Kakkupalojen luvattu appro

Luulen, että olen vihdoin oppinut nauttimaan ihan tavallisesta arjesta. Kylminä ja laittoman aikaisina kouluaamuina, kun poljen alamäkeä alas hymyilyttää auringonpilkahdukset usvaisten pusikoiden takaa. Ja vaikka jo pukkarissa työvaatteita vaihtaessa tiedän jälkihien puskevan viimeistään orhaluokkaan vievissä portaissa, en voi olla aamuisin polkematta sydämeni kyllyydestä ja haukkomatta sitä raitista ja viileää ulkoilmaa. Joka viikko yllätyn omasta osaamisestani samalla tajuten kuinka vähän todella tiedän potilaiden hoitamisesta. Teoriassa kaikki näyttää niin yksinkertaiselta, mutta käytännössä pelkkä steriilien suojakäsineiden pukeminen on välillä todellinen taikatemppu. Vaikka aina ei luennoilla jaksaisi keskittyä aiheeseen ja loputtomalta tuntuva tehtävien tekeminen uuvuttaa, osaan jollain ihmeellisellä tavalla nauttia tästäkin. Ehkä juuri siksi, että tiedän miltä se opiskelupaikottomuus tuntui silloin viime syksynä.

Huomenna meidän luokalla alkaa living lab niminen viikon mittainen harjoittelujakso, jossa syvennämme kliinistä osaamistamme ja suoritamme verenpaineen otosta näyttökokeen, joka tehdään ihan oikealle potilaalle. Suoraan sanottuna olen aika hermona. Eniten jännitän verenpaineen ottoa, joka tehdään manuaalisesti stetoskoopilla kuunnellen. Meidän pienryhmällä opetus mittaamiseen käytiin vasta perjantaina eli itsenäistäharjoitteluun ei juurikaan ole jätetty aikaa. Varsinkin kun itseltään on manuaalisesti lähes mahdotonta kuunnella mitään.

Edellinen tiistai meni namiapproillessa kierrellen Tampereen kahviloita. Ilma oli ihana ja makeaa tuli syötyä koko mahan edestä. Koska en ole mikään alkoholin suurkuluttaja, yllätyin positiivisesti, että opiskelijoille on ainakin täällä monia alkoholittomiakin tapahtumia. Harmiksi moni niistä ajoittautui tälle samalle viikolle, enkä tenttien ja läsnäolopakkojen vuoksi ehtinyt kuin kakkuja maistelemaan tällä viikolla. Opiskelijatapahtumista intoutuneena tilasin myös muutaman muumihaalarimerkin haalarimerkkitorista. Haalareita odotellessa siis. Tai kasvavan haalamerkkipinon nähtyäni en enää tiedä odotanko haalareita ja ompelutalkoita enää niin innolla. Toivottavasti sormeni ja hermoni kestävät sitten kun on sen aika. 

Sairaanhoitajaopiskelijan viikko

Maanantai tulee aina liian nopeasti. Varsinkin silloin, kun edellinen viikonloppu on kulunut töissä tiskaten. Taiteilen sunnuntai-iltana nopeasti kyhätyt alkoholiprojektin rekvisiitat pyörän kyytiin ja suuntaan kohti koulua. Väsyttää. Tänä maanantaina en jaksaisi olla innostunut ja valistaa alkoholin haitoista muille opiskelijoille. Kymmenen aikaan aamulla homma alkaa kuitenkin sujua ja meidän pisteellä kännilaseille on kertynyt jo porukkaa jonoksi asti. Huomaan nauttivani lyhyistä keskesteluista ventovieraiden kanssa ja tunnen työn olevan merkityksellistä osalle pisteelle vierailleille. Ruokatunnilla juoksen TTY:lle hakemaan liput namiapproon ja käyn palauttamassa Lääkehoidon käsikirjan, jota en ehtinyt avata kertaakaan viikonlopun aikana, vaikka olisi pitänyt. Kiireessä kuvaan yli 60 sivua huomisen kotitehtävän alueesta kunnes huomaan hyllyyn juuri tuotujen palautettujen kirjojen joukossa kyseisen opuksen. Naurattaa ajoitukseni. Uusin lainan ja palaan projektimme purkutunnille. Kotiin pääsen vasta neljän jälkeen ja läksykirjat suljetaan yhdeksen pintaan. Yksi House-jakso ja pää tyynyyn.

Tiistai on teoriatäyteinen. Pbl-istunto aamu kasilta kivusta tuntuu yhtä paha kuin aiheensakin. Session jälkeen kipuilua jatketaan kliinisen hoitotyö kakkosen tunnilla. Opettaja päättää, että tehdään ryhmätyöt, koska kyllä me ehitään luennot kuuntelemaan tabulasta kotonakin. Päivän viimeinen tunti lääkehoidosta menee ohi yhtä nopeasti kuin opettajan näyttämät diat, jotka olisi kai pitänyt ehtiä täydentämään itselleen siinä luennon lomassa. Lääkelaskut tuntuvat ylitsepääsemättömiltä neljältä iltapäivällä. Itkettää. Kolme plus kahdesta tulee vahingossa kuusi. Tuntuu, ettei mikään suju. Koulun jälkeen lasken lisää annoslaskuja, täytän seuraavan aamun orhan ennakkotehtävät katetroinnista, pesen harjoitteluvaatteet ja pyydän miestä tuomaan kaupasta suklaata. Ilman sitä loppuviikosta ei tule mitään.

Keskiviikkona herään keräten orhavaatteet ja ennakkotehtävät laukkuun yhdeksi mytyksi ja palelen polkiessani kouluun. Steriilit suojakäsineet haisevat kummallisilta ja meitä kielletään paukuttamasta niitä samalla tavalla kuin telkkarisarjoissa tehdään. Katetroinnin lisäksi me tehdään pareittain vuodepesuja ja maataan uikkarit päällä suihkusängyssä. Siinä tulee äkkiä kylmä, vaikka olisi täysin terve opiskelija, joka leikkii potilasta. Uupuneena, mutta samalla helpottuneena poljen kaupan kautta kotiin, sillä tänään on haalarikansan bileet Alkumetrit. Ensin etkoillaan yhdellä kaverilla, jonka jälkeen jatketaan toisella, josta siirrytään keskustaan klubille. Maanantaina valistetut riskirajat alkavat tuntua jo liian pieniltä. "Sä oot söpö, mut mul ei oo aikaa, mennä sun kaa leffaa tai ees ostaa karkkia." Musiikki on turhan lujalla ja tanssilattia liian ahdas. Pääsen kotiin kyydillä ja sängyssä toivon ja rukoilen, että seuraava aamu lähtisi kivuttomasti käyntiin.

Torstaina on "vapaapäivä". Aamu menee toipuen eilisestä. Ryhmätyötäkin tulee aloitettua luomalle sille uusi kansio ja tyhjä word-tiedosto. Krooninen kipukin alkaa vaikuttaa kiinnostavammalta kuin siivoaminen. Käyn laiskuuttani autolla kaupassa ja katson Ensitreffit alttarilla aloitusjakson lounasta mutustaen. Iltapäivästä ajetaan anoppilaan kylään ja kotiin saadaan kärrättäväksi survottua puolukkaa. Illasta aivot tuntuvat käyvän ylikierroksilla, kun puhelin piippaa, televisio huutaa ja netti jumittaa yhtä aikaa. Mietin, voisinko kenties keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Perjantaina harjoitellaan ergonomiaa fyssarin opastuksella ja käydään läpi potilassiirroissa käytettäviä apuvälineitä. Mun selkä tulee kipeämmäksi jo pelkästä huomion kiinnittämisestä sen asentoon. Koen aiheen oikeasti todella tärkeäksi, vaikka apuvälineiden mokailen yrittäessäni kiinnittää pyörätuolin jalkatasoa käsinojan paikalle. Olen vain liian puhki ottamaan oppia vastaan. Lounaaksi syön kalaa ja perunaa ja koen annoskateutta kavereiden pitsoista. Iltapäivä pyhitetään kirjaston ryhmätyötilassa kipu-Kahootin tekemiseen. Juttujen taso ja naurun määrä kuvastavat hyvin meidän väsymyksen tasoa. Kotona kaadun kirjaimellisesti sohvalle, juon kupin teetä ja ihmettelen kuinka kukaan jaksaa lähteä vielä perjantainakin juhlimaan.

 Ensi viikolla minua odottaa jo kaksi tenttiä. Kiitos sille ihanalle, joka on tämän meemin luonut, sillä se todella kuvaa minun fiilistä tenttejä ajatellen.

Onko teilläkin rankka syksy opintojen suhteen?

Poskiontelopöpö

Mitä kuluneeseen viikkoon on kuulunut? No koulua! (ja sairastamista) Oon varmaan ihan lusmu opiskelija, kun tuun kipeeksi pari päivää koulujen alun jälkeen. Stressi ja epäonnistunut unirytmin siirto vain antoivat jollekin koulun nurkissa lymyävälle pöpölle taas mahdollisuuden. Ja ai että mä taas muistin kuinka inhoan sairastamista. Kaikkea siinä. Enää ei auta mitkään kuuman mehun ryystämiset ja Disney-leffat. Nenä vuosi solkenaan ja räkä löysi jotenkin kummalisesti tiensä aina sinne poskionteloon ja sitten loppu olikin soutamista ja huopaamista särkylääkkeiden, kurkkupastillien ja nenäsuihkeiden kanssa. Eikä kauheasti lohduttanut maata kotona kuolleena sängyssä, kun samalla opettajat hiillostavat jo lisätehtävillä pienryhmäpoissaolojen vuoksi. No mä selvisin kuitenkin raahautumalla kuumeisena laskemaan pari pakollista lääkelaskua ja keräämään siitä kaksi suoritusmerkintää taskuun. No ei siinä mitään järkeä ollut, mutta ainakin valmistun ajallani.

Tuossa kuumeisena ja lisätehtävistä kiukkuisena tuli pohdittua sitä kuinka nykyään tuntuu olevan valloillaan niin töissä kuin kouluissa ajatus siitä, että sairastaminen ja varsinkin sen vuoksi kotiin jääminen ei ole hyvä asia. Läsnäolo tuntuu olevan joka sekuntilta niin tärkeää, että jopa oma hyvinvointi jää kakkoseksi.

Aikanaan en jäänyt kotiin kuin äärimmäisestä pakosta. Paiskin hommia särkylääkkeen voimalle, koska uskoin jokaisen opetettavan asian olevan niin tärkeä, että yksikin poissaolo voisi pudottaa minut täysin kärryiltä. No eihän se ihan näin mene. Usein se etten ehtinyt heti sairastaa, johti siihen että sairastin myöhemmin enemmän ja pidemmän aikaa kuin olisi tarvinnut. Jälkitaudit eivät oikeasti ole kivoja. Nykyään luotan omaan kehooni ja heti pienestäkin flunssasta yritän mahdollisuuksien mukaan levätä ja nukkua paljon. Usein jo yhdet pidemmät yöunet auttavat ja poissaolojakaan ei tarvita. Jos taas olen kuumeessa, jään kotiin ja lepään, jotta muut eivät saisi tartuntaa ja keho oikeasti toipuisi kunnolla. Kuume on yhtä iso rasite elimistölle kuin maratonin juokseminen, joten en todellakaan halua kuormittaa sitä yhtään enempää juoksemalla kipeänä luennoilla.

Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Nytkin lääkehoitoon kuuluvien matikan osuuksien uoritusmerkinnät oli vain pakko puertaa läpi nyt tai sitten keväällä pyöritellä peukkuja, kun toisen vuoden opinnoissa ei pääse ainakaan harjoitteluihin, jos lääkelaskutentit on tekemättä. Onneksi pääsin autokyydillä oven eteen ja koulussa oli lounaana kurkkukipuiselle täydellistä kukkakaalikeittoa.

Multa jäi Rauli-myrskyt kokematta ja mökin syyskauden lopettamiset näkemättä, kun viikonlopun lähinnä pötköttelin sohvalla, mutta levolla sain itseni kuntoon (pientä nuhaa luukuun ottamatta).