Matkalla elämään

Näin tänään bussin ikkunasta kuinka ilta-aurinko oli alkanut sateen jälkeen taas paistamaan ja värjäsi taivaan kirkkaan siniseksi. Jotenkin pitkästä aika huomion sen kauneuden ja hetken ainutlaatuisuuden. Jokaisen sateen ja myrskyn jälkeen aurinko paistaa jälleen.

Oli niin rauhallista ja hyvä istua siinä bussin penkillä matkalla kohti kotia, että minua alkoi melkein itkettää. Rinnasta oli väistynyt ahdistus, kun koulutehtävät olivat rankan viikon lopuksi onnellisesti saatettu loppuun ja edessä häämöttäisi enää yksi orhatunti verikoikeita ottaen ja viiden päivän viikonloppu. Enää en osannut ottaa taakakseni mieheni lentoa tai sitä tiskivuorta, joka minua kotona odottaisi. Stressin väistyttyä tajusin, että ei se elämä helpolla päästä, mutta kaikesta selviää ihan varmasti.

Tämä kevät on ollut mulle henkisesti todella raskasta, mutta opettavaista aikaa. Liian usein seinät ovat tuntuneet kaatuvan päälle, milloin minkäkin asian tiimoilta. Välillä suurin murheen aihe on ollut parisuhde välillä koulu ja toisinaan jopa oma jaksaminen. Asiat eivät sinällään ole olleet isoja tai maailman mittakaavassa vaikeita, vaan niitä minulle raskaista asioita on ollut liian monta kerralla vähän haastavassa vaiheessa. Vasta viime viikolla ymmärsin, että kaikki ne tuntemukset ja itkut eivät loppujen lopuksi olekaan yhtään kummallisia tai vieraita. Niitä on takuulla itkenyt ja käynyt läpi joku toinenkin ja tämä tieto helpotti aivan mielettömästi.

En ole kauheasti puhunut parisuhteestani täällä blogin puolella. Enkä usko, että sen avaaminen tarkasti täällä olisi edes tarpeellista. Ymmärsin kuitenkin, että vertaistuessa on aivan mieletön voima ja siksi haluan jotain näistä tunteistani jakaa. Ei ollut kauhean helppoa mennä kahdeksantoistavuotiaana naimisiin ihmisen kanssa, jota en ollut tuntenut edes kovin pitkään. En kyllä usko, että naimisiin meneminen välttämättä olisi sen helpompaa sitten vanhempanakaan. Ongelmat voivat vain olla hieman erilaisia. Eikä tätä ole helppoa edes ääneen myöntää. Jotenkin olen ulkopuolisille joutunut hirveästi todistelemaa, että kyllä kahdeksantoistavuotiaskin voi mennä naimisiin ja onnistua parusuhteessa. Ehkä se todistelu on joltain osin mennyt jopa niin pitkälle, etten ole uskaltanut myöntää kenellekkään, että välillä on myös todella vaikeaa, koska juuri niinä vaikeina päivinä en jaksaisi kuulla sitä kuinka ei olisi kannattanut mennä niin nopeasti ja nuorena naimisiin. Silloin syyllistäminen ei jotenkin yhtään lohduta, jos sitten koskaan. Koska olen halunnut olla pärjäävä ja heti valmis ja täydellinen vaimo, minun on ollut vaikea kestää omaa vajavaisuuttani ja keskenkasvuisuuttani tai edes hyväksyä sitä, ettei parisuhteen tarvitse olla täysin riidaton tai ongelmaton. On siis ihan normaalia, että välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa, ilman että kyse olisi mistään maailman lopusta tai edes erosta.

Bussissa meinasivat tulla onnen kyyneleet. Tunnen olevani niin siunattu tällä hetkellä. Välillä on vaikeaa itsekin luottaa, että seitsemäntoista kesäisenä alkanut parisuhde voisi kestää. Varsinkin kun ympärillä olevat parit eroavat toinen toisensa perään. En usko, että meissä on mitään sen ihmeellisempää kuin kaikissa niissä eronneissa pareissakaan. Hyvinä päivinä on helppoa tahtoa, huonoina sitä tahtoa saa etsiä oikein urakalla. Silti jotain on toisin, kun me edelleen jaksetaan katsoa toisiamme ja sanoa välillä ne kolme pientä sanaa. Siitä olen todella kiitollinen. On todella tuntunut siltä joku on katsonut meidän perään ja kuullut ne hiljaiset toiveet vaikeinakin aikoina.

Kevään on tehnyt raskaaksi opiskelujen aloittaminen ja sen myötä taas muuttunut arki. Minun on ollut todella vaikea hyväksyä sitä, että aina en pärjää kokeissa niin hyvin kuin olisin halunnut ja että korkeakoulussa kaikki asiat eivät aina mene oikeudenmukaisesti tai edes sujuvasti. Myös aihealueet ovat olleet niin laajoja, että on ollut pakko hyväksyä, että en voi hoitojana tietää aina kaikesta kaikkea. Opiskelutahti on ollut välistä todella kovaa ja tehtävät vaativia ja aikaa vieviä. Stressikynnys on minulla edelleen todella matala ja ei ole ollut mitenkään tavatonta minulle, että olen saanut yöllä herätä sydämen tykytyksiin. Tämän asian suhteen minulla on vielä paljon tekemistä. Stressi on kuitenkin hallittavissa olevaa ja kiire yleensä itse aiheutettua. Kun vain oppisin sietämään epämääräisyyttä ja suhtautumaan asioihin hieman rennommalla kädellä. Pienen paineen alla kuitenkin pystyn antamaan parastani.

Kotiin tultua havahduin, että ihan kohta on vappu ja toukokuu. Ensi viikolla aloitan kesätyöt Mummon kammarilla ja koulussakaan ei enää ole kuin muutama tentti jäljellä. Sitten alkaakin kesäloma. Kaikki on järjestynyt kevään mittaan vähän itsestäänkin. Ihan turhaan olen ottanut niistä huolta ja stressia kannettavaksi. Töitäkin sain ja vielä todella mieluisasta työpaikasta. Elämä on kauhean lyhyt murehtimiseen, on joku minullekin joskus sanonut. Jos vain lakkaisin itse järjestämästä elämääni liikaa, voisin ottaa sen vastaan sellaisena kuin se minulle annetaan.

Sairaanhoitajaopintojen alkumetrit

Kuten jo aikaisemmin kerroin koulun parissa on ollut aika hektistä ja työlästä. Ensimmäinen periodi on kuitenkin ohi ja opiskelutahti alkanut hidastua, joten ajattelin kertoa teille hieman mun alasta, opinnoista ja niihen liittyvistä tuntemuksista.

Aloitin siis tammikuussa sairaanhoitajaopinnot Tamkissa. Meitä aloitti yhteensä noin. 90 opiskelijaa, joista tehtiin kaksi luokkaa. Omalla luokalla meitä on nelisenkymmentä ja ikähaarukka on aika laaja. Minä taidan olla siitä nuorimmasta päästä, sillä pääsin melkein suoraan lukiosta aloittamaan. Yli puolella meidän luokasta on lähihoitajataustaa tai jokin muu ammatti alla suoritettuna.

Ekat viikot olivat aika shokki. Esseitä ja ryhmätöitä kasaantui jo tammikuun aikana aivan mielettömästi ja äkkiä opin, että tehtävät kannattaa tehdä heti alta pois, ettei pääse kasaantumaan.  Luokkien löytämiseen ja totuttautimiseen siinä, että lukujärjestys saattaa muuttua vielä aamullakin vaati hieman kärsivällisyyttä. Tässä yksi kuva meidän lukkarista tokalta viikolta. Ekan periodin ajan meillä olikin aika täyttä ja lähes poikkeuksetta koulussa istuttiin puoli ysistä neljään.

Tammikuu koostui lähinnä oppimisen taidot kokonaisuudesta, johon kuului informaatiotekniikkaa, kirjoitusviestintää ja kaikkea yleistä sälää oppimiseen, koulun käyntiin ja Tamkkiin liittyen. Lisäksi ensimäiseen periodiin meidän ryhmällä sisältyi hoitotiedettä, anotomiaa ja fysiologiaa, aseptiikkaa, tartuntatauteja, hoitotyönperusteita ja kamalan vaikeaa mikrobiologiaa, josta jollain ihmeen konstilla sain arvosanaksi kuitenkin nelosen. Kevät on ollut ja tulee olemaankin todella teoriapainotteista ja käytännön orhat eli orintoivat harjoittelut alkavat vasta syksyllä meidän ryhmällä. Teorian ohella istuimme hieman pienemmissä kokoonpanoissa kolmet pbl aloitukset ja purut. Niissä käsiteltiin lähinnä sairaanhoitajan ominaisuuksia, vaitiolovelvollisuutta ja alkoholismia. Omalle kohdalle osuikin aika huippu pienryhmä ja siksi etukäteen hieman pelätytkin pbl-istunnot sujuivat hyvin.

Tenttejä on tullut tasaseen tahtiin ja keskiviikko-illat on mennyt enemmän tai vähemmän kirja kädessä paniikissa, kun aikaisemminkaan ei ole muka voinut opusta avata. Lisäksi herkuttelusta on alkanut tulla jo paha tapa stressin purkuun ennen tenttejä. Vielä mulla on hakusessa, mitä mihinkin tenttiin kannattaa lukea, sillä jokaisessa kurssissa materiaalia tuntuu olevan ihan mielettömästi.

Kokeet ja tentit ovat osoittautuneet erilaisiksi verrattuna lukioon. Jos lukiossa riitti, että osasi kokonaisuuden ja kirjoittaa siitä esseen sairaanhoitajaopinnoissa olen jo istunut kahdessä ryhmätentissä, joista toiseen sain oottaa lunttilapun mukaan ja useissa tabulatenteissä, joissa tentti tehdään moodlen kaltaisessa ympäristössä vastaten lähinnä oikein väärin väittämiin ja monivalintoihin. Ryhmätentit ovat olleet mukavia ja niissä helposti jopa unohtuu, että ollaan oikeassa tentissä, kun luokassa vallitsee tasainen puheensorina. Olen tykännyt näistä tabulatenteistäkin, vaikka niissä läpipääsy raja on yleensä ollut 50 prosentin sijaan 70 prosenttia. Ja kuten aseptiikassa ja anatomian ensimmäisessä välitenteissä väärästä vatstauksesta rokotettiin pisteitä ei arvailujen varaan kauheasti uskaltanut osaamistaan jättää.

Vaikka tällä hetkellä teoria alkaa jo tympimään ja kaikilla tuntuu olevan intoa päästä jo käytännön harjoitteisiin, on tästä teoriasta ollut hyötyäkin. Lähes jokainen aihe on tuntunut hurjan mielenkiintoiselta oli sitten kyse hoitotyön etiikasta, dokumentoinnista eli kirjaamisesta tai terveyden edistämisestä. Toisin kuin lähihoitajapohjaisille, minulle jo pelkkä kirjaaminen on uusi ja ehkä vähän ihmeellinen asia.

Nyt ennen kesää minulla on vielä lukuvuoden neljäs periodi eli minulle toinen periodi jäljellä. Se koostuu ammatillisesta vuorovaikutuksesta, kliininen hoitotyö 1:stä ja anatomiasta ja fysiologiasta, joka jatkuu ensimmäiseltä jaksolta vielä muutaman viikon.

Tämän kevään aikana on anatomian itsenäisen opiskelun luukaappi tullut tutuksi, kun on pitänyt opetella kaikki kyhmyt ja nystyt reisuluusta ja oppia tunnistamaan selkärangan nikamista, mikä kuuluu mihinkin kohtaan rankaa. Palpaatiotunnilla taas pääsin etsimään yläraajan luita palpaatioparilta ja tuntemaan aina kustakin nivelestä kuinka se liikkuu raajaa liikuttamalla. Toissa viikolla myös vierailimme Helsingissä sairaanhoitajapäivillä tutustumassa työkengistä höyrysterilointikaappeihin, joita yritykset olivat siellä markkinoimassa. Keväällä myös opettelimme ottamaan tupakoinnin puheeksi asiakkaan kanssa ja täytimme liikuntareseptin yhdessä itse valitsemamme sukulaisen tai tuttavan kanssa.

Kaiken lukemisen ohella olen ehtinyt osallistua haalaribileisiin ja oman ainejärjestön talviriehaankin. Haalereita ei harmiksi riittänyt kaikille, joten omat merkkini saavat odottaa ensi syksyyn asti ompelutalkoita. Vaikka opintojen alku tuntui (luonnollisesti) raskaalta on tähänkin rytmiin ehtinyt jo hyvin tottua. Vielä kun väsymys helpottaisi ja stressiä oppisi paremmin hallitsemaan, niin pääsisin ottamaan oppinnoista täysillä kaiken irti. Jostain voisi nyt myös kaivaa sen motivaation niille itsenäisen opiskelun "vapaapäivillekin". Tässä vielä kuva, joka kuvaa hyvin mun fiilistä Puttosen perheen lainsäädännön ja palvelujärjestelmän esseen palauttamisen jälkeen.

Voihan munuainen!

Olen kirjoittanut viimeksi kunnon postauksen tammikuussa ja nyt mennään jo maaliskuuta. En ole kadonnut tai lopettamassa blogaamista, vaan ollut ihan rehellisesti hurjan työntäyteinen ja siksi blogaaminen on jäänyt täysin. Tauosta huolimatta en ole unohtanut blogia, vaan miettinyt aika paljonkin minkälaista sisältöä tänne haluaisin kirjoitella. Mulla on taas muutama idea uusista postauksista, joita piakoin julkaisen.

Mitä mulle sitten kuuluu? Tällä hetkellä vähän kehnoa, sillä poden aika sitkeää flunssaa (jäi anatomissakin munuaisen käsittely väliin). Sairastelu toki mahdollistaa tämän kirjoittelun, mutta toivoisin kuitenkin tervehtyväni pian koulukuntoon, kun kesätyöhaastattelukin on ihan oven takana. Kahdessa kuukaudessa ehtii tapahtua paljonkin niin opinnoissa kuten muussakin elämässä (koulujuttuja kerron lisää erikseen toisessa postauksessa).

Tammikuussa oli vihdoin talvi ja kovat pakkaset. Ja kun lumetkin tulivat, kaivoin sukset esiin ja kävin useamman kerran ladulla hiihtämässä pitkästä aikaa. Pienenpänä on tullut hiihdettyä jonkin verran, mutta teini-iässä se jäi ja sairastuttua mulle ei enää uusia suksia ostettukkaan. Viime keväänä ostin kuitenkin sukset vähän myöhään ja vasta tänä talvena pääsin niiden kanssa ensimmäistä kertaa ladulle. Aluksi oli vähän amatöörifiilis hiihdellä Kaupin latuja muiden hiihtäjin mennessä ohi useammakin kerran, mutta äkkiä sitä tottui niin omaan nopeuteenkin kuin reisilihasten jumiutumiseen. Liikunta jäi jäiden tultua lähes kokonaan ja siksi hiihtäminen tuntuikin ihan huippu kivalta. Mulla on käytössäni nanosukset, joita ei tarvitse voidella ollenkaan. Huomasin, että ne todella toimivat parhaiten lähellä nollaa. Pakkasten kiristyessä ne alkoivat lipsua mäissä.

Liikunnan ohella olin tammikuun melkein ilman punaista lihaa (yhtä kouluruokailua lukuun ottamatta). Koin sen itselleni sopivaksi ja olenkin jatkanut pelkän kalan, kanan ja kasvisten voimin kotona. Mitään oireita tai puutostiloja en ole huomannut, vaikken mitään D-vitaminiia ja omega-3 rasvahappoja kummempaa ole purkista ottanut. Punaisen lihan vähentäminen ei ole ollut vaikeaa, enkä koe kaipaavani sitä. Täysin vegaaniksi ryhtiminen minun kohdallani taas on vielä liian hankalaa lähinnä allergioideni takia. Liian usein koulun kasvisvaihtoehdot sisältävät aika runsaasti pähkinöitä ja sipulia, joille molemmille olen allerginen. Pähkinät varsinkin ovat aika iso ja tärkeä osa vegaanista ruokavaliota ja siksi en koe kannattavaksi ryhtyä vegaaniksi, kun en osaa vielä korvata näitä kunnolla millään muulla raaka-aineella turvallisesti. Lisäksi tykkään tosi paljon kana- ja kalaruoista, joten tämän hetkinen ruokavalio tuntuu sopivan itselleni kuin nenä päähän. En olen ollut myöskään liian tarkka punaisen lihan välttämisessä, joten olen kylässä tarjottavia lihapullia syönyt huoletta. Hiihtolomalla myös huomasin, kuinka äkkiä elimistö tottuu ruokavalion muutokseen. Mökillä oli tarjolla paljon kinkkua ja kun viikolla söin muutenkin paljon prosessoitua ruokaa, vatsani ei oikein ottanut niitä hyvin vastaan. Pieninä määrinä punainen liha siis menee, mutta jatkuvasti en halua sitä syödä.

 Alkukeväästä myös haksahdin uusimaan sekä talvitakkini, että objektiivini. Kun leutoa talvea tuntuu olevan suurin osa talvista ja koulussa takkia on kannettava mukanaan niin ruokajonossa kuin ympäri koulua olevissa luokissa, päätin vaihtaa paksun ja pitkän toppatakin kevätuntuvatakkiin.

Objektiivikin vaihtui pienempään kiinteäpolttoväliseen 24mm pannukakkuobjektiiviin. Tämän pienempää ja kevyempää ei mun järkkäristä sitten saakkaan.

Hiihtolomalla aloitin hullun siivousmyrskyn, joka on vieläkin kesken. Kai jo trendiksi asti noussut konmaritus ja raivaus sai minutkin tyhjentämään keittiönkaapit ja käymään läpi lankapussit. Nyt ainakin vaatehuoneessa näkyy taas lattia pitkästä aikaa.

Olen innoissani keväästä ja haaveilen yhä enemmän opiskeluvaihdosta. Vaikka välillä on aika rankkaa, koen olevani todella onnellisessa asemassa ja kiitollinen siitä. Aurinko on ainakin tehnyt tehtävänsä ja saanut minutkin hymyilemään ja odottamaan kesää. Ensi viikolla on vielä ainakin yksi L10T-kurssikerta seuriksella. Se on muuttanut ainakin minun suhtautumistani negatiivisiin asioihin ja opettanut rukoilemaan. Launtaina strattaa toinen riparitapaaminen ja Kyproksen lähetysmatkan suunnittelu. Vielä kun töitä siunaantuisi kesäksi, voisin rauhallisin mielen kerätä vielä viimeiset opintopisteet ennen kesälomaa.