulkonäön muokaaminen ja lihasten kehittyminen on tiettyyn pisteeseen rajallista. Kuitenkin itsestä huolehtiminen ja kehonsa hyväksyminen joka hetki, ovat niitä asioita, joiden kanssa vain taivas voi olla rajana.

Mikä sai minut innostumaan fitneksestä?

Blogin alussa puhuin paljon liikunnasta ja että se tulisi olemaan blogin teema. Ja kuinkas sitten kävikään... Nyt on mennyt monta postausta, enkä ole juuri mitään treenijuttuja saanut kirjoiteltua. Olisikohan nyt taas treenin vuoro?

Lomakelit ovat houkuttaneet ulkoilemaan ja pitkän treenitauon jälkeen olen palunnut lenkille ja pyörän selkään. Kävelylenkkejä tehostamaan olen ottanut askelkyykyn ja juokselenkeille mukaan matkamittarin (harmiksi tämä ilmainen puhelinsovellus ei aina toimi, vaan saattaa kaatua kesken lenkin). Ylioppilasjuhlia ennen kävin aika tiuhaan hallissa uimassa, mutta luulen, että se on nyt kesäksi vähän jäädäkseen. Uimarannat, ja vihreät metsäpolut ovat paljon kutsuvampia tähän aikaan vuodesta.

Kotijumpassa kevyiden nilkkapainojen kaveriksi sain yo-lahjana Selättimen jenkkakahvat, joilla käsipainotreeni on saanut uuden startin. Muuten jumppaani kuuluu ihan perusliikkeitä, joilla tarkoitus on edelleen saada peruskuntoa kohotettua ja lihaksia elvytettyä. Salille menoa olen lykännyt roimasti eteenpäin. Siihen tarvitsisin vähän varmemman taloustilanteen, joten opiskelujen alkaessa sali voidaan ottaa uudestaan harkintaan. En myöskään koe tällä hetkellä hyötyväni saliharjoittelusta, sillä peruskunnon kanssa on valtavasti tekemistä vielä.

 Miksi sitten treenaan ja mikä sai juuri minut innostumaan fitneksestä? Kuten olen jo aikaisemmin kertonutkin, fitnessinnostukseni lähti ainoastaan halustani muuttaa ruokailutottumuksiani. Halusin pistää stopin jatkuvalle herkuttelulle ja oppia valmistaan puhdasta kunnon ruokaa. En halunnut olla se makaroonilla elävä opiskelia, vaan syödä ravitsevaa ja edullista kotiruokaa. Lähes koko lukioaikana söin eineksiä ajanpuutteen ja hektisen elämäntilanteen vuoksi. Samalla aloin sairastella jatkuvasti, sain rytmihäiriöitä, niveleni kärsivät ja leffateatterissa pitkään istuminen oli epämukavaa kipeän polvivamman vuoksi. Nämä oireet eivät suoranaisesti johtuneet liikunnan puutteesta tai huonosta ruokavaliosta, mutta niillä oli suuri vaikutus oireiluuni.

Lukulomalla uskaltauduin monen vuoden taon jälkeen lenkkeilemään ja se tuntui yllättävän hyvältä. Lenkeistä tuli henkireikä luku-urakan keskellä ja sain niistä voimaa jaksaa läpi kirjoitusten ja rankan kevään. Liikunta oli myös lapsena ollut iso osa omaa identiteettiäni, jonka nuoruudessani kadotin. Nyt kun liikunta on palunnut elämääni, huomaan aina uudestaan hehkuttavani kuinka tämä on se "mun juttu".

Fitness ei minulle tarkoita kovaa salitreeniä, pelkkää lihaksien ihailua tai bikinikunnon tavoittelua. Fitness on minulle enemmän elämäntapa. Se on jokapäiväistä valintojen tekemistä. Ja näiden valintojen taustalla on bodymind-ideologia eli fyysisen hyvinvoinnin yhteys psyykkeeseen. Teen pieniä muutoksia jatkuvasti, jotta eläisin terveellisesti kehoani kunnioittaen. Näitä valintoja ovat minun kohdalla olleet esimerkiksi karkkipäivät, tummaan riisiin vaihtaminen ja veden juonnin lisääminen. Liian orjalliseksi en missään nimessä halua ryhtyä, koska sillä ei itseään kohtaan saa aikaiseksi mitään hyvää. Kaiken täytyy lähteä omasta halusta voida hyvin.

Haluan pitää itsestäni ja kehostani huolta, jotta jaksan joskus tulevaisuudessa olla äiti ja vanhanakin vielä virkeä. Jos syön koko päivän makeaa, olostani tulee heti samea, väsynyt ja vetelä. Säännöllisellä syömisellä ja oikeilla ruoka-aineilla ruuasulatus toimii ja allergiareaktiot ja nivelten turvotus pysyvät kurissa. Lisäksi polveni kipu, joka on nilkan ylipronaatiosta syntyneen virheasennon aiheuttama, on kipuillut enää harvoin lisääntyneen urheilun myötä. Ennen pelkäsin kyykätä ja juosta, koska oletin polven kipeytyvät entisestään. Vamma, jonka luulin vain pahentuvan, on nyt lähes unohtunut liikunnan ansioista. Lihasten vahvistuessa, polvikin saa tukea ympärileen. Kaiken tämän lisäksi koen olevani sinut itseni kanssa. Jaksan ajatella taas positiivisemmin ja tunne saaneeni itseni taas takaisin sen kaiken stressin ja epävarmuuden alta. Ja minä kun pelkäsin, etten osaa enää koskaan liikkua terveesti terveellä järjellä.

Avojentuuletus metsäpoluilla jatkuu siis edelleen!

Esittely

Blogin aloituksen jälkeen olisi ehkä suotavaa kertoa hieman itsestäni.

Olen siis kohta parikymppinen nuori opiskelija, joka kirjoittelee (tällä hetkellä) nimerkillä Mymmeli.  Nimerkki kertoo rakkaudestani muumeihin.

Luonteeltani olen iloinen ja innostun helposti ja palavasti uusista asioista. Olen myös erittäin herkkä, temperamenttinen ja joskus jopa liian tarkka. Pyrin liikaakin täydellisyyteen. Vaikka perus luonteeni on yleensä positiivinen, taivun helposti murehtimaan asioita jo etukäteen. Silti kun jotain päätän, menen vaikka läpi harmaan kiven, heitteän monta kertaa hanskat tiskiin ja keräten ne aina uudestaan takaisin.

Minun lukiopinnot ovat lakkiaisia vaille valmiit eli toukokuun loppua odotellessa. Valmistun ylioppilaaksi Tampereen ilmaisutaidon lukiosta. Sen jälkeiset suunnitelmat ovat vielä hieman auki. Kerron niistä lisää varmasti valintakokeiden jälkeen. Opiskelun ohella työskentelen vanhusten ja rippukoululaisten parissa.

Olen aktiivinen liikkuja. Liikuntahistoriaani kuuluu joukkuvoimistelua, balettia, erilaisia tansseja ja sählyä sekä paljon muita lajeja joita on tullut vapaa-ajalla harjoitettua. Liikunta jäi kuitenkin elämäntilanteeni vuoksi monen vuoden tauolle. Tällä hetkellä lenkkeilen, uin ja jumppailen kotona.

Liikunnasta innostuin tänä keväänä ja se alkoi halusta syödä terveemmin. Minulla oli aika epäterveelliset ravitsemustottumukset ja ruokavaliooni kuului paljon keksejä, suklaata ja liian vähän kunnon ruokaa. Oma jaksaminen oli kortilla ja jatkuvien flunssakierteiden jälkeen päätin, että ruokavaliolleni on tehtävä jotain, jotta voisin paremmin. Omilleen muutettuani rupesin kiinnostumaan ruuanlaitosta ja ensin jäivätkin einekset pois. Nykyään pyrin syömään viidesti päivässä, monipuolista ja itsetehtyä ruokaa ja pitämään viikossa vain yhden mässypäivän, jolloin herkkuja saa syödä niin paljon kuin mahaan mahtuu. Kun ravitsemus saatiin kuntoon, aloin kiinnostua liikunnasta osana hyvinvointia. Oma identiteettini oli hukassa pitkän aikaa, kunnes palasin liikunnan pariin ja ymmärsin, että tämä on sitä, mitä olen jo vuosia kaivannut.

Liikunnan lisäksi elämääni kuuluu vahvasti usko. Se on minulle se tuki, turva ja elämääni kannattava voima. Uskoon olen kasvanut pikkuhiljaa ja viimeinen sysäys tapahtuikin rippileirillä 2011, jonka jälkeen saatoin kertoa uskovani. Kuulun ihan tavalliseen kirkkoon ja käyn vieläkin vanhan kotikaupunkini nuorten seurakunnan tapahtumissa moikkaamassa tuttuja ja ystäviäni. Kyseinen seurakunta oli nuoruusaikanani toinen kotini ja sieltä löysin myös nykyisen puolisoni. Kerron täälläkin avoimesti uskostani ja olen rehellinen siinä, että aina uskominen ei ole niin helppoa kuin luulisi.

Mieheni mukana olen myös innostunut valokuvauksesta, jonka varmasti tulette täälläkin huomaamaan. Valokuvatessa haluan keskittyä siihen kaikkeen kauniiseen ja hyvään, minkä ohi kävelemme ihan jo huomaamattamme. Linssin läpi maailma näyttää niin paljon kauniimmalta. Valokuvaan Canonin ihan perus järjestelmäkameralla Canon 450D. Ja objektiivina käytän Canon EFS 18-135mm. Aina en kuitenkaan jaksa pientä, mutta painavaa kameraa mukana kantaa, ja silloin kuvat räpsitään kännykällä.

Muita harrastuksiani ovat mm. leipominen ja käsityöt. Tykkään tehdä käsillä asioista ja aina minulla onkin useampi virkkuu ja neuletyötä kesken. Luonto on minulle se mieluisin paikka liikkua ja haaveilen taas joskus pääseväni Lappiin vaeltamaan ja tuntureita valloittamaan.

Katsotaan mihin suuntaan kirjoittaminen täällä lähtee käyntiin.