Omalla paikalla

Olen bloggannut nyt lähes kuusi vuotta. Kirjoittanut juttuja nettiin yhteensä kolmeen eri blogiin näiden vuosien aikana. Välillä siihen on ollut valtavasti intoa, toisinaan taas olen miettinyt jopa lopettamista. Blogimaailma on sinä aikana laajentunut ja blogien kirjo ja aihepiirit muuttuneet. Olen kokenut olevani isossa ristiriidassakin sen kanssa, millaista sisältöä tuotan. Minulle omista henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen on paljon pelottavampaa kuin muotivaatteiden esitteleminen. Samalla se on tuntunut luonnolliselta ja helpoltakin. Muotijutuista tuskin osaisin mitään fiksua kirjoittaa. Minua on pelottanut, että ihmisiä ei kiinnosta kirjoittamani asiat, koska ne eivät ehkä blogimaailmassa ole in. Ja lukihäiriön vuoksi kirjoituksia tai lähinnä virheitä oikeinkirjoituksessa on saanut hävetä niin paljon, että olen miettinyt ihan tosissani onko minulla edes oikeutta pitää tällaista virheitä täynnä olevaa blogia.

Blogi on kulkenut läpi nuoruuteeni mukana epävarmuudesta toiseen. Virheiden ja vähän hassujen aiheiden takana olen kuitenkin tuntenut olevani oikealla paikalla. Ehkä juuri tämä ajatus on saanut minut bloggaamaan näikin kauan. Vaikka osa seuraajista ja blogin aihepiireistä on vaihtunut toisiin vuosien aikana, yksi iso aihepiiri on pysynyt mukana alusta lähtien. Se on ollut se oman paikan löytäminen ja itsensä tunteminen. Silloin aluaikoina olin niin hukassa. Nyt tiedän paikkani olevan ainakin täällä.

Olen rehellisesti jo yli vuoden päivät tuskaillut blogin nimeä. Nykyiseen en ole ollut pitkään aikaan tyytyväinen, mutta uuden keksiminen on tuottanut hirveästi päänvaivaa. Yhdelle blogin nimelle tunnun keksivän niin paljon ehjoja ja rajoja. Pitäisi olla suomalainen, lyhyt ja yksinkertainen, helposti mieleen jäävä, persoonallinen ja luova. Ei sellaista, joka olisi jo käytössä, eikä omista nimistä väännettyä. Sen pitäisi kertoa jotain blogistani eikä olla päälle liimattu tekstiä aiheen vierestä. Lopulta jouduin luopumaan osista ehdoista, koska muuten hommasta olisi tullut mahdoton urakka.

Miettyäni lähes vuoden päivät nimeä sillä periaatteella, että kyllä minä sitten tiedän, kun se oikea nimi tulee kohdalle, tajusin ettei ikuisuuksiakaan voi odottaa. Olen liian vaativa nimen suhteen ja ehkä siksi sen pohtimiseen on mennyt näin kauan aikaa. No vaikka pidänkin sanonnasta hiljaa hyvä tulee, tässä kohtaa ei olisi nimen kanssa ei enää hitaammin olisi voinut edetä.

Koska toivoisin nimen jollain tasolla liittyvän blogiini, mutta huomasin olevani itse aivan pihalla siitä, millainen blogi minulla on ja mistä pääasiassa kirjoittelen, kyselin täällä blogin puolella niitä sanoja. Teidän sanat olivat ihana! Kiitos niistä. Yleisin taisi olla villasukat, joka sai kyllä hymyn nausemaan huulille. Teidän ansiostanne alitajuntaani tupsahti marraskuun viimeisenä iltana nimi Omalla paikalla.

Uusi nimi, uudet kujeet? Paljonkaan muutoksia ei sisältöön ole tulossa. Tässä sitä mennään niin kuin tähänkin asti. Blogin osoite tulee kyllä vaihtumaan joulukuun puolen välin jälkeen. Tiedotan kyllä siitä sitten lähemmin. Yritän saada vanhan osoitteen uudelleenohjaamaan tämän uuden puolelle, mutta ainakin lukijoiden täytyy valitettavasti rekisteröityä sitten osoitteen vaihduttua uudestaan lukijoiksi, jos haluat saada uusimmat blogitekstit näkymään syötteellenne. Toivottavasti kestätte kärsivällisesti tämän välivaiheen ja nimen vaihtumisen, vaikka se tuottaakin hieman päänvaivaa uuden osoitteen suhteen.

Aina ei jaksa auttaa

Keskiviikkona törmäsin hassuun tunteeseen. Olin väsyneen ja kiireisen harjoittelupäivän jälkeen lähtenyt kaupungille rentoutumaan ja tapaamaan ystäviä. Perillä eteeni tuli nuori mies kerjäämään rahaa. Ajattelin, että raha ei olisi se oikea apu tähän tilanteeseen. Stereotyyppisesti oletin, että hän käyttäisi sen viinaan, tupakkaan tai kovempiin aineisiin. Pelkäsin myös, että pankkiautomaatilla voisin tulla ryöstetyksi, jos nyt lähtisin nostamaan rahaa tälle miehelle. Nykyään kun harvoin tulee kannettua käteistä mukanaan. Olisin toki voinut neuvoa hänet sosiaalipalvelujen ja diakonia-avun piiriin rahan antamisen sijaan. Tai olisin voinut istua alas, kuunnella ja katsoa hänen tilannettaan yhdessä. Mutta en yksinkertaisesti jaksanut juuri silloin auttaa ketään. Harmitti, miksi ihmeessä minun piti olla se ihminen, jolta tämä minulle tuntematon pyytää apuaan juuri sinä iltana! Oma mukavuuden halu ja liian isot epäluulot voittivat, enkä tehnyt mitään sen ihmisin hyväksi. Kävelin vain pois, toivoen, että minun ei tarvitsisi auttaa tai huomioida ketään.

Jälkeenpäin tuosta tapahtumasta jäi huono-omatunto. Eikä ihmekään. Ei toisen hädän katsominen sivusta ole koskaan helppoa. Saati sitten huomata toimivansa todella itsekkäästi ja myöntää olevansa joissain tilanteissa todella ennakkoluuloinen. Tuli myös todella tekopyhä olo, ja minä sanon itseäni vielä kristityksi.

Tuona iltana myös ymmärsin oman työni varjopuolen. Kun auttaa muita päivästä toiseen, kuuntelee, ymmärtää, pitää heikomman puolta, ottaa vastaa omaisten valituksen, potilaan kuoleman pelon ja saattaa omaiset vainajan luo kylmiöön, ei vaan kertakaikkiaan jaksa olla se auttava ja ihana vielä siiviilissäkin. Tuntui kurjalta ja itsekkältä. Onko mulla auttamisessa jokin kiintiö, joka juuri silloin tuli täyteen? Toivottavasti ei!

Ehkä mun ammatillinen kasvu on vielä vaiheessa ja joskus työelämässä jaksan olla auttaja ja ymmärtäjä myös työelämän ulkopuolellakin. Mä toivon sydämestäni, että minä en omalla väsymykselläni pilannut tämän ihmisen päivää tai koko elämää. Ehkä jo ensikerralla mä uskallan avata kukkaroni apua tarvitsevalle tai kuunnella toisen murheita edes hetkisen.

Harmaa on päivän väri (päiväni kuvina)

Aamulla herään aivan liian myöhään. Tavallisesta poiketen en syökään pelkkää harmaata puuroa vaan nappaan kaveriksi ruisleipää, jotta jaksan paremmin. Erään tuttuni sanoja lainaten ja hiukan muokkaillen: Koska marraskuu muistikin kahden ensimmäisen viikon jälkeen, ettei olekaan helmikuu, päätin kaivaa vaatehuoneen ylänurkasta sinne viikonloppuna pakatut lenkkarit ja viedä ne takaisin eteiseen.

Etsiessäni puurohiutaleita huomaan illalla epähuomiossa kuiva-ainekaappiin jätetyn maidon... Miten niin liian väsynyt?
Päivän huono tuuri jatkuu, sillä jokin muukin meidän taloudessa taitaa olla nuukahtanut jatkuvan pimeyden vuoksi. Säälin basilikaruukkuani ja yritän epätoivoisesti pelastaa sen antamalla lisää vettä, vaikka se ei valon puutetta korvaisikaan.

Vihdoin saan itseni lähtökuosiin ja pakkauduttua harmaaseen talvi/syys-ilmaan (kumpaa tää nyt on?).

Päivän ensimmäinen selfie on yhtä masentavan harmaa kuin ilmakin. Onneksi pipo piristää hieman.

Lähden pyörällä kohti keskustaa, koska onnellisesti edellisenä päivänä tuhosin bussikorttini, joten minun on nyt hankittava uusi. Eilen siis jotenkin kummallisesti kortti pääsi tipahtamaan huomaamattani kotelostaan maahan samalla, kun heilautin kättä pysähtymismerkiksi bussille. Yritin maksaa bussiin päästyäni tyhjällä kotelolla, josta bussikuski riemastui ja minä raukka hätäännyin. Olin juuri ennen pysäkille tuloa ladannut kuukausilipun korttiin, jota en löytänyt enää taskuista tai repustanikaan. Nolona jäin pois bussista ja lähdin kävelemään takaisin latauspisteelle katse maata viistäen. Lopulta löysin korttini pysäkin rotvallin vierestä bussikaistalta. Sen päältä oli ajanut ilmeisesti useampi bussi, sillä noustessani taas uuteen bussiin kortti ei enää toiminutkaan. Onneksi tämä kuski oli mitä sydämellisin ja pääsin koululle toimimattoman korttini kanssa. Että sellainen tarina eilisestä epäonnen aamupäivästä.

 

 Tänään ihana virkailija kuitenkin säälii eilistä bussikorttionnettomuuttani niin paljon, että saan mahtavaa asiakaspalvelua ja uuden kortin. Pyöräillessä nälkä yllättää ja suuntaa kohti koulua syömään, vaikka minulla ei ole merkitty luentoja tälle päivälle.

Nautin lounaaksi aivan jäätävän ison kampelaleikkeen ja kiitän Luojaa siitä, että opiskelijaruoka on niin halpaa, ettei minun tarvitse tänään tehdä itse ruokaa.

Iltapäivästä huomaan käyttäneeni koko aamun bussikortin vaihtoon ja minulle tulee kiire ehtiä kouluhommien pariin. Tiskivuorikin kaipailee minua, mutta siirrän tiskaamista seuraavaan päivään ja avaan nestehoidon tehtävät. 

Ylläripylläri luentonauhoite ei toimi ja hetken tapeltuni koneen kanssa, minulle tulee hoppu pakata tavarat ja lähteä papan kanssa kauppaan ostamaan viikonlopun leivontatarvikkeita synttäreitä varten.

 

Papalla saan lämmintä teetä. Samalla ihmetellään hallituksen säästöpuuhia ja tätä muutaman päivän kestänyttä pimeyttä. Vierailun jälkeen lähden pitkästä aikaa mieheni kanssa kotiseurakuntaan käymään. Matkalla päästään testaamaan se Tampereen kuuluisa tunneli ja leikkimään oikeita tunnelituristeja, joiden täytyy saada tämäkin kokemus ikuistettua kameraan.

Kellarilla neulon tuttuun tapaan sukkaa ja yritän ymmärtää jotain sananlaskuista. Raamiksessa tapaan paljon tuttaja ja tulee taas kotoisa olo, vaikka syyllisyys kalvaakin mieltä huomisen tentin osalta.

Kotiin päästyä on jo niin pimeää, ettei ilman heijastimia ole mitään mahdollisuutta säilyä hengissä tien yli. Avaan lääkehoidon kirjan ja alan kertaamaan. Iltapalaa nauttiessa lääkehoito kuitenkin jää ja House vie voiton. Ehkä siitäkin voi oppia jotain...

Perusharjoittelu pulkassa

Ensiksi iso kiitos kaikista edellisen postauksen keräämistä kommenteista. Ja laittakaa tekin, jotka ette ehtineet vielä mukaan, niin oma mun blogia kuvaava sana edellisen postauksen kommettipalstaan.

Perusharkka siis suoritettu ja huomenna palaan takaisin kouluun ensiavun ja nestehoidon tunneille. Mitä harkasta sitten jäi käteen? No ainakin se kuinka paljon enemmän tarvitsenkaan tietoa, jotta pärjäisin paremmin terveyskeskuksen vuodeosaston arjessa. Tässä koulussa ei enää riitäkkään lukiosta tuttu taktiikkaa opetella asiat ulkoa kokeeseen ja unohtaa ne heti koepaperin palautettua onnellisesti unholaan. Harjoittelussa jouduin pinnistämään muistina jatkuvasti (mitkäs ne ensisijaiset kuoleman merkit olivatkaan?). Ensimmäiseksi harkkapaikaksi tk:n vuodeosasto oli aika haastava. Ehkä juuri siksi, että siellä voi siis suorittaa myös sisätautikirurgisen harjoittelunkin, joka tulee vasta keskivaiheen opinnoissa. Lisäksi alkuvaiheen opinnot ovat minulla vielä kesken, enkä siksi kokenut saavani täyttä hyötyä harjoittelusta. Vuodeosastolla olisin päässyt harjoittelemaan kanyloimista ja ohjaajan opastuksella sainkin aloittaa, toteuttaa ja lopettaa nestehoitoa, vaikka kumpikin asia käydään koulussa vasta nyt harjoittelun jälkeen. Toisaalta haastavuus oli ehkä alkukankeuden jälkeen ihan hyväkin asia, sillä tk:ssa saa perusvuodepesujen ja syöttämisten ohella treenata myös mm. lääkehoitoa, EKG:n ottoa, lääkkeellisen hapen antamista ja diabeetikon hoitoa ehkä jopa vanhainkoteja enemmän. Lisäksi siellä törmäsin minulle täysin uusiin ja tuntemattomiin sairauksiin ja niiden hoitoon. Jos harjoittelun ensimmäisenä päivänä olin lääkekaapissa täysin hukassa ja jaon ehkä tunnissa yhden lääkelistallisen lääkkeitä kysyen jokaisen lääkkeen kohdalla erikseen, mihin minä tämän vaihdan, kun tätä ei ole, niin viimeisenä viikkona jaon tyynesti alle tunnissa kaikki kansion lääkelistojen lääkkeet. Kehitys oli siis huimaa ja siitä ohjaajanikin minua loppuarvioinnissa kehui.

Viikonloppu onkin mennyt lumetonta maata (kuvat ovat marraskuun alussa napsittuja) ja pitkiä yöunia ihmetellessä. Kouluun paluukin tuntuu jännittävän jostain tuntemattomasta, ehkä tulevista tenteistä. Lääkehoidon uusintaan olen lukenut muutaman päivän, mikä on kyllä auttaa varmasti opiskelurytmiin palaamisessa. Ennen joulukuun puoliväliä pitäisikin saada vielä 12 opintopistettä kasaan, mikä tuntuu aika kovalta tahdilta. No kyllä mä siitä jotenkin rämmin yli.

Sairaanhoitajaopintojen ohella olen aktiivisesti ja innolla katsellut edellisvuoden hakijatilastoja, merkinnyt kevään hakupäivät ylös ja miettinyt pääni puhki siitä, mihin minä sairaanhoitaja haluasin suuntautua. Kätilöopinnot kiinnostavat hurjasti, mutta minulla ei ole mitään henkilökohtaista kosketusta kätilön työhön, enkä siksi osaa oikein sanoa olisiko se nyt varmasti minun juttuni. Jokatapauksessa olen hakemassa vaihtoa ja sitten jos pääsen voi vielä kertaalleen miettiä otanko paikkaa vastaan vai en. Kevättä odotellessa. Pääsykokeetkin ovat ehtineet jo kahteen kertaan vaihtua, joten kaikki on taas täysin uutta ja epävarmaa. Keväälle on myös varattuna jo seuraava harjoittelukin kotisairaanhoitoon ja toivon todella, että saan sumplittua toukokuussa mahdolliset esivalintakokeen ja valintakokeen päivät vapaiksi.

Arki rullaa omalla painollaan ja kamerakin on päässyt nurkasta pölyttymiseltä käyttöön. Järkkärin lisäksi kännykkäkuvaus on ollut ahkerassa käytössä, sillä haksahdin verkkokaupan alesta tilaamaan itselleni vaaleanpunaisen selfie-tikun, jota on sitten isänpäivästä asti ihmetelty oikein sukulaisten voimin. Haaveissa olisikin joulukuussa tehdä joulukalenteri kuva päivässä periaatteella ja julkaista sitä tännekin. Valokuvauksen lisäksi vierailin Kädentaidot-messuilla Tampereella ja mukaan tarttui jotain yltiösöpöä ja pääntäydeltä ideoita. Tämä pipo ainakin piristää lohduttomassa vesisateessakin vielä pitkälle joulukuuhun asti.

Mu-mu-mu-muumi

Ja-ja-ja Jaffa. Ne kelpo li-li-limppareita o-o-on.

Ärsyttää niin, että hoilaan mielessä tätä vanhaa riparin laululeikkiä. Haluaisin päästä kirjoittamaan ja ennen kaikkea näyttämään mun tän "talven ihme" kuvia, mutta kuvat ovat ja pysyvät kamerassa niin kauan kun läppäri jaksaa kiukutella. Ihana Windows10 päätti päräyttää sellaisen päivityksen, että koneen ajuritkin sekosivat. Kiitos Luojan nyt on harjottelu, koska luonnollisesti ilman konetta on nykyään lähes mahdotonta opiskella ainakin meidän alalla.

Onneksi kännykästä löytyi edes yksi lumikuva ja bloggeria tukeva selain, enkä siis läppärin kohtalosta huolimatta katoa blogimaailmasta täysin. Läppärisotkun ohella harkka on jatkunut entiseen malliin. Joka toinen päivä tunnen suurta riemua omasta oppimisestani ja toisena taas lyttään itseni maan rakoon, kun en osaa mitään. Oppia ikä kaikki.

Lumien lisäksi olen ihmetellyt kasvanutta vapaa-aikaani, kun ei tarvitse läksyjen parissa puurtaa, odottanut kauhulla lääkelaskujen uusintoja, löytänyt itsestäni luovan eväskokkaajan ja suunnitellut joulukalenteriakin. Vapaata tuntuu olevan enemmän, kun jaksaisin edes käyttää, sillä palatessani harkasta kotiin haluaisin vain nukkua sohvalla päikkärit. Elämä tuntuu kivalta ja ala sopivan haastavalta. Ja huomenna aloitankin valvomisen ekan oikean yövuoron merkeissä.

PS. Olisiko teillä kiinnostusta päiväni kuvina -postaukselle? Joskus sitä oli ehdotettu ja voisin sellaisen toteuttaa jahka pääsen takaisin koulun penkille, sillä harkasta ei pysty (luonnolisesti) kuvaamaan.