Kun elämä otti ohjat

Tuntuu ihan siltä kuin edellisestä kirjoituksesta olisi ihan mielettömän pitkä aika. Tammikuu ja kohta helmikuukin ovat hurahtaneet ohitse aivan mieletöntä vauhtia. Vaikka asiaa olisi paljon ja tämän vuoden aikana on ehtinyt jo tapahtua monenmoista uutta, en oikein osaa aloittaa kirjoittamista mistään.

Joulukuussa omat fiilikseni olivat jossain todella pohjalla. Olin ajanut itseni kanssa henkisesti päin seinää. En ollut tyytyväinen elämääni ja tammikuussa olinkin valmis muuttamaan suuntaan. Elämä ehti kuitenkin ensin, sillä heti vuoden vaihteen jälkeen tapahtui jotain, mitä en villeimmissä unelmissanikaan olisi osannut kuvitella mahdolliseksi. Palasin rakkaan harrastukseni pariin.

Jo joulukuussa ystäväni Helinä pyysi minua mukaan treenaamaan tanssillista voimistelua. Meitä kahta onkin aina yhdistänyt tanssi. Yläkouluaikoina tanssimme samassa showtanssiryhmässä. Sen jälkeen olemme tanssineet kansanopistolla baletin alkeita aikuisille suunnatussa ryhmässä ja käyneet kokeilemassa erilaisia joogalajeja. Helinä on ollut meistä se aktiivisempi ja minä tullut sitten perässä kokeilemaan mukana. Ja niin kävi nytkin. Ennen ensimmäisiä treenejä Helinä kuitenkin sairastui ja minun oli punnittava rohkeuteni lähdettävä yksin kokeilemaan uuden joukkueen mukana harjoittelua. Voimisteluaikojen huonot muistut kummittelivat mielessä ja kehno fyysinen kuntoni sekä juuri murtumasta toipuneella jalalla treenaaminen jännittivät, mutta rohkaistuin silti kokeilemaan. Innostuin lajista aivan mielettömästi ja lähdin uudestaan mukaan treenaamaan. Kahden viikon harjoittelun jälkeen valmentajani muistutteli minua kisalisenssistä ja ennen kuin huomasinkaa olin tilaamassa kilpailuasua ja ostamassa tossuja maaliskuussa häämöttäviä kisoja ajatellen.

Vanhoja kisamuistoja

Minulle oli selvää joukkuevoimistelun lopettamisen jälkeen, etten pystyisi enää palaamaan joukkuseeseen. Silloin se päätös oli varmasti fiksu, mutta ajan mittaan lopettaminen alkoi harmittamaan. Kaipasin voimistelua, treenejä ja urheilua. Abivuonna surkuttelin sitä kuinka olen liian vanha aloittamaan uudestaan oikeastaan minkään harrastuksen. Ja loin itselleni sellaisen harhakuvitelman, ettei tässä iässä enää. Toki monen lajin alkeita pääsee kokeilemaan kansanopistoissa ja höntsyryhmiä löytyy, mutta minulle kerran viikossa jotain vähän ei oikein riittänyt. Olin tottunut harjoittelemaan paljon ja tavoitteellisesti ja siksi harmittelin menetettyjä voimisteluvuosia.

Viimeiset viikot olenkin ollut aivan hämilläni ja innoissani tästä mahdollisuudesta päästä jatkamaan voimistelua tanssillisen voimistelun naisten joukkueessa. Mun salainen haave, että vielä kerran pääsisin voimistelemaan ja kisaamaan on toteutumassa, vaikken villeimmissä unelmissanikaan uskonut sen koskaan toteutuvan.  Tuntuu kuin ympyrä sulkeutuisi vihdoin. Lopettaminen silloin monta vuotta sitten tapahtui niin äkisti ja olosuhteiden pakosta, että tämä lajin pariin palaaminen uuden terveemmän suhtautumisen voimin tuntuu voitolta minulle. Minä todella selvisin, eikä voimistelukaan enää tunnu yhtään pahalta, päin vastoin. Olen menettänyt sille sydämeni toistamiseen. Saan ikään kuin jatkaa siitä mihin viimeksi jäin.

Unelmista niiden toteutumisesta innostuneena hankin itselleni tällaista tekemistä

Kilpailuihin valmistautuminen ja oman kunnon nouseminen ovat olleet keväästä sitä kaivuttua mielekästä puuhaa koulun rinnalle. Aloitin ihan nollasta treenaamisen. Notkeus, lihakset ja liikelaajuudet tulee kaikki harjoittelemalla uudestaan. Omista joukkuevoimisteluajoista on onneksi jäljellä periksiantamattomuus ja kova treenimotivaatio. Vaikka kisaamaan olenkin lähdössä, en enää haaveile mitalleista tai huipputasosta. Minulle riittää kisapäivän tunnelman kokeminen uudestaan. Siitä saa aina jotenkin erilaista puhtia suoritukseen, kun kyseessä on jokinlainen kilpailu.

Hämärä peiliselfie onnistuneiden treenien jälkeen

Kun on koko lapsuuteensa rankentanut identiteettinsä voimistelijaksi ja urheilijaksi, siitä luopuminen pakon edessä on ollut tuskallista ja paluu palkitsevampaa kuin olisin arvannut. Vasta nyt ymmärrän, että tämä laji on kaikista kurjista kokemuksista huolimatta se minun juttuni. Eikä siihen voi oikein muuta sanoa, kuin että rakkausdesta lajiin.

Älä tuu droppaan mun tunnelmaa

Keskellä viikkoa taivaalle ilmestyi kaivattu valoilmiö ja samalla ilma viileni usean kymmenen astetta. En koskaan ole kummemmin kiinnittänyt huomiota kaamosmasennukseen, mutta nyt hämmästyin kuinka paljon mielialani parani aurinkoisen sään myötä. Minä taidan tarvita valoa. Riittävän pimeässä oma mieli mustuu niin paljon helpommin.

Olen myös kiinnittänyt huomiota kuinka paljon jatkuvien huonojen uutisten lukeminen, saa mun mielen kääntämään koko tulevaisuuteni ahdistavaksi ja epävarmaksi. Ei mikään ihme, sillä sekä facebookin uutisfiidi, että auton radio kertovat jatkuvasti kuinka millään alalla työllisyys ei ole varmaa, maan talous on jatkuvassa laskusuunnassa, jossain tapettiin taas joku eikä kukaan enää välitä, arvosta eikä rakasta. Harmiksi näitä uutisia ei pääse oikein pakoon kuin muuttamalla Lapin erämaahan ja rupeamalla erakoksi. Kaikkea pahaa ja väärää ei tule lakaista maton alle, mutta ehkä minä ainakin voisin keskittyä vähän enemmän niihin hyviin asioihin, jotta maailma ei näyttäisi niin toivottomalta tapaukselta.

Kuten varmasti on sinne ruudun toisellekin puolelle välittynyt, tämä jalkaepisodi on ollut yksi iso mielialan laskija. Nyt kuitenkin röntgenissä murtuma todettiin parantuneeksi ja pienin askelin olen lähtenyt kävelemään. Kärsivällisyys on ollut kyllä kovassa koulussa, sillä en millään malttaisi vain odottaa ja antaa aikaa toipumiselle. Mutta onneksi ja mun harmiksi aika parantaa. Lihakset ovat kuukaudessa kadonneet lähes olemattomiin ja jos nyt lähtisin juoksemaan, se tuskin veisi toipumista parempaan suuntaan. Onnea on silti kävellä muutama satametriä kodin ulkopulelle ja takaisin. Tuli ihan voittajafiilis.

Mulla on vielä viikko lomaa, ja vaikka nyt pitäisi siis olla lomalla, ajatukset harhailevat kouluun. Keväällä alkava sisätautikirran opintojakso pelottaa aika tavalla. Minua on varoiteltu useaan otteeseen, että se on se vaikein ja rankin osuus. Samalla olen alkanut jännittämään pääsykokeita. Kätilön haaveeni ovat vahvistuneet, mikä on lisännyt paineita onnistua kokeissa. Tiedän, että jo korkeakoulupaikan vastaanottaneena minulla on oikeasti ihan häviän pieni mahdollisuus tulla valituksi, mutta mahdollisuus kuitenkin. Pelkään kuitenkin pettymisen tunnetta, mutta kukapa siitä nauttisikaan. Haluaisin vain niin kovasti päästä vaihtamaan kätilöopintoihin. Vaikka realistisesti minulla ei ole mikään kiire saada sitä paikkaa vielä. Toisen vuoden opinnot kestävät puolitoista vuotta ja ne ovat niin kätilöille, ensihoitajille, terkoille kuin sairaanhoitajille samat. Ehdin siis hyvin hakea seuraavanakin keväänä.

Täytyy vain pitää hyvät välit yläkertaan, ettei kukaan nyt heti veisi tuota aurinkoa pois ja pilaisi mun iloa siitä, että aamupalaa syödessä alkoi aivastuttaa, kun valonsäteet eksyivät meidän keittiön ikkunasta sisään.

Jotain hyvää vuosi 2017!

Vuoden 2016 viimeiset kuvat käyty läpi ja samalla kelattu vuoden tapahtumia. Lupaukset seuraavalle vuodelle voisi vaihtaa yhteen pyyntöön: Kerro minulle jotain hyvää vuosi 2017!

Viime vuosi on pitänyt sisällään raskaita kokemuksia, pelkoa ja epävarmuutta ja uuden opettelua. Se on pistänyt elämän arvot ihan uuteen järjestykseen läheisen sairastuttua vakavasti. Se on opettanut armollisuutta opiskelua kohtaan ja armotta näyttänyt kuinka vaativan alan olen valinnutkaan. Se on näyttänyt kantapään kautta, millä on loppupeleissä merkitystä. Se on todistanut kuinka paljon huolta ja pelkoa toisen puolesta voikaan jaksaa kantaa. Se on osoittanut elämän olevan välillä todella epäreilua. Mutta kaikesta huolimatta antanut uskoa, että kaikesta voi selvitä.

Tämän vuoden hevi-osaston lisäksi vuoteen on mahtunut paljon onnistumista, vaikeista asioista selviytymistä, kasvua, aikuistumista, rauhoittumista, oman paikan löytämistä ja onnen ja ilon kyyneliä. Vaikkei tämä kulunut vuosi mikään parhain ole ollut, en voi muuta kuin toivottaa parempaa uutta vuotta ja toivoa sen tuovan enemmän iloa ja poistavan epävarmuutta. 

Viimeisimpänä vuodesta on jäänyt mieleen jalan loukkaaminen. Ja tällä hetkellä hartain toiveenikin olisi päästä pian kävelemään.  Vasemman jalan luista luukalvo on irronut ja siitä edennyt rasitusmurtumaksi. Lähes kuukauden lepuuttamisen jälkeen kipu palasi, vaikka kuinka varovasti yritin lähteä sillä liikkeelle. Eläväiselle ja menevälle ihmiselle toisen jalan pelistä puuttuminen on ollut aika iso juttu.

Mutta vuoden viimeiksiksi kuviksi tallentui Tampereen Ratinassa pidetti ilotulitusshow. Sen jälkeen pistäydyin Hesen kautta kotiin ja vuosi vaihtuikin rauhallisesti pyjamassa hyvää kirjaa lukien. Vähän erilainen uusivuosi, mutta toivottavasti se aloittaa vähän erilaisen ja kokonaisen uuden vuoden.