Ihan lapsenkegissä

Kesätyöt on viittä vaille tehtynä ja tentit onnellisesti lusittu loppuun. Samalla kun olen koulussa saanut ylpeillä kudeseheyden vitosesta, olen töissä saanut huomata olevani hoitajana vielä ihan lapsenkengissä. Ihmisten kohtaaminen on välillä tosi vaikeaa ja tuntuu hämmentävältä, että niinkin yksikertainen asia kuin läsnäoleminen voi joskus olla ylitsepääsemättömän haastavaa ja hyvää tarkoittaenkin loukata toista melkein huomaamattaan.

Kohtaan töissä lähes joka päivä uuden ihmisen. Välillä se on hauskaa vaihtelua, mutta usein myös raskasta, sillä koskaan ei tiedä kuka siellä vastassa on tai millaiseen elämäntilanteeseen pitäisi yhtäkkiä kyetä sukeltamaan. Olen saanut oppia, että ei ole mikään taito tai temppu kohdata miellyttävä ja ystävällinen ihminen, joka muistaa kiittää ja kehuukin ihanaksi vielä kaiken päälle. Taitavampaa on kohdata sellainen ihminen, joka ei apua arvosta ja käyttäytyy epäystävällisesti. Vaikeakin ihminen tarvitsee rinnalleen kiukkujen kuuntelijan. Eikä se ihminen usein edes ole pohjimmiltaan vaikea, häntä on saattanut vain elämä kolhia hieman liikaa. Temppu on siinä että kaikkien loukkauksienkin jälkeen on valmis seisomaan rinnalla eikä lähdekään tilanteesta pois ja jätä toista yksin kohtaamaan negatiivisia tunteita. Kai siinä pilee se avain kohdata toinen ihminen ihmisenä.

Täytyy kyllä myöntää, että kuukausi Mummon Kammarilla on opettanut minulle paljon enemmän kohtaamisesta kuin ammatillisen vuorovaikutuksen kurssi koskaan. Toki jotain teoriajuttuja olen pystynyt käytäntöönkin soveltamaan (että ei se koulu ihan turhaakaan ole), mutta se kyllä todellakin pitää paikkansa, että kaikkea ei kirjoista lukemalla pysty oppimaan. Olenkin tästä käytännön kokemuksesta hurjan kiitollinen. Toivottavasti musta tulisi joskus se sairaanhyvä hoitaja, näidenkin kokemusten saattelemana.

Kesätöistä jäi myös käteen omista isovanhemmista ja vanhemmista huolehtiminen. Koska nykyinen vanhustenhoito on yksi niistä asioista, joista paljon säästetään, tarvitaan vapaaehtoisia ja läheisiä entistä enemmän ikäihmisen arkeen. Toisille voi tuntua vieraalta ajatukselta käydä vaikka kävelyllä mummonsa kanssa ja toisille taas tällainen tuntuu itsestään selvätä. Mua on kuitenkin harmittanut oma väliinpitämättömyys omia isovanhempia kohtaan. Omat jutut ja oma perhe ajaa usein edelle, eikä aika tuntunut koskaan riittävän edes soittamiseen. Kesätyö sai kuitenkin miettimään omaa vanhuuttaan ja sitä haluaisinkin itse olla päivät sisällä yksinäni. Tajusin, että mulla ei saa olla niin kiire, etten pappaa ehtisi käydä katsomassa tai vaarille ja mummolle soitella aina silloin tällöin. Heidänkin elämä on kuitenkin lyhyt, enkä haluaisi joutua katumaan sitä, etten silloin käynyt moikkaamassa, kun oli vielä mahdollisuus.

Toinen pohdituttanut oivallus liittyy oman menneisyyden käsittelyyn. Muistisairas ihminen usein elää tätä nykyhetkeä ja mennyttä hetkeä päällekäin. Sairaus saattaa palauttaa mieleen niitä selvittämättöminä riitoja ja maton alle lakaistuja ongelmia selvitettäväksi ennen kuolemaan. Silloin on ikään kuin pakko oikaista menneet ihmisuhdesolmut suoriksi. En ole enne ajatellutkaan kuinka tärkeä asia mielenterveydelle on se, ettei mitään jäisi selvittämättä. Selvittämätön riita ei välttämättä häiritse elämääni nyt, mutta viimeistään vanhana se täytyy joka tapauksessa kohdata, joten ehkä se on huomattavasti helpompaa hoitaa heti alata pois ja selvittää niin hyvin kuin mahdollista.

Tällaisten vakavien pohdintojen päätteeksi onkin hyvä fiilistellä jo etukäteen edessä häämöttävää lomaa. Kivaa kesälomaa teillekin!

Apua mä lähden Lappiin!

Aloitetaanko ihan ensiksi siitä, että mulla on töitä enää yhdeksän päivää jäljellä. Ja että koulua on jäljellä kahden tentin verran. JA ETTÄ kahden viikon päästä mä istun Muoniossa pitämässä rippukoulua.

Tämä toukokuu on hurahtunut aivan mielettömällä kyydillä melkein jo ohitse ennen kuin ehdin tajuamaan, että voisin alkaa jo pakkaamaan pikkuhiljaa. Kahden viikon päästä lähden Muonioon riparille apuohjaajaksi ja siitä vuorokauden levolla Kyproksen lämpöön tutustumaan lähetystyöhön. Alkaa iske matkajännitys, kun päivät vain hupenevat ja lähtö tai oikeastaan lähdöt lähestyvät. En ole sisäistänyt kunnolla, että mullakin alkaa ihan pian kesäloma.

Töissä aika on kulunut vauhdilla ja kudoseheyden tenttikin meni loistavasti eli vitonen pamahti, vaikka olin töissä ja lukuaika oli aika kortilla. Meillä on ollut paljon menoja tässä toukokuussa. Ollaan juostu serkkujen synttäreillä, vanhempien luona, ristiäisissä ja papalla. Töiden jälkeenkin on ollut useana päivänä kaikkea kivaa, mutta aikaa vievää, tekemistä hoidettavana ja siksi tänään tuntuu ihanalta aloittaa viikonloppu.

Minua on alkanut vähän jännittää matkustaminen. En ole pitkään aikaan ollut lentokoneessa ja pitkä bussimatka Muonioonkin hirvittää hiukan. Enkä ole ollut muutamaan viikkoon yli kahta viikkoa poissa kotoa. Tykkkään kyllä mennä ja matkustaa, mutta koti-ikävä on sen jälkeen, kun muutin omille tullut mukaan kuvioihin. Jonkun verran riparin vetäminenkin mietityttää. Viimeksi olin kaksi vuotta sitten riparilla apuohjaaja, enkä siis ole lainkaan varma kuinka kaikki käytännön jutut ja leikit enää muistuvatkaan mieleen. Vähän ressaa, kun minun pitäisi olla siellä isosten ja nuoremman apurin apuna ja tukena, eikä ihmetellä itsekin kuinkas sitä leiriä nyt vedettiinkään. Onneksi mulla on mukana tuttuja vetäjiä ja motivoituneita isosia niin eiköhän tämä luonnistu.

Kyproksen lähetysmatkassa on vielä paljon asioita auki, mutta siihenkin täytyisi valmistautua niin, että voin suoraan Muoniosta napata laukut ja suunnata Helsinkin-Vantaan lentokentälle. Vähän huolettaa kuinka väsynyt sitä leirin jälkeen on. Onneksi sentään Kyproksella ja Muoniossa sääolot ovat hieman erilaiset, eikä tarvitse pestä pyykkiä välissä vaan kumpaankin voin pakata omat kamppeet. Muoniossa mennään toppatakki päällä ja pyöritellään lumipalloja tunturissa, mutta Kyprokselle saa kyllä pakata ne bikinit ja auronkorasvan.

Olen aika innoissani kuvailemassa kaikkea ja siksi mietityttää myös kuinka paljon tarvitsen muistikortteja, jottei tila kuville lopu kesken. Otan kuvia pääosin RAW-tiedostoina, jotta niitä saa paremmin muokattua sitten jälkikäteen. RAW vie kuitenkin enemmän tilaa kuin tavallinen JPG. Kameran muistikortille mahtuu vähän yli 500 otosta, mutta kun oikein innostuu, se tulee äkkiä täyteen. Ja jos yhtään videoita innostuu kuvailemaan, voi olla että kortti täyttyy aika nopeastikin. Muutama varakortti meiltä löytyykin jo entuudestaan, mutta ne ovat paljon pienempiä. Jääkin pohdittavaksi pitääkö tässä lähteä vielä muistikorttiostoksille ennen kesäkuun viidettä.

Ennen kuin ihan heittäydyn lomafiiliksiin, pitäisi jaksaa lukea vielä ravitsemustieteen ja erittämisen tentteihin. Lukemista olen kovastikin pakoillut töillä ja omilla askareilla. Eilen innostuin kokeilemaan Marimekkokirjasta löytynyttä minuuttimekko-ohjetta ja kun kirjastosta löytyi muutakin kivaa luettavaa, on romaanit maistunut tenttiopuksia paremmin. Tänään illasta lähden kuuntelemaan Joukaisen konserttia ja huomenna olisi tarkoitus piipahtaa työkaverin luona ravintolapäivässä.

Toukokuun aikana olen pohtinut taas paljon omaa jaksamista ja kasvamistani aikuiseksi. Haaveillut uudesta asunnosta ja pienistä sisustusjutuista. Olen myös painosanalla yrittänyt vähentää turhaa somenkäyttöä ja puhelimen räpläämisen sijaan tarttunutkin siihen romaaniin. Vaikka sit aina jotain pientä elämäänsä kaipaa, loppujen lopuksi olen aika tyytyväinen elämääni tässä ja onnellinen, kun saan olla juuri tällä paikalla. Töissä on tullut mummojen kanssa ihmeteltyä kesän tuloa ja lehtien kasvua. Voi kunpa aina olisi aikaa sen kiireen keskellä myös pysähtyä ihmettelemään päivä päivältä vihreämpää luontoa.

Kun aurinko paistaa, on helppoa hymyillä

Vapusta alkoikin oikein kesähelteet ja aurinkoa on riittänyt koko työviikon aina viikonloppuun asti. Töissä jaksaa hyvin, vaikka välillä helle pakottaa juomaan vettä enemmän kuin tekisi mieli ja hiki puskee, kun pukeutuminen on aamuisin vielä vähän hukasssa.

Aurinko on houkutellut minutkin kantamaan taas kameraa ahkerasti mukanani. Tietää, että kesä on tullut, kun kameraa käytetään lähes päivittän ja asunto alkaa muistuttaa saunaa. Vaikka ilmojen puoleste lämpöä piisaa ja kesäfiilis näkyy, vielä pitäisi jostain syvältä talvivaatteiden seasta kaivaa motivaatiota koulujuttuihin. Toisin kuin suurinosa akateemisista opiskelijoista, hoitsut jatkavat puurtamista vielä koko toukokuun ja lopettavat lomailun siinä elokuun tienoolla. Näin ainakin meidän koulussa toimitaan. Mutta on valita, sillä tästä alasta mä todella tykkään. Mulla on tänään edessä mikrobiologisten tutkimusten kotitentti, jota alan väkertämään tässä tämän illan aikana, jos vain suinkin kykenen.

Eilisin vietimme ristiäisissä, jossa mieheni toimi kuvaajana ja samalla kertaa juhlimme myös äitienpäivät, kun kerran kotipaikkakunnalla jo valmiiksi vierailimme. Pienen ihmisen ilmeitä on vaikea katsoa hymyilemättä ja heltymättä. Isä kertoilu myös reissukuulumisiaan ja samalla mä tajusin, että Kyproksen lähetysmatkaan on enää kuukausi aikaa. Eikä mulla ole edes matkalaukkua. Reissua varten pitäisi vielä täällä Suomessa kuvata muutama videon pätkä ja editoida ne valmiiksi Sat 7 studiovierailua varten. Enkä ole ihan satavarma, kuinka ehdin kaiken, kun seuraava viikkokin näyttää aika työntäyteisestä kudeseheyden tentti mukaan lukien.

Vappuna tuli lapsekan olo ja ostettiin vappupallot, metrilakua ja jäätelöä. Taisi mennä vähän jo tuhlailun puolelle, mutta sellaista se hyvä sää teettää. Katseltiin myös, kun muutama tuttu kastettiin koskeen. Vaikka lämmintä piisasi, itse en olisi kyllä pystynyt kylmään veteen kastautumaan. Täytyy myöntää, että onneksi en ole teekkari.

Töiden jälkeen olen ollut usein niin puhki, että loppupäivä on tullut lojuttua sohvalla ja syötyä aina paljon makeaa. Huono yhdistelmä syödä makeaa jo valmiiksi väsyneenä. Onneksi mies vähän kuittaili minun loikoiluista ja sain kuin sainkin itseni perjantainiltana juoksulenkille. Teki hyvää, vaikka reidet huusivatkin armoa seuraavana aamuna, kun piti juhlakoroilla kipittää hakemaan äitienpäivätaulu keskustasta ja suunnata kohti ristiäisiä.

Tänään voisin rentoutua hieman ennen seuraavaa viikoa, heti miten kun saan sen tentin kauniisti palautettua Tabalan palautuslaatikkoon.

Mikä saa minut blogaamaan?

Sain vähän aikaa sitten haasteen, jossa yhtenä kysymyksenä oli, että olenko koskaan miettinyt lopettamista. Tällaisen haastekysymyspostauksen tekeminen on toki minulle hauskaa puuhaa miettiä omalla kohdalla vastauksia haastajan kysymyksiin, mutta koska niitä on tullut tehtyä jo useampia päätin jättää haasteeseen vastaamatta. Kuitenkin yksi kysymys sai minut miettimään omaa blogaamistani ja sitten päätinkin kirjoittaa vastauksen vain tähän yhteen kysymykseen.

Olenko koskaan miettinyt lopettamista?

No ensiksi täytyy ehkä hieman taustoittaa. Olen siis aloittanut ensimmäisen blogini vuonna 2011. Siitä ei tainnut mennä vuottakaan, kun vaihdoin blogia lennossa Courage to be just me nimiseksi blogiksi, ihan vain siksi että ensimmäinen blogini oli mielestäni silloin tosi nolo ja haluasin vaihtaa sen nimenkin. Seuraavan blogin nimen tein englanniksi, joka oli kovin tuttuilmiö siihen aikaan blogimaailmassa. Courage to be just me tuli äkkiä minulle rakas ja kirjoitin sinne todella rohkeasti taustoistani ja elämästäni. Kuitenkin tuli aika kääntää sivua elämässäni ja koska en halunnut tulla silloisen blogini aiheen perusteelle muistetuksi halusin vaihtaa blogia tähän nykyiseen.

En siis ole koskaa miettynyt lopettamista. Enemminkin olen miettinyt sitä, mistä haluan kirjoittaa ja kuinka paljon itsestäni jakaa. Olen usein solmussa itseni kanssa tässä asiassa. Vaikka en uskoa häpeä, ei siitä ole aina helppoa kirjoittaa. Vaikka naaman laittaminen nettiin on tätä päivää, minä pelkään, että katuisin sitä jälkeen päin. Se myös rajoittaa hieman kirjoittamisintoani. En ole tällä hetkellä järin tyytyväinen blogin ulkoasuun tai nimeen, mutta en tiedä vielä parempaakaan, joten näillä mennään.

En ole miettinyt lopettamista, mutta joskus olen miettinyt syitä jatkamiselle. Välillä käsite blogaaminen tuntuu vieraalta. Minulla ei ole tietääkseni takanani mitään mittaavan isoa lukiakaartia enkä voi sanoa, että blogaisin vain heitä varten. No miksi minä sitten blogaan? En oikein itsekkään tiedä. Ehkä tästä on tullut minulle harrastus ja tapa kertoa ja puhua jostain sellaisestakin, josta ääneen en aina osaa kertoa. Minulle on aina ollut luonnollista purkaa tuntemuksia ja ajatuksia kirjoittaen. En ole koskaan ollut mitenkään kieliopillisesti mestarikirjoittaja, mutta asioiden sanoiksi pukemisen olen kokenut helpoksi ja oivalliseksikin tavaksi välittää omia ajatuksiani. Uskokaa tai älkää, mutta kirjoitan joskus miehellenikin kirjeen, jos jotain asiaa on vaikea tunnekuohuissa ilmaista. Pidän myös valokuvista ja herättelevistä teksteistä. Siksi jaan niitä myös muille. Uskon, että vertaistuella ja näillä minun jakamisilla voi olla joskus joku pieni merkitys jollekulle toiselle. Siksi haluan kirjoittaa julkisesti, vaikken uskallakaan tehdä sitä omalla nimellä ja naamalla.

Olen jossain täällä

 

Tänään aloitin työt Mummon Kammarissa. Toimin diakonia-avustajana ikäihmisten parissa kuukauden päivät. Tänään pääsin mukaan äiti Teresan peittotalkoisiin ja yhdelle avustuskeikalle yhdessä työparin kanssa. Muuten työtehtäviini kuuluu kaupassa käyminen ja erilaisiin palveluihin saattaminen. Saan kohdata ikäihmisiä laidasta laitaan ja tavata erilaisissa elämän tilanteissa olevia. Vaikka työ ei ole hoitotyötä, olen tästä kokemuksesta aivan mahdottoman innoissani. Mummon Kammari on siis paikka, jossa ikäihmiset saavat kohdata ja joka pyörii pääosin vapaaehtoisten voimin. Kammarin muutamat työntekijät organisoivat vapaaehtoisten toimintaa ja järjestävät apua tarvitsevalle auttajan. Aika huikeeta, että kuka tahansa voi ilmoittaa itsensä, vaikkapa kauppa- tai kahviseuraksi yksinäiselle vanhukselle. Usein sitä ulkoistetaan liian paljon ikäihmisistä huolehtiminen kotihoidolle ja palvelutaloille, vaikka me kaikki voisimme itsekin pitää huolta toisistamme myös vanhuksista. Kotihoito ja vanhaikodit ovat kuitenkin palveluita, joiden tarkoitus on tarjota mm. hoidollista tukea eikä niinkään seuraa tai kaveria. Kumpaakin tarvitaan, mutta seura on usein se, mitä ikäihmiset kaipaavat ja mikä heiltä usein myös puuttuu. Vapaaehoisena voi siis ruveta, vaikka yhden mummon tai papan kaveriksi. Lyhytkin kohtaaminen voi pelastaa toisen ihmisen päivän tai koko elämän. Siksi tämä toiminta kuulostaa musta ihan huipulta.

Mulla on ollut viime aikoina kova ikävä kotia ja erityisesti Vilma-koiraa. Kun tuntuu yksinäiseltä tai väsyneeltä, tällainen karvakuono saa kyllä hymyilemään sen juostessa häntä heiluen vastaan.

Mulla on viime aikoina ollut hieman yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Usein se johtuu siitä, että omat arvoni ovat hyvin erilaiset muiden ikäisteni kanssa ja siitä kuinka erilaisessa elämäntilanteessa olen. Karua, mutta totta, että avioliitto tekee musta muiden silmissä ihan hirveän paljon vanhemman ja kypsemmän, mitä todellisuudessa edes olen. Toissa viikolla sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa lähtemään eo-iltaan täällä Tampereella. Oli helpottavaa vihdoin löytää se seurakuntayhteys kaupungista. Tätä ennen olen ajanut monta kilometria maalle takaisin kotiseurakuntaan. Nyt se aika on ilmeisesti väistymässä pois tieltä, koska keskiviikkoisin Kellarin sijasta matkustan bussilla keskustaan Luther-talolle. Katsotaan kuinka kotiudun sinne. Jos ei paikka tunnu kodilta, niin sitten vaan siirryn seuraavaan. On vaan oikeasti paljon helpompaa kuulua porukkaan, jossa on muitakin opiskelijoita ja samaa elämäntilannetta jakavia. Kellarilla nuoret vaihtuvat tiuhaan ja meitä vanhoja käy vain harvakseltaan enää. Enkä oikein tunne kuuluvani samalla tavalla niin monta vuotta nuorempien porukkaan.

Vappu menikin ystävien seurassa ja sain työkaverilta vappukukkia, kun kävimme syömässä aika herkullisia vohveleita. Jäätelöä, munkkeja ja suklaata kului vappuna aika tavalla. Tänään palasinkin arkiruokaan ja eväiden tekorumbaan (kun käy töissä saa sanoa hyvästit ihanille ja edullisille deli-salaateille kampuksella). No omatekemässä ruuassa on se hyvä puoli, että tiedän tasan tarkkaan, mitä syön. Vähän vatsaoireet ovat alkaneet tehdä paluuta, johon pidän syynä liikaa sokeria ja epäsäännöllisiä ruoka-aikoja. Katsotaan menevätkö ohi sokerin vähentämisellä, vai pitääkö syksyllä hakeutua johonkin tutkimuksiin, jotta saadaan kivut kuriin.

Näillä eväillä onkin hyvä jatkaa juuri alkanutta viikkoa.

Pistoja

On jo toukokuu. Koulua on enää kuukausi jäljellä virallisesti ja kesälomalle alkaa olla aika hinku. Joko tekin odotatte sitä, kun saa laittaa oppikirjat sivuun ja unohtaa autuaasti kaiken vuoden aikana vaivalla päntätyn? Minä ainakin! Jos en nyt kuitenkaan unohtaisi kaikkea oppimaani, mutta aivojen (ja hermojen) lepuuttaminen tekisi kyllä hyvää.

Viime tiistaina otettiin vihdosta viimein laskimoverinäytteitä ja sormenpäästä sokeri- ja kolesteroliarvoja. Täytyy myöntää, että hirvitti aika tavalla, sillä olen aina kammoksunut piikkejä (mikä mahtava uravalinta!), mutta tunnin jälkeen sain kyllä myöntää, että kaikkeen voi tottua. Piikittäminen ei ollut kauhean vaikeaa, vaikka siipineulan kanssa en löytänyt suonta ollenkaan. Myöhemmin opettajan näyttäessä ymmärsin, etten ollut pistänyt tarpeeksi syvälle. No ensi kerralla viisaammin. Avoneulanäyte jäi kokeilematta, mutta opettaja kyllä näytti sen yhdellä koekaniinilla kämmenestä. Verinäytteiden lisäksi pistimme sormepäänäytteitä eli lähinnä verensokeria ja kolesterolia. Lisäksi sain kokeilla ottaa nieluviljelynäytteen opettajan kurkusta. Opin, että tikun saa työntää todella syvälle. Hiukan hirvittää se, että opetus tästä aiheesta päättyi tähän ja seuraavan kerran pistänkin ihan oikeaa potilasta. Täytyy vain toivoa, että harkoissa saan otella myös verikokeita niin saan vähän tuntumaa lisää tuohonkin hommaan.
(Kuvasta voitte myös huomioida minun erittäin aseptiset pitkät kynnet. Täytyy muistaa leikata ennen seuraavaa orhaa.)

Koulu on muuten sujunut aika mukavasti. Ensimmäinen puolikas ekaa vuotta alkaa olla takana ja fiilikset siitä hieman vaihtelevia. Olen saanut hurjasti vahvistusta siihen suuntaan, että tämä on minun alani. Koulussa aiheet ovat olleet alkaneet muuttua yhä kiinnostavammiksi ja alan olla suuntautumiseni kanssa ihan hukassa, onneksi sitä ei tarvitse vielä päättää. Kevään aikana on alkanut mietittämään tuleva vastuu hoitajana ja se pystynkö todella sisäistämään tämän kaiken tiedon. Usein aiheesta kuin aiheesta on niin paljon opittavaa, että kaikkea en tahdo ehtiä edes lukemaan saati sitten muistamaan. Tenttikirjojen lisäksi meillä on paljon materiaalia netissä, joihin tutustuminen on jäänyt vähemmälle kuin olisin halunnut. Itsenäistä työtä on valtavasti ja lähiopetus vähenee koko ajan. Huolettaa saanko oikeasti kaiken riittävän tiedon, jotta voin toimia oikein ja vastuullisesti myös työelämässä. Toisaalta tiedän vaativani itseltäni edelleen aika paljon ja siksi ehkä harmittaakin, kun kaikki koulusta saadut numerot eivät ole siitä parhaimmasta päästä. Yritän myös muistuttaa itseäni, että huonosti menneestä tentistäkin oppii.

Toukokuussa aloitan työt eli kouluun teen vain enää kaksi kotitenttiä ja ravitsemuksen tentin koulussa. Kliinisen hoitotyön kurssille on muutamat tehtävän palautukset ja paljon erilaisiin aihealueihin perehtymistä, mutta luentoja minulla ei enää ennen kesätaukoa ole ollenkaan. Siispä työt kutsuvat kohti uusia haastaita. Vaikka hoitamista en tässä työssä treenaakkaan, kohtaamista senkin edestä.